1

Ranskalainen kontratenori Philippe Jaroussky julkaisi kuukausi sitten kolmoisalbumin Passion. Se tehtiin juhlistamaan laulajan jo 20 vuotta kestänyttä uraa. Kolmelle cd-kiekolle jaettu kokonaisuus koostuu Jarousskyn vanhoista tutuista kappaleista ja muutamista uutuuksista. 

Vanhan, ns. periodimusiikin ja etenkin barokkimusiikin esittäjänä profiloituneen Jarousskyn ääni pääsee kauneimmilleen kolmoisalbumin ensimmäisellä, enimmäkseen italialaisten säveltäjien teosten esityksistä koostuvalla kiekolla. Albumin avaava Vivaldin Filiae Maestae Jerusalem tuo esiin Jarousskyn äänen huumaavan kirkkauden.

Anastasion aaria Vedrò con mio diletto Vivaldin Giustino-oopperasta kuuluu albumin mieleenpainuvimpiin kappaleisiin. Aariasta on viime aikoina tullut monien muidenkin kontratenorien ohjelmistossaan suosima kappale, joten siitä on tullut osa kilpalaulantaa, jolla kontratenorit kamppailevat yleisön suosiosta. Albumin kakkoskiekko sisältää brittiosuuden, John Dowlandin ja Henry Purcellin sävellyksiä. Albumilla on muutamia ennenkuulumattomia erikoisuuksia, kuten laulajan hyppäyksiä populaarimusiikin puolelle. Pakko sanoa, että versio Yves Montandin standardeihin kuuluneesta Kuolleista lehdistä ei oikein vakuuta.

Kun selkeästi taidemusiikin laulaja tekee ”rohkean avauksen” laulamalla kenties hyvinkin rahvaanomaisena pitämäänsä iskelmä- tai muuta popmusiikkia, Kuolleita lehtiä tai John Lennonin Oh My Love -biisiä, lopputulos on useimmiten vaivaannuttava, koska se vaikuttaa linjattomalta mielistelyltä.

2

Kulttuurihenkisesti fiilistelevän dekkarikirjallisuuden harrastajat ovat jo ehtineet voivotella venetsialaiskomisario Guido Brunettista kertoneilla kirjoilla maineensa luoneen Donna Leonin taantumista vanhojen kuvioiden toistajaksi. Hänen Brunetti-romaaniensa viimeisimmät suomennokset, Maalliset jäänteet (2017) ja Nuoruuden lähde (2016), ovat olleet jo likimain tuskallista luettavaa, sillä kaikki ennen niin viehättäviltä tuntuneet pikku yksityiskohdat italialaisen elämänmenon ennustettavuudesta ovat menettäneet teränsä tullessaan toistetuiksi 25. ja 26. kertaa.

Leonin uusin, englanniksi julkaistu Brunetti-romaani Unto Us A Son is Given toki toistaa monia edellisistä romaaneista tuttuja piirteitä, mutta Leonin 28. Brunetti-romaanin alkukielistä versiota lukiessaan huomaa, että Leon hallitsee mestarillisesti pitkien keskusteluiden sävyt, joita voi hyvin uskoa italialaisiksi.

3

Eurooppalaisen sarjakuvan harvoihin mestariteoksiin kuuluu käsikirjoittaja Gregin ja piirtäjä Hermannin kymmenen osaa käsittävä Comanche-sarja, jossa villin lännen toisinaan pistoolisankarinakin itsensä elättänyt kulkumies Red Dust päätyy Comanche-nimisen nuoren naisen omistamalle karjatilalle rengiksi.

Sarjassa käsitellään monia amerikkalaisen historian kipupisteitä intiaanisodista karjaparonien röyhkeyteen ja rautatien tuloon. Sarjan voimakkain teema on sivilisaation voimistumisen myötä tapahtuva vapaudeksi ymmärretyn holtittomuuden ja nykynäkökulmasta toksisen maskuliinisuuden katoaminen uuden ajan tieltä.

Ollakseen jo 1960-luvun lopulla syntynyt sarja Comanche on ollut hyvinkin edistyksellinen. Suomessa sarja esiintyi ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla kukoistaneessa ja kuolleessa Zoom-sarjakuvalehdessä. Sittemmin suomennettuja albumeita ovat ehtineet julkaista kustantamot Jalava, Apollo ja viimeisimpänä Zum Teufel. Hyvin kaunistekoisessa sarjassa voi nauttia elokuvamaisesta kuvakerronnasta ja tarinoiden balladinomaisesta jylhyydestä.

4

Suomeksi julkaistun elokuvakirjallisuuden kestohittejä olivat vuosikaudet Peter von Baghin vuosittain ilmestyneet uudet teokset. Ilkeimpien kommentaattoreiden mukaan Petteri oli ehtinyt kirjoittaa niin paljon, että kierrätti surutta vanhaakin materiaalia uusina julkaistaviin teoksiin.

Mihin tahansa von Baghin elokuvakirjoista tarttuukaan niistä voi kuulla kirjoittajan äänen. Sen äänen, joka vyörytti vastaansanomattomalla voimalla ”lumoavan”, ”suunnattoman” tai ”nousukasmaisen” kaltaisia ilmaisuja. Niin juovuttavia lukea kuin von Baghin elokuvakirjat ovatkin, hänen teoksistaan olen kiintynein vuoden 2007 Tieto-Finlandialla palkittuun kirjaan Sininen laulu, koska itsenäisen Suomen taiteiden tarinaa ei ole koskaan kerrottu yhtä kattavasti, koukuttavasti ja näkemyksekkäästi. Ellei sitä muuten käsiinsä saa, se kannattaa ostaa, lainata tai kähveltää.

5

On ollut melkoisen upea elokuvavuosi tämä 2019. Sillä on hienoa elää aikana, jolloin tietää näkevänsä Martin Scorsesen uuden elokuvan. Perjantaina 22.11. ensi-iltansa saava The Irishman on ohjaajan mafiaelokuvien ellei nyt aivan testamentti niin ainakin komea tiivistys vanhoiksi eläneiden kovien miesten elämästä nuorina ja vanhempinakinm heidän ystävyydestään, petoksesta ja yksinäisyydestä. 

Scorsese, joka on parhaiden elokuvahistorioitsijoiden veroinen elokuvataiteen ja sen historian tuntija, väläyttelee asiantuntemustaan ja perinnetietoisuuttaan muutenkin kuin omien elokuviensa jatkumon osalta. Siitä huolimatta The Irishmanin kanssa resonoivat parhaiten hänen omat elokuvansa Mafiaveljet (1990) ja Casino (1995).

Mafiaveljet oli elokuva siitä miten mafia katutasolla toimii, Casino taas siitä miten mafia hallinnoi rahaa, jolla rakennettiin Las Vegasin pröystäilevät kasinohotellit. The Irishman kertoo mistä ja miten tulivat rahat, joilla hotellit rakennettiin. Siinä The Irishman hyödyntää Amerikan lähihistoriaa, jossa legendaarisella ay-johtaja Jimmy Hoffalla ja presidentti John F. Kennedyllä on omat pikku osansa esitettävänä. 

Antti Selkokari