Katja Meriluoto. Kuva: Ari Haimi / Aviador

1

Vuodesta 1972 on Suomessa laskettu, minä vuoden päivänä maamme on kuluttanut osuutensa maailman luonnonvaroista. Laskennallinen päivä on siirtynyt yhä aikaisemmaksi eli vauhtimme kiihtyy.

Suomi on yksi maapallon eniten luonnonvaroja asukasta kohti käyttävistä valtioista. Ylikulutuspäivä eli se hetki, jolloin osuutemme maapallon luonnonvarojen kulutuksesta täyttyy, koittaa siis yhä varhemmin. Pitkään päivä oli elokuussa, mutta viime vuonna 12. huhtikuuta ja tänä vuonna jo 6. huhtikuuta

Ekologinen jalanjälkemme siis kasvaa. Termi kertoo, kuinka paljon kasvihuonekaasuja toiminnasta syntyy. Iso jälki merkitsee ilmaston lämpenemistä ja luonnonlajien katoamista.

Kun kuuntelee poliitikkojen puhetta Suomessa, huomaa, että keskimääräisesti heidän mielestään elintason nostaminen kulusta lisäämällä on paljon tärkeämpää kuin ekologisen jalanjälkemme pienentäminen. Arvot näyttävät olevan sovittamattomassa ristiriidassa.

”Ajattelussa on korostunut energian rationaalinen puoli eli se, että se on työhön kykenevää, energian irrationaalinen puoli on jäänyt pimentoon hyötyä kysyvältä mieleltä”, sanoo filosofi-kirjailija Antti Salminen Suomen kuvalehdessä.

Suomi on tällä hetkellä hiilijalanjäljen koossa 12. sijalla maailman maista. Kärjessä ovat Arabiemiirikunnat ja Yhdysvallat, viimeisinä Afganistan ja Haiti.

2

Mehiläisen paino (Aviador, 2023) on Katja Meriluodon erinomaisen kiintoisa esikoinen. Sen pääteemana näyttäytyi mehiläisen kautta kuvattu voimistuva tuhon enteily, erityisesti liiallisen määrittelevän tiedon, taksonomian takia.

Toinen runoteos Puun avaruudesta (2025) jatkaa olemisen runollista kuvausta ohi ihmisen käsitteistön. Meriluoto runous näyttää analyyttisen rationalismin kritiikiltä kuvatessaan maailmaa ötököineen kaikkineen ohi ihmisen tieteellisen luokitteluriippuvuuden. Tässä lyriikassa maailma on salaperäisen monisyinen olemiskokonaisuus, jonka paras lähestymistapa on yhteiselon runollinen kuvaaminen.

Puun avaruudesta on nimenä monimerkityksinen, koska se ulottuu äärettömään ja pieneen, kuvaa tähtitaivaan ja pieneliöt yhtäaikaisesti.

”Puun syyt tiiviisti vastakkain.

 

Kokonainen avaruus

ja musta aukko, tähtiä ja uusia maailmoja,

joita voi asuttaa tuntemattomilla eläimillä

sängyssä unta odotellessa.”

Kuvailu ja kuvittelu ovat todellisuuden oleellisia osia, yhtä hyvin kuin faktat. Oleminen puuna, niveljalkaisina ja ihmisinä on kaikki samaa. Jäsentelyt jäykistävät ja sulkevat runouden avartavuuden pois.

”Olemme yhtä

ja samaa huutoa, joka ei osaa katketa,

kun se on lopulta päässyt laatikon pimeydestä

metsään joka sekin on rajaton,

samaa jalkaa, yhtä silmää, siipeä

ja vettä, enimmäkseen vettä

tuntemattomasta lähteestä”

3

Akira Kurosawan useat elokuvat ovat säilyttäneet kiinnostavuutensa ja klassikoituneet elokuvan historiaan.

Elokuvakerho KAVI näytti kevättalvella elokuvan Rashmon – paholaisen temppeli vuodelta 1950. Se on ohjaajan filosofisimpia töitä ja käsittelee luotettavaa havaintoa, tunteita ja tarinallisuutta synteettisesti.

Luulisin, että Otto Preminger on halunnut tehdä eräänlaisen pastissin Rashmonista filmissään Erään murhan anatomia. Niin samanlainen rakenne näillä kahdella elokuvalla on.

On tapahtunut murha ja siitä kerrotaan useampi erilainen tarina eli todistajanlausunto. Ne ovat keskenään ristiriitaisia.

Preminger liukuu tai sortuu jännityskeskeisyyteen.

Kurosawan elokuva on puolestaan mysteeri. Kun Preminger keskittyy totuuden paljastamiseen, Kurosawa hajottaa sen ja saa aikaan käsittämättömän lopputuloksen ilman ratkaisua. Rashmon jättää katsojan skeptismin valtaan. Emme tiedä mistään mitään.

Siitä huolimatta filmissä mässäillään liki oopperamaisesti raivoisilla tunteilla. Jokainen kertoja on hirmuisen tosissaan, ja itsevarma kertomuksensa todenperäisyydestä.

Monet ovat tulkinneet elokuvan kommenttina länsimaisen ihmisen tiedollisiin perusongelmiin, kuten Donald Richie teoksessaan Focus on Rashmon (1972).

4

Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professori Mari Hatavara on tutkinut kerrontaa erityisesti historiallisissa romaaneissa. Hänen artikkelinsa ”Maamme kollektiivisena kokemuksena Zacharias Topeliuksen oppikirjassa Boken om vårt land” filosofisessa aikakauslehdessä niin&näin (1/2025) keskittyy Topeliuksen persoonapronominien käyttöön Maamme kirjassa.

Persoonien vaihteleva käyttö puheessa on mielenkiintoinen lingvistinen tutkimuskohde. Kirjoituksessa vaihtelut ovat erilaisia, mutta vähintään yhtä kompleksisia, erityisesti kertojan roolissa.

Mari Hatavara analysoi Topeliuksen Maamme kirjan monikon 1. persoonan vaihtelevia käytäntöjä monipuolisesti. Me-kerronta saa läpivalaisua kollektiivisen yhteenkuuluvaisuudentunteen synnyttäjänä. Hän käyttää Susan Lanserin erilaisten äänten jakoa ja soveltaa Uri Margolin mallia yhteenkuuluvaisuuden tasoista ja täsmentää analyysiä Natalya Bekhtan ja Lanserin me-kerronnan jaotteluilla.

Artikkeli kartoittaa kerronnan tasoja lapsille kirjoitetusta oppikirjasta, jollaiseksi Maamme kirja oli Luonnonkirjan eli Naturens bokin (1856) jatkeena tarkoitettu. Kansakoululaitos oli vasta perustettu ja Topelius tarjosi isänmaata yhdistävää ja hyvään elämään kannustavaa ja ohjaavaa sanomaansa lapsille tarinoiden ja niitä selittävien tekstien muodossa.

Kaikkein kiintoisinta artikkelissa on me- ja he-sanojen vivahteiden erittely, sekä naapurikansoja että suomalaisia heimoja käsiteltäessä.

Topeliuksen isällinen kirjoittajanote on vähintäänkin hyvänsuopa ja varoitteleva korkeintaan silloin, kun hän pelkää ruumiillisen työn vähentymisen johtavan laiskuuteen.

5

Parnassossa 2/2025 on kaksi laajahkoa runosarjaa ja yksi fragmenteista koostuva lyyrinen essee.

Runosarjat ovat kiinnostavia ja niitä voi tarkastella ja vertailla vastakohtaisten lähtökohtiensa kautta.

Harry Salmenniemen Kuusi runoa on läheltä ja lähelle katselevaa lyriikkaa, kun taas Suvi Nuotion Aika-avaruutta kumpuaa laajoista ja kauaksi katsovista runokuvista.

Salmenniemi kirjoittaa egonsa välinpitämättömyydestä ja tietämisen turhuudesta. Hän aloittaa runosarjansa nokkeluudella, josta ajatussarja lienee saanut alkunsa:

”Minulle kelpaa apu/ mutta ei seura.”

Jo kohta ollaan tosissaan:

”Ei ole mitään nähtävää,

ei mitään pelättävää”

Runon minä käy kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa kokee ”värien kylläisyyttä ja muotojen repaleisuutta”. Hieman epävarmasti hän toteaa:

”tällaiseksi on elämä mennyt

minua ei oikeastaan ole.”

Tämän toteamuksen hän suunnittelee ottavansa linnoitukseksi jossain iässä:

”paikallani on tyhjä kohta

hieman riekaleita jäänyt jäljelle,

ja se riittää”

Siirtyessään monikon kolmanteen persoonaan kirjoittaja ryhtyy tarkastelemaan kuolemanpelkoa yleisesti ja päätyy siihen, ettei:

”ole mitään pakollista

elämää ja kuolemaa

 

Ne vain leijailevat ympärillämme,

ne ovat voikukan höytyä.”

Runojensa taustoista kirjoittaessaan Salmenniemi on runoistaan samaa mieltä kuin tämän tekstin kirjoittaja. Kiinnostavinta selitystekstissä on tieto runojen syntymisestä proosan kääntöpuolelle ja että ”runot antavat mahdollisuuden ymmärtää elämää sekä hämärämmin että syvemmin, ymmärtää niin syvästi, ettei kunnolla ymmärrä.” Ollaan mysteerin portilla.

Suvi Nuotio kirjoittaa runosarjansa syntyneen lied-kilpailuun osallistumisesta.

Vuonna 2018 hän voitti säveltäjä Minna Leinosen kanssa Majaoja-säätiön järjestämän kilpailun ja sarjan aloittava Kevätkesän avaruus oli jo silloin valmis.

Nuotion runosarja on itsessään kuin laajeneva avaruus. Alku jättää kokonaisuutena olemassaoloa ylistävän mielikuvan, mutta äänenpainoihin tulee mukaan huolestumista.

”Allamme rahisee

 

Hiekanjyvä vaihtaa paikkaa

 

Meidän ruumiimme

liikkeemme

hehkumme

horjuttaa kaikkeuden järjestystä.”

Lohdullisesti kaikki näyttää jatkuvan, vaikka:

”kaikki järkkyy

yön rytmi toistuu

jokaisessa elävässä solussa

ja joka solullaan

aistii yön viestejä”

Runoelman lopulla syttyy suojelemisen kaipuu ja sen myötä heräävät eksistentiaaliset kysymykset kaiken päättymisestä ja ihmisen valintojen luonteesta.

Nuotion sarja on siis yhteisen kokemuksen runous. Hän laulaa ilmi sen, mikä meidän kaikkien olisi tietoisesti tajuttava, kun taas Salmenniemi katoaa yksityiseen, mutta ilmaisee itseymmärryksen kautta lähestyvänsä jotain ydintä.

Timo Hannun Cimabue-Fragmentit on lyyrinen matkakertomus, joka käsittelee käyntiä Firenzessä vuonna 1966. Matka osui Firenzeä koetelleen Arno-joen tulvimiseen, jolloin ihmisiä kuoli ja historiallisia aarteita tuhoutui. Arvokkaista Cimabue-fragmenteista pelastettiin osia ja siitä säilyneenä on ”syvintä mustaa”, jota kirjoittaja on eläessään nähnyt. Se on esseen teemat yhdistävä symboli, kuten toteamus kaiken katoavuudesta ja fragmentaalisuudesta, jota teksti itsessään edustaa ja kuvaa.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua