Tuomo Pirttimaa. Kuva: Antti J. Leinonen

1

Kun löytää kyläpaikassa hyvän kirjan, se täytyy lukea paavoväyrysvauhtia, ellei sitten poimi kirjaa lainaan. Matkani läpi Suomen pysähtyy ensimmäisen kerran Pohjanmaalla siskoni luona.

Hänen kirjahyllyssään minua kutsuu Kauko Röyhkän Lapinpoika (Like, 2016). Poika on Simo, joka asuu erakkoenonsa kanssa Lapin perällä kylässä vuonna 1973, aikaan, kun kylät eivät olleet ihan vielä kuolleet. Eno pitää Simpasta huolta omalla karulla tavallaan. Antaa tälle viisauksia naissuhteisiin (iske kiinni), sekä ystävän, pikinokkaisen koiran.

Naapurin autiotaloon liftaa kolme bändäriä, joille on tullut riitaa soittajapoikiensa kanssa. Simo rakastuu yhteen tytöistä, mutta ennen kuin tuttavuus syntyy, keikkabussi kaartaa pihaan ja vie tytöt mennessään.

Eno kuolee ja Simo uskaltautuu jättämään eräkämpän, pääsee Helsinkiin opiskelemaan ja tapaa tytöt uudelleen. Heillekin on jäänyt mieleen poika, jollaista ei etelästä löydä. Paha vain yksi tytöistä on päättäväisempi kuin Simo, eikä tyttö ole se, johon Simo rakastui. Keskiluokkainen menestys vie Simon mennessään. Kohta on pullantuoksuinen vaimo, lapsia, vaimon isän raksayritys ja näppärä omakotitalo, mutta suuri rakkaus ei jätä rauhaan. Eihän siitä kuitenkaan mitään tule, sillä tyttö on yhtä levoton kuin Simo haluaisi olla.

Minua huolettaa koko ajan, miten pikinokkaisen koiran käy. Se elää pitkän elämän Lapissa naapurin koirana. Karkaa välillä katsomaan vanhaa kotiaan. Lopulta lakkaa tuijottamasta tienhaaraan, jos Simo palaisi.

2

Veljeni mökin pöydällä Pyhätunturilla minua odottaa Tuomo Pirttimaan Kaksi kärpästä (Johnny Kniga, 2024). Avaan kirjan ja on pakko jatkaa. Tarinalla on kaksi kertojaa, on poika, rääpäleeksi nimitetty ja on tyttö, Neela.

Ensin puhuu poika. Hän on jo 17, pohjoisessa jokivarren mökissä lapsuutensa viettänyt, mutta nykyisin kaupunkilainen. isä on tuonut pojan kesäksi vanhalle kotitilalle raivaamaan metsäpalstaa. Poika jää taloon yksin. Poika katselee pihan yli naapuriin, sielläkin on tyhjää ja kuistin maalaus on jäänyt puolitiehen. Talossa asui Neela, rääpälettä aikuisempi, mutta johon poika osasi rakastua lapsuudestaan huolimatta. Poika muistaa mennyttä siten kuin lapsuutta muistetaan. Pätkittäin ja kaikkea ymmärtämättä.

Neelan tarinassa kuva menneisyydestä alkaa kirkastua. On perheen salaisuus ja on Neelan salaisuus. On puhumattomuutta ja väkivaltaa ja lopussa löytyy hauta.

Mietin, miten tämä vain vuosi sitten julkaistu kirja on päässyt minulta ohi. Kirjoja julkaistaan hurjaa tahtia. Niiden markkinointi ei ole helppoa, enkä ole ihan varma tekevätkö kustantajat kaikkensa. Tämäkin, viiden tähden kirja.

3

Samoin veljeni hyllystä poimin Veikko Erkkilän kirjan Kello 04 Moskovan aikaan (Kirjarovio, 2021). Synkkä aihe kesälomamatkalle, mutta se tuntuu luontevalta, sillä olenhan Itä-Lapissa, eikä partisaanien jatkosodan aikaisia hirmutekoja pidä unohtaa. Ei varsinkaan nyt, kun maailma tuntuu taas menettäneen järkensä.

Partisaanit murhasivat itärajalla kokonaisia perheitä. Tappoivat säälimättömästi niin lapset kuin vanhuksetkin, yhteensä noin 150 rajakylien asukasta. Suomettumisen aikaan Neuvostoliiton ikeen alla ollut Suomi ei asiaa halunnut penkoa, kunnes vuosituhannen vaihteessa avattiin tutkimukset. Venäjä ei tutkimuksiin osallistunut ja nyt Putinilla on varmasti aiheesta oma totuutensa.

Veikko Erkkilä on tutkinut partisaani-iskuja kohta 50 vuoden ajan saaden työstään myös tiedonjulkistamispalkinnon. Tämä kirja on häneltä aiheesta kolmas. Kirjaan hän on haastatellut iskujen harvoja eloonjääneitä, jotka yhä haluavat kertoa tarinansa. Nyt, kun heitä viimein kuunnellaan. Aikoinaan he jäivät kauhujensa kanssa yksin, mutta selvisivät.

Lue Risto Kormilaisen kirjasta Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

4

Katja Ketun novellikokoelma Piippuhylly (WSOY, 2013) on pölyttynyt määrättömän ajan omassa hyllyssäni Tampereella. Olen sen joskus ostanut kirpputorilta. Novelleja sitoo yhteen piippu. Ei sama, eikä samassa ajassa. Yhden piipun kanssa kulkee köyhä tyttö, joka päätyy portoksi Rasputinin käsiin. Venäjälle hänet lähettää äiti, lohduttaa, että kyllä huorana oloon tottuu.

Kirjailija Katja Ketun on ollut varmasti palkitsevaa upota tuonkin tarinan maailmaan. Tsaarinaikaan, köyhään Suomeen, venäläisyyteen, kurjuuteen. Olisiko köyhällä varaa moraaliin. Piikana ollessaan tyttö varastaa minkä kerkeää. Jos hänellä ei ole mitään, niin miksi ei tasaisi tilejä, kun siihen on mahdollisuus. Ystävä katoaa, porton elämä on lyhyt. Kukaan ei kysele, liekö suohautaan päätynyt. Novellin kertojahahmo on lopulta mukana Rasputinin murhassa. Paha saa palkkansa.

Yhtä hyvin ei käy lapsoselle, jota mummonsa parittaa. Niin, piippuhylly on täynnä historian julmaa tomua.

5

Lopuksi sentään törmään rakkauteen. Jo kirjan nimi viittaa, että kirjoittajalla on hoksottimet kunnossa. Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (Tammi, 2013) kertoo salamarakkaudesta, jonka kestävyyttä lähdetään simuloimaan miehen kotitilalle. Aino on sanavalmis nainen Itä-Suomesta ja Jussi jähmeämpää sukua Länsi-Suomesta. Aino muuttaa kesän ajaksi emännäksi Jussin maatilalle. Jos suhde toimii shokkihoidossa, niin se toimii missä vain.

Kirjan kieli porisee ja kuplii. Tulee ongelmia, tulee väärinymmärryksiä, mutta niistä selvitään. Sellaiseen on hyvä päättää kesäkirjakierros. Nauraa, vaikka aihe ei aina ole huvittava.

Huomaan Avioliittosimulaattorin ystävän kirjapinossa Espoossa. Onneksi saan kirjan lahjaksi. Se ilahduttaa minua lennolla kotiin Italiaan.

Sari Passaro
sari.passaro [at] gmail.com

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua