Valene Kane sarjassa Blue Lights – Belfastin poliisit. Kuva: Two Cities / BBC / Yle

1

Kuulun heihin, joita on viime viikkoina totisesti ahdistanut. Seuraan ehkä liikaakin uutisia ja luen somesta niiden kommenttiosioita. Provosoidun, alan kiertää kehää ja käydä ylikierroksilla.

Viime päivien keskustelut rasismista ja fasismista ovat olleet ensiarvoisen tärkeitä. Pienelle ihmiselle on kuitenkin tärkeää säilyttää myös mielenterveytensä. Joudun siis välillä tietoisesti etsimään lohtua muualta.

Onneksi on Yle Areena ja brittiläiset rikossarjat. Mikä on ollut katsoessa sellaisia sarjoja kuin Paha paikka, Vigil, Nuori Morse tai Blue Lights – Belfastin poliisit.

Viimeksi mainittu on hämmentävän todentuntuisesti näytelty draamasarja, joka sijoittuu Pohjois-Irlannin Belfastiin. Se näyttää kolmen poliisikokelaan alkutaivalta ammatissaan tavalla, joka on tyyliltään niin vakuuttavaa kuin hyvin tehtyä dokumenttia seuraisi.

Jos on pakko paeta päivän uutisvirtaa jonnekin, pakenen mielelläni brittidekkareihin.

2

Kotona sohvassa nuuskuttaa onneksi 12-vuotias Pietarista tullut löytökoira Masja. Se saapui 11 vuotta sitten suomalaisen rescueyhdistyksen avulla. Masja on ollut aivan loistava tapaus niin kuin kaksi aiempaakin löytökoiraamme. Alkuvaikeuksia ja totuttelua oli kaikilla jonkin verran, mutta ne voitettiin yhteistyöllä ja ajan kanssa.

Rescue me! Koirien tarina on dokumenttisarja, jossa seurataan kodittomien koirien elämää romanialaisilla koiratarhoilla, niiden matkaa Suomeen ja sopeutumista uusiin koteihinsa.

Kuusiosainen sarja on taiten tehty. Se tarjoaa sekä tietoa että tunnetta. Ote on hyvin realistinen ja kaunistelematon.

Omaksi suosikiksi nousi Harri-Tapio uusine isäntineen. Harri-Tapiolle Suomeen tulo oli aikamoinen kulttuurishokki lempeästä ja kärsivällisestä isähahmosta huolimatta. Hämmennys näyttäytyi koiralla aggressiivisuutena, mutta vaihtui kumppanuuteen.

Edelleen, kun on pakko paeta päivän uutisvirtaa jonnekin, eläinohjelmat ovat hyvä vaihtoehto. Tämäkin löytyy vielä Yle Areenasta.

3

Ystäväni saavat olla onnellisia, että minulla ei ole kesämökkiä. Jos olisi, kutsuisin heidät joka kesä bakkanaaleihin, joiden ainoa ohjelmanumero olisi Bond-elokuvien tunnusmusiikin laittaminen paremmuusjärjestykseen Levyraadin tapaan.

Nyt teen sitä yksikseni. Omalla listalla ykkösenä keikkuu Sam Smithin laulama Writing’s On The Wall elokuvasta Spectre. Sam Smith on monipuolisesta äänestään tunnettu brittilänen laulaja, joka esiintyi Suomessa ensi kertaa Pori Jazzissa 14. heinäkuuta.

Smith on sanonut musiikin pelastaneen hänet teini-iässä, eikä ole siinä meistä taviksista poikkeus. Omalla kohdalla ne pelastajat olivat David Bowie, Se-yhtye, Woude ja Hassisen Kone. Toivottavasti niitä kaikkia laitetaan minulle pyörimään korvakuulokkeisiin silloinkin, kun köpöttelen vanhana ryhmäkodissa. Tai sitten ihan vaan niitä Bond-tunnareita, nekin käyvät.

4

Kun ahdistuu nykymenosta, musiikin lisäksi myös historia auttaa. Se muistuttaa siitä, että ihminen ei loppujen lopuksi muutu. Meitä puhuttavat ilmiöt ovat samoja vuosisadasta ja -kymmenestä toiseen.

Nuorisokin on meitä keski-ikäisiä aina hämmästyttänyt, jännittänyt, pelottanut ja ihmetyttänyt. Tasan 58 vuotta sitten 17. heinäkuuta vuonna 1965 Helsingin maalaiskunnassa Korsossa koettiin ”hirmuinen” nuorisomellakka.

Se alkoi aivan typerästä syystä, nimenomaan aikuisten puolelta. Korson Tanhurinteen tanssilavalla järjestettiin The Renegades -yhtyeen konsertti. Konsertti sattui rukouslauantaille. Sen ajan lakien mukaan rukouslauantaina ei saanut järjestää tansseja.

Paikalinen nimismies tulkitsi yleisön jammailun tanssimiseksi ja tadaa, pidätykseenhän se johti. Ja myös siihen mellakkaan, jota palokunta joutui hillitsemään vesisuihkuilla.

Tapauksesta löytyy todella hyvä nukkeanimaatio YouTubesta. Nukkeanimaation tilasi Vantaan kaupunginmuseo ja sen toteuttivat Vernissan animaatioasema ja Vantaan nuorisopalveluiden käsityöpaja.

Kannattaa katsoa, se on erinomainen kaikin puolin! Video löytyy, kun laittaa hakusanaksi Korson kapina 1965.

5

17. heinäkuuta oli erikoinen päivä musiikin historiassa muuallakin kuin Helsingin Korsossa. Vuonna 1968 sai tuona päivänä ensi-iltansa Beatles-elokuva Yellow Submarine.

The New York Times valitsi sen tuhannen parhaan elokuvan joukkoon maailmassa, mutta se nyt taitaa olla vähän liioittelua. Silti, Keltainen sukellusvene on mukavasti järjetön ja värikäs animaatiolelokuva. Kyllä jokaisen Beatles-fanin pitää se puolitoistatuntinen joskus läpikäydä.

Keltaisen sukellusvenen merkkipäivä saa kaivamaan John Lennonin parhaita kappaleita levylautaselle. Niidenkään sanoma rauhasta ja rakkaudesta ei ole yhtään väsynyt, vaan tiukasti myös tätä päivää.

Heli Mustonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua