Moki Cherryn aplikaatioteos Don Cherryn Brown Rice -levyn kansitaiteeksi (1975). Kuva: Prallan Allsten / Moderna Museet

1

Organic Music Societies -kirja (Blank Forms, 2021) selvittää perusteellisesti mitä kaikkea muuta Moki Cherry oli kuin Eagle-Eyen ja Nenehin äiti ja Donin vaimo. Erinäisten esseiden, haastattelujen, muisteluiden ja lukuisten ennennäkemättömien valokuvien avulla teos kuvaa Moki ja Don Cherryn utopistisen värikkäitä kokeiluja taiteen ja elämän yhteensulauttamisessa.

Perhe vietti paljon aikaa konsertti- ja työpajareissuilla. Tämän lisäksi he perustivat Mokin maalausten ja tekstiilien koristamia koteja, joista tärkeimpänä vanha koulu Skoonessa. Kodit olivat fantastisia ja toimivat kokoontumisen, taiteen sekä oppimisen paikkoina. Samaan tapaan reissuilla esiintymistilasta pyrittiin tekemään kodin kaltainen. Tämä tapahtui muun muassa kehottamalla ihmisiä tuomaan kotoaan mattoja konserttiin.

Kollaasi on keskeisessä osassa pariskunnan värikästä taidetta. Don Cherry kutsui tekemisiään kollaasimusiikiksi – hän oli kiinnostunut kaikesta mahdollisesta äänestä ja toi musiikissaan yhteen elementtejä eri musiikkikulttuureista. Myös Mokin taiteessa näkyy vaikutteiden runsaus, ja etenkin tekstiilien parissa työskennellessään kollaasi toteutui kirjaimellisesti.

Suosittelen Organic Music Societies -kirjaa kaikille 1960- ja 1970-lukujen vastakulttuuripöhinöistä ja vaihtoehtoisista elämäntavoista kiinnostuneille. Kirjan yhteydessä Blank Forms kuratoi myös kiertävän näyttelykokonaisuuden sekä julkaisi kaksi levyllistä ennenkuulematonta Don Cherry -musiikkia: The Summer House Sessions ja Organic Music Theatre: Festival de jazz de Chateauvallon 1972 ovat erinomaisia molemmat.

2

Ei liene mikään uutinen, että pitkän livemusiikkipaaston ja rajattujen sosiaalisten kontaktien jälkeen laadukas musiikkifestivaali virkistää. Vaikutus on erityisen voimakas, jos festarit järjestetään hävyttömän tunnelmallisessa ympäristössä, kuten Porin Reposaaressa.

Näpyttelen tätä tekstiä junassa matkalla kotiin Reposfääri 2021 -tapahtumasta. Talkoomeiningillä järjestettävä lämminhenkinen ja rento tapahtuma keräsi ulkosalle yhteen kaikenikäistä väkeä kuuntelemaan karismaattista rock-tykitystä sekä syvän päädyn seikkailullisempaa soundia. Rockit veivattiin Satamapuistossa ja sitä muuta soitettiin metsässä, 1930-luvulla rakennetun Linnakepuiston tykkiaseman, juoksuhautojen ja tähystystornin äärellä. Vieressä meri pauhasi ja kutsui surffareita villiin leikkiin.

Kiitos paikallisoppaiden sain pikaperehdytyksen Reposaaren kiehtovaan historiaan. Tätä merkittävää satamapaikkaa esitettiin 1700-luvun alussa Suomen pääkaupungiksi ja kaikuja kansainvälisestä pöhinästä on ollut ilmassa pitkään: vielä 1990-luvun lopussa Reposaaressa on vietetty siestaa! Kesällä 1984 Reposaari oli sekaisin, kun pääraitti esitti siperialaista kylää Valkeat yöt -elokuvan kuvauksissa. Marita Salosen Kulttuuritoimitukseen kirjoittamasta jutusta kannattaa lukea lisää.

3

Kotikutoinen psykedelialta tuoksahtava folkrock maistuu minulle kuin huolella haudutettu kanelinen banaanikaurapuuro takkatulen ääressä. Esimerkiksi sellaiset yhtyeet kuin These Trails, Virgin Insanity ja Tony, Caro & John ovat väsänneet musiikillista lempeyttä, joka tuntuu ystävän halaukselta.

Ehkä kuitenkin kaikista rakkain näiden tunnelmien julkaisuista on englantilaisen Agincourt-yhtyeen Fly Away. Pitkän odotuksen päätteeksi levystä saatiin hiljattain uusi vinyylipainos Trading Places -levymerkin toimesta, eikä mustaa kiekkoa haluavien tarvitse enää maksaa itseään kipeäksi.

Agincourtin musiikki on satumaista ja kiehtovan mehevää. When I Awoke, All My Life, Mirabella ja Dawn ovat kaikki niin hämmentävän upeita teoksia, että on vaikea käsittää miksei yhtye ole suuremman yleisön tuntema.

Kun olet tämän luettuasi kuunnellut Fly Awayn puhki, kannattaa siirtyä pitkälti samasta porukasta muodostuvan Ithacan A Game For All Who Know -levyn äärelle.

4

Hietanen ehdottaa Tuntemattomassa sotilaassa leikkiä: pyydystettäisiin rottia, joiden kauloihin ripustetaan lappuja toisten korsujen sotilaiden luettaviksi. Sosiaalisen median selaaminen tuntuu toisinaan siltä kuin rotat kantaisivat eteeni väsyneitä viestejä traumatisoituneilta sotilailta.

Tiedän etten ole ainut, joka ei löydä sopivaa hetkeä siistiä virtojansa vähemmän kuormittaviksi. Uudelleenkuratoinnin sijaan käymme läpi samat ikävät sometunteet päivästä toiseen.

Kirjaan erään tähän liittyvän havainnon Parasta juuri nyt -artikkeliini, vaikka sopivammin se istuisi Nihkeintä-otsikon alle. Tampereen Ratikan Facebook-sivua seuratessani olen kiinnittänyt huomioni muutamaan kanssaseuraajaan, jotka hyvin systemaattisesti ja viestin aiheesta riippumatta reagoivat punaisella vihanaamalla. Poikkeuksen muodostavat viestit, joissa kerrotaan ratikkahankkeen vastoinkäymisistä. Näihin sopivampi reaktio on räkänaurunaama.

Jokin tässä sinnikkyydessä ja anteeksiantamattomuudessa saa minut säännöllisesti hymähtämään. Huomaan toistuvasti klikkaavani reaktiot auki tarkistaakseni, että ovathan tyypit ennättäneet jo ilmaisemaan paheksuntansa. Ja tokihan he useimmiten ovat. Sillä näin maailma muuttuu, yksi vihainen emoji kerrallaan.

5

Lucy & Aaron (Hanson Records, 2021) on kolumbialaisen Lucrecia Daltin ja amerikkalaisen Aaron Dillowayn ensimmäinen yhteislevy. Muun muassa Wolf Eyes -yhtyeen alkuperäisjäsenenä tunnetun Dillowayn tuotantoa olen silloin tällöin seurannut jo yli kahden vuosikymmenen ajan, mutta Dalt on minulle uusi tuttavuus.

Dillowaylle tunnusomaiset raa’at nauhaluupit, rutinat ja suhinat ovat väkevästi läsnä Lucyn & Aaronin öisessä musiikissa. Niiden seassa kiemurtelee kuulaita laulumelodioita, vääntyneitä ihmisääniä ja melodisempaa ainesta, joiden päättelen olevan Daltin tuottamaa.

Lucy & Aaron loihtii tunnelmia, jotka kaikesta synkkyydestään huolimatta kutsuvat sisäänsä ja saavat heittäytymään säröisen kauneuden vietäväksi.

Jan Anderzén

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua