Yön ja päivän kulkijat Etelä-Pohjanmaan museossa. Kuva: Kirsi Haapamatti

1

Yön ja päivän kulkijat on luontovalokuvaajien Benjam Pöntisen ja Jukka Risikon yhteisnäyttely. Varoitan, että etenkin luontoentusiastin on varattava Etelä-Pohjanmaan museossa (ja osin sen pihapiirissä) esillä olevan näyttelyn katselemiseen ainakin parituntinen. Ainakin minä voisin katsoa kuvaa nukkuvasta ketunpoikasesta vaikka kuinka pitkään, kuvitella, miten sen viikset väpättävät tuulenvireessä, kesäillan pehmeässä valossa.

Valokuvat liito-oravista, ketuista, pöllöistä ja sammakoista ovat tunnelmallisia ja kauniita, mutta kuvateksteineen myös informatiivisia ja opettavaisia. Kuvia on otettu vuosien ja vuosikymmenten saatossa, ja niiden kautta saattaa myös nähdä eteläpohjalaismaisemien ja -metsien muutoksen. Minä suren kulttuurimaiseman muutoksessa erityisesti peltolatojen katoamista. Ladot ovat monen eri eläinlajin turva- ja pesäpaikka ja omana pienilmastonaan monimuotoisuuden keidas, mutta nykyisin ei lakeusmaisemassa silimä pökkää mihinkään – useimmat ladot on lanattu maan tasalle tehoviljelyn tieltä. Tässä näyttelyssä latoja vielä näkee.

Yön ja päivän kulkijat -näyttely on avoinna 20.10.2024 saakka Etelä-Pohjanmaan museossa Seinäjoella. Etelä-Pohjanmaan museosta kerrotaan, että näyttelylle pyritään saamaan jatkoa Seinäjoen jälkeen myös muualla Suomessa.

Kuva: Jukka Risikko

2

Seinäjoen VarikkoGalleriassa saa aina yllättyä. Galleria on pieni, mutta siinä piilee osa sen viehätyksestä. Näyttelyt on pikaisesti silmäilty, mutta pienuuden takia tulee usein silmäiltyä toisenkin kerran heti saman tien. Tästä muodostuu ihan omanlaisensa taidenäyttelykokemus. Taiteilijavetoisessa galleriassa voi hyvällä tuurilla myös nähdä taiteilijoita työssään.

Toukokuussa 2024 Varikolla on näytteillä Laura Hetemäen Mehu. Mehu on Kuvataideakatemiassa opintojaan viimeistelevän Hetemäen ensimmäinen yksityisnäyttely. Hän käyttää töissään monipuolisesti erilaisia materiaaleja ja hyödyntää kasvivärejä.

Mehu-näyttelyssä erityisen kiinnostavaa oli ripustus. Osa teoksista oli fyysiseltä kooltaan pieniä tai muutoin vaalealla seinällä huomaamattomia, kiinnitetty lattianrajaan tai ikkunanpieleen niin, että kävijällä riitti löytämisen riemua. 

Laura Hetemäki: Mehu 26.5.2024 asti VarikkoGalleriassa Seinäjoella.

Laura Hetemäki: Kevätpellavaselkä (Kannet). Kuva: Kirsi Haapamatti

3

Jurvan pitäjässä Etelä-Pohjanmaalla on pitkä puusepäntyöperinne. Yli sadan vuoden ajan siellä on valmistettu huonekaluja ja osoitettu ainutlaatuista koristeveistotaitoa. Tuo perinne on katkeamassa, kun koulutusuudistusten myötä Jurvassa ei enää anneta ammatillista koulutusta koristeveistossa.

Jurvan koulukunta ry:n ja Puuseppämuseoyhdistyksen toteuttama informatiivinen ja tyylikäs kolmiosainen dokumenttisarja Puuseppien kylä tuli vastaan Youtubessa ihan sattumalta. Suosittelen kovasti! Dokumentti ei vain perkaa historiaa, vaan luo katsauksen tulevaan. Mitä tarttis tehrä, ettei eteläpohjalainen huonekaluperinne ja puusepäntaito katoa ikeoiden ja sotkien alle?

Sarjan on tuottanut ISLE Art Industries ja käsikirjoittanut ja ohjannut Wille Lehtovaara.

4

En ole aikoihin nauranut niin paljon kuin nauroin näyttelijä Tom Lindholmin Herra Fläppi -esitykselle Kulttuuritoimituksen viisivuotissynttäreillä Tampereen Telakalla. Suurelle yleisölle Kyllä isä osaa -isänä tutun Lindholmin Herra Fläppi on kuulemma kovin suosittu ohjelmanumero firmojen pikkujouluissa ja kesäjuhlissa, eikä ihme.

Firman pikkujoulut -mielikuva ei kuitenkaan anna oikeutta tälle hahmolle. Fläpin elin Pekka Tuttavan esiintyminen ja läpät olivat niin absurdeja, että olen aivan varma, että kaikissa firmoissa on myös ihmisiä, joita ne eivät naurata yhtään. Ei kuitenkaan Kulttuuritoimituksen juhlissa.

5

En oikeastaan koskaan tartu elämäntaito-oppaisiin, mutta sellaiseksi Mari Vainion Antaudu hiljaisuudelle (Kirjapaja, 2024) kirjastoluokittelussa luokitellaan. Siitä viis, teemana hiljaisuus kiinnostaa minua kovin.

Rakastan hiljaisuutta! Ärsyynnyn ehkä keskivertokansalaista enemmän mopojen äänistä, kovaan ääneen kälättävistä ihmisistä, musiikin jumputuksesta. Ainakin silloin, jos nuo äänet peittävät tärkeimmän eli luonnon äänet – vaikka onko siinäkään kyse hiljaisuudesta? Vainio kirjoittaakin: ”Hiljaisuus on aina ainutlaatuinen, henkilökohtainen kokemus – ja jää sellaiseksi.”

Minä koen tarvitsevani hiljaisuutta päivittäin. En lakkaa ihmettelemästä ihmisiä, jotka täyttävät jokaisen valveillaolon hetkensä kuulokkeista tulvivalla äänellä, äänikirjoilla, podcasteilla, musiikilla. Miten he kykenevät elämään niin äänentäyteistä elämää?

Kirjassa on paitsi Vainion pohdintoja hiljaisuudesta, myös muiden ihmisten kokemuksia aiheesta. Miten tärkeää hiljaisuus on taiteilijalle, burnoutin kokeneelle tai hautausmaan vahtimestarille? Tykkäsin!

Mari Vainio kutsuu kirjassa itseään hiljaisuuden viljelijäksi. Hän vetää mm. retriittejä, joten kuvailu on varmasti osuva.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua