Mikko Innanen. Kuva: Marita Nyrhinen

1

Kävin helmikuussa vuosittaiseksi perinteekseni muodostuneilla Berliinin elokuvajuhlilla. Kuten yleensä, katsoin etupäässä kilpailusarjan elokuvia. En veikkaile koskaan voittajia, mutta toivon toki, että omat suosikkini menestyisivät.

Helmikuisen festivaalin mieleenpainuvin elokuva oli iranilainen rakkaustarina My Favourite Cake (Keyke mahboobe man). Elokuvassa seurataan 70-vuotiaan Mahinian (Lily Farhadpour) elämää. Hän päättää vuosikymmenien yksinelämisen jälkeen elvyttää rakkauselämänsä. Hän saa päähänsä kutsua luokseen sympaattisen oloisen taksikuskin, Faramarzin (Esmaeel Mehrabi). Tämä saapuu kylään, ja merkit ovat lupaavat.

Elokuva on lempeä ja herkkä rakkaustarina samalla kun se kertoo yksinäisyydestä, ikääntymisestä ja läheisen kaipuusta. Berlinalen elokuvavalikoimassa on aina poliittisesti latautuneita elokuvia. Juuri sellainen oli My Favourite Cake. Se astuu Iranin hallituksen varpaille, sillä se tuo esiin maansa yhteiskunnalle ominaisia tabuja aiheita. Vanhukset iloitsevat laulaen ja tanssien viinin voimalla. Ikääntyvä ja hyvin itsenäinen nainen esiintyy myös ilman hijabia vieraalle miehelle.

Elokuvan lehdistötilaisuudessa näyttelijät Lily Farhadpour ja Esmail Mehrabi esittivät voimakkaan viestin ohjaajiensa Maryam Moghaddamin ja Behtash Sanaeehan puolesta. Hei eivät päässeet Berliiniin juhlistamaan elokuvaansa, sillä he joutuivat matkustuskieltoon. Viranomaiset ovat myös käynnistäneet oikeudenkäynnin tekijöitä vastaan.

Tämän elokuvan soisin esitettävän jollain suomalaisella elokuvafestivaalilla.

Lily Farhadpour näyttelee vanhenevaa rouvaa, joka uskaltaa elää rohkeasti yhteiskuntansa määräyksiä uhmaten. Kuva: Marita Nyrhinen

Toinen kilpailusarjan vaikuttava elokuva oli Andreas Dresenin ohjaama From Hilde, With Love (In Liebe, Eure Hilde). Se on saksalainen tosielämään perustuva elokuva Hilde Coppista, joka kuului miehensä Hans Coppin kanssa saksalaiseen natsismia vastustaneeseen ryhmään. Lopulta Gestapon vangiksi jäänyt Hilde joutui vankilaan. Tuolloin hän oli raskaana. Hän synnytti pojan vankilassa, ja pian sen jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan. Viimeisinä kuukausina äitiys antoi hänelle voimaa kohdata kohtalonsa.

Entä Aaron Schimbergin erikoinen A Different Man? Elokuvan arkaluontoinen aihe vertautuu väkisinkin David Lynchin Elefanttimieheen. A Different Man pystyi tekemään rujon miehen teemasta omanlaisensa tarinan melko nerokkaalla tavalla.

Edward (Sebastian Stan) haluaa olla ammattinäyttelijä. Ongelma on hänen epämuodostuneet kasvonsa. Kun kirjailija Ingrid (Renate Reinsve) muuttaa viereiseen asuntoon, hän tapaa epävarman Edwardin ja lupaa tälle roolin yhdessä näytelmissään. Kun leikkaus saa Edwardin näyttämään ”normaalilta”, hänen elämässään alkaa uusi vaihe nimellä Guy. Mutta hän ei voi unohtaa Ingridiä, joka luulee Edwardin kuolleen. Ingridin uusi näytelmä ”Edward” on ottanut vaikutteita todellisesta Edwardista, ja sen roolin Guy haluaa. Ei auta maskit eikä se, että Guy tuntee tarinan. Kuvaan astuu Oswalt (Adam Pearson), joka on kuin ilmetty Edward.

Elokuvan tekee ihmeelliseksi se, että brittiläinen näyttelijä, televisiojuontaja ja kansalaisvaikuttaja Adam Pearson näyttää oikeasti rujolta. Hänellä todettiin lapsena kasvaimia aiheuttava sairaus, jonka taustalla oli satunnainen mutaatio. 

2

Olen löytänyt Kinopaniikki-podcastin, jota toimittaa Otto Suuronen. Hän esittäytyy ohjelmassaan pitkän linjan cinefiilinä, elävän kuvan arkeologina ja valkokangasromantikkona. Se on helppo uskoa, sillä Suuronen on työskennellyt jo kauan Suomen elokuvasäätiössä kulttuuriviennin suunnittelijana.

Kinopaniikki-podcastin ensimmäisen 10 jakson kausi sai nimekseen Kielletyt kelat, ja sarjan ensimmäinen osa julkaistiin joulukuussa 2021. Nämä 10 ohjelmaa pureutuvat suomalaisen elokuvasensuurin hampaisiin jääneisiin elokuviin. Valtion elokuvatarkastamo kielsi vuosikymmenten aikana elokuvia monen monituisista, tavalla tai toisella sopimattomiksi katsomistaan syistä. Niitä olivat muun muassa erotiikka, politiikka, epäsiveellisyys, huonot tavat, siivottomat repliikit, alkoholi tai jopa moraalittomat loppuratkaisut. ”Vaarallisille” elokuvilla määrättiin ns. rangaistusvero. Elokuvien arveluttavia kohtauksia leikattiin pois, ja monia elokuvia kiellettiin kokonaan.

Suuronen käsittelee aihetta lempeällä ja välissä hyvinkin humoristisella otteella. Jokaisella jaksolla on oma, toinen toistaan herkullisempi teemansa. Suurosella on maukkaita esimerkkejä sensuurin päätöksistä, jotka huvittavat nykypäivän ihmistä. Ja kun Suuronen mainitsee tarkastamon pitkäaikaisen johtajan, Jerker A. Erikssonin nimen, hän sanoo sen sellaisella painolla, että siitä voi kuulla pienoisen ivan sävyn.

Tämän vuoden tammikuussa alkoi podcastin toinen tuotantokausi, jonka teemaksi Suuronen valitsi elokuvantekijät ohjaajien muotokuvien muodossa. Tätä kirjoittaessani Ohjaajan muotokuvia on ilmestynyt kaksi: Paul Verhoeven ja Mikko Niskanen. Tulossa on 10 osaa, joissa ei ole kyse kymmenestä tärkeimmästä elokuvaohjaajasta, vaan tekijöistä, jotka ovat jättäneet jälkensä Suurosen omaan henkilöhistoriaan elokuvan rakastajana ja joiden äärelle hän on palannut yhä uudelleen ja uudelleen.

Ohjelmat ovat ihanasti ajattomia. Suurosen esittämä tieto on seikkaperäistä, valaisevaa ja vakuuttavaa, välillä hyvin kriittistäkin. Monenlainen pikkutieto värittää ja antaa perspektiiviä tarinoinnille. Suuronen on kuin luotu radioääneksi. Jutustelua on mukava kuunnella.

Podcasteja voi kuunnella monilta eri alustoilta, mm. Suplan, Podimon, Leffamedian tai Spotifyn kautta. Minä valitsiin PodPlayn, jossa ei ole mainoksia, kuten vaikkapa YouTubessa.

3

Mikko Innanen on luova, intuitiivinen, kekseliäs ja kaiken lisäksi harvinaisen aktiivinen muusikko, jolta voi odottaa yllätyksiä. Iloinen yllätys olikin vinyyli-LP:n muodossa käsiini päätynyt Mikko Innanen Autonomus -albumi Hietsu (Fiasko, 2024).

Yhtyeessä soittavat saksofonin soitosta ja sävellyksistä vastaavan Innasen lisäksi Håvard Wiik pianoa, Antti Lötjönen bassoa ja Peter Bruun rumpuja. Lisäksi albumilla vierailevat viulistit Maija Linkola ja Elina Viitasaari sekä alttoviulisti Lotta Poijärvi sekä kontrabassokitaraa soittava Petri Kumela.

Albumin musiikki on Innasen säveltämää, ja kappaleet on numeroitu roomalaisin järjestysnumeroin. Ensimmäinen raita on hauska, melodinen ja pikku hiljaa kiihtyvä kappale, jonka tempo ja improvisaatio-osuus pitävät otteessaan.

Viulun pizzicatot ja sormien liu’utukset ovat kuin kissa ja hiiri -leikkiä. Nopeat juoksutukset A-puolen kolmannessa kappaleessa herättävät mielikuvituksen lentoon.

Musiikki on kaikin puolin kuplivan kuuloista, nyanssitäyteistä fiilistelyä tempojen ja tunnelmien vaihtuessa hitaista osuuksista raivokkaisiin revittelyihin.

Kuuntelen siis vinyylilevyä. Vanha levysoittimeni pääsee asialliseen tehtävään, vaikka en voi olla varma siitä, soiko levy tasapainoisesti; monet levylautasta pyörittävät osat saattavat olla sen verran kuluneita, että meno ei ole tasaista. Muutaman kuuntelukerran jälkeen on kuitenkin todettava, että Hietsu on kiva ja monipuolinen kokonaisuus, jota haluaa kuulla yhä uudelleen.

4

WIFT Finlandin toimintaa esittelivät intohimoisesti yhdistyksen puheenjohtaja Elina Knihtilä (vas.), Reetta Ranta, toiminnanjohtaja ja hallituksen jäsen Marjaana Mykkänen. Kuva: Marita Nyrhinen

Tampereen elokuvajuhlilla järjestettiin useita tapahtumia niin yleisölle kuin elokuvan ammattilaisille. Yksi kiintoisista tapahtumista oli Women in Film & TV WIFT Finland. Tämä kansainvälinen järjestö kokosi Tampereella väkeä verkostoitumisen merkeissä ja kokosi yhteen uusia ja vanhoja jäseniä, jotka ovat kiinnostuneita luomaan tiiviimpää verkostoa alalle. 

Mikä tämä järjestö oikein on? Kyseessä on poliittisesti sitoutumaton ja voittoa tavoittelematon elokuva-, televisio- ja media-alan yhdistys, jonka tavoite on edistää audiovisuaalisen alan tasa-arvoa ja toimia yhteistyössä kansainvälisten sisarverkostojen kanssa.

Tampereella asian puolesta olivat puhumassa toiminnanjohtaja Reetta Ranta, hallituksen puheenjohtaja Elina Knihtilä ja hallituksen jäsen Marjaana Mykkänen. He kiteyttivät toimintaa ja innostivat ihmisiä; Tampereen tapaamisessa osattiin luoda yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Onhan monissa yhteisöissä ja mediassakin viime vuosina nostettu tikunnokkaan alalla tapahtuneita epäasiallisia kohtaamisia, joiden loppu ei näytä olevan vielä käsillä.

Kuka tahansa tasa-arvoisuuden edistämisestä kiinnostunut voi hakea WIFT:n jäsenyyttä sukupuolesta riippumatta.

5

Elokuvakriitikot Matti Rämö ja Anton Vanha-Majamaa ovat julkaisseet hiljattain kiintoisan kirjan Sitkeä Jussi — 80 vuotta elokuvaa, kriisejä ja tähtiloistoa (Docendo 2024), joka pureutuu suomalaisen Jussi-elokuvapalkinnon taipaleeseen. Tuo himoittu palkinto on jaettu ensimmäisen kerran vuonna 1944. Palkinnon on perustanut Elokuvajournalistit ry, joka katsoi Pohjalaisia-näytelmän miespäähenkilön, Harrin Jussin, olevan sopiva myös palkinnon aiheeksi. Jussi-patsaan suunnitteli ja toteutti kuvanveistäjä Ben Renvall, jonka työtä on jatkanut hänen poikansa Seppo. Nykyään Jussi-palkinnon jakaa elokuva-alan järjestö Filmiaura.

Jussin pitkä taival sai Rämön ja Vanha-Majamaan keräämään Jussi-palkinnon vaiherikkaan historian yksien kansien väliin. Lopputuloksena on seikkaperäinen, johdonmukainen, värikäs ja helposti luettava dokumentti. Elokuvaentusiasti ahmii tukevan, yli 400-sivuisen kirjan suurella ruokahalulla hetkessä.

Haastattelutyö on ollut mittava: noin 50 elokuva-alan ammattilaista on kertonut kokemuksistaan Jussin ympärillä ja sen vaiheista. Monet ovat muistelleet, kuinka juhlittu Jussi koki myös synkeän alamäen kauden mutta onnistui jälleen nousemaan ja herättämään kiinnostuksen niin tekijöiden kuin yleisön silmissä. On ollut riitoja, skandaaleita ja juhlan aliarvostusta – ja elokuvien määrä- ja laatuongelmia.

Vuosittain kevättalvella järjestettävä Jussi-gaala kerää elokuva-alan ammattilaiset todistamaan, ketkä elokuvantekijät ja mitkä elokuvat palkitaan Jussilla. Tapahtumaa voi seurata suoran tv-lähetyksen välityksellä. Mahtavaa on olla myös paikan päällä juhlimassa kotimaista elokuvaa ja todistamassa palkittujen riemua.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua