Jeremy Allen White on Bruce Springsteen. Kuva: 20th Century Studios.

1

Yhdysvaltojen keskilännen osavaltio Nebraska tunnetaan tasaisena, tylsänä, latteana ja pölyisenä paikkana. Noin seitsemän vuotta sitten se julkisti mainoskampanjan, jonka iskulause oli ”Nebraska: rehellisesti, se ei sovi kaikille”.

En ole käynyt, mutta lukioluokassani oli aikoinaan nebraskalainen vaihto-oppilas, joka oli selvästi umpimielisempi ja hiljaisempi kuin muut tapaamani amerikkalaiset vaihdokit.

Nebraskaan törmäsin sittemmin asunnossani, jonne vuokranantaja oli jättänyt muutamia levyjä levarinsa viereen. Yksi niistä oli Bruce Springsteenin Nebraska (1982). Tajusin heti vinyylin kuunneltuani, mitä Nebraska tässä yhteydessä tarkoittaa.

Kohtasin taas Nebraskan, kun menin katsomaan Scott Cooperin elokuvan Deliver Me from Nowhere. Se paneutuu vajaan vuoden mittaisen ajanjaksoon 32-vuotiaan Bruce Springsteenin elämässä, eli kuukaudet syksystä 1981 kesään 1982.

Olen käynyt kokemassa kaikki Springsteenin ja The E Street Bandin Suomessa järjestetyt konsertit. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, millaisen ahdistuksen vallassa The Boss on kolmikymppisenä ollut. Siis ennen kuin katsoin elokuvan Deliver Me from Nowhere.

Springsteen oli tehnyt musiikillisen läpimurron vuonna 1975 albumillaan Born to Run. On jollain tapaa ymmärrettävää, että menestystä seurasi masennusjakso. Ei sellainen ole taiteilijoille yleensäkään mitenkään tavatonta.

Warren Zanesin kirjaan Deliver Me from Nowhere (2023) perustuva elokuva avaa koskettavalla tavalla, mitä kaikkea Nebraska-albumin takana on. Se kertoo, miten artistin oli käytävä läpi lapsuutensa traumat ja etenkin kurja isä-suhteensa.

Elokuva ei ole mitään romanttista hempeilyä eikä rytinää ja räiskettä. Sen pääosanäyttelijät Jeremy Allen White Springsteeninä ja Jeremy Strong muusikon managerina ja tuottajana antavat rutkasti ajattelemisen aihetta.

Elokuva poistui ainakin toistaiseksi Tampereen teattereista, mutta Oscar-akatemia varmasti palkitsee sen ensi keväänä.

2

Naistentanssit palaavat Tampereelle. Mikä mahtava asia! Mustanlahdenkadun Hepokattina vanhastaan tunnettu paikka lupaa sellaista ainakin kerran kuussa. Ensimmäiset pidettiin 15. joulukuuta.

Idea on lähtöisin 30 vuotta täyttävältä naisten Lions Club Tampere Wivi Lönn ry:ltä. Sen aktiivi Vuokko Merilä on innokas tanssija jo toisessa polvessa. Hän haluaa olla mukana tarjoamassa rentoa menoa, jossa kaikki pääsevät pyörähtelemään.

Lieneekö syynä televisiossa pitkään esitetty Tanssii tähtien kanssa -ohjelma, jossa ammattilaiset opettavat amatöörejä, että tanssiminen on mennyt hieman pilalle. On käynyt niin, että monet tanssikurssit ja opit läpi käyneet intohimotanssijat ovat vallanneet parketit.

Ehkä näitä amatööritaitureita on välillä kiva katsella seinustalta, mutta tietenkin kaikki muutkin tanssihaluiset haluaisivat päästä lattialle. Taiturit kuulemma hakevat vain toisiaan ja muut tuntevat itsensä syrjäytetyiksi.

Toivottavasti kaikki kukat saavat kukkia ensi vuoden tansseissa ja ilosanoma saadaan koskemaan kaikkia.

3

Tahmelan huvila on viehättävä paikka. Kannattaa lähteä tutustumaan, ellei tuo 1800-luvun lopulla rakennettu Pyhäjärven rantamaiseman talokaunotar ole vielä tuttu. Sitä hallinnoi Pirkanmaan rakennuskulttuuriyhdistys.

Kahvilan, saunan ja kirjaston lisäksi talossa on jatkuvasti esillä taidetta. Juuri nyt joulukuun ajan saleissa voi nähdä Merja Palinin maalauksia ja käsityötaidetta, Johanna Peltolan klovnivalokuvia sekä Siiri Torvisen kuvituksia ja sarjakuvia.

Kangasalla asuvan Merja Palinin näyttely Metsän vihreää on ykkössalin värikylläinen kokonaisuus, jossa luontoon viittaavat kuviot esittäytyvät eri sävyisinä luoden tunnelmaa vuodenajoista, keväästä, kesästä ja syksystä.

Osittain samoja töitä on tänä vuonna ollut esillä parissa näyttelyssä Kangasalla ja Forssan museon galleria Moletissa. Teokset muistuttavat, että Suomen vanhoista, luonnontilaisista metsistä on jäljellä enää pieni osa ja lähes 80 prosenttia metsien luontotyypeistä ovat uhanalaisia.

Merja Palin on työskennellyt taideteollisena suunnittelijana 30 vuoden ajan. Hänen kuosejaan on ikuistettu yli kahteentuhanteen tuotteeseen: kankaisiin, mattoihin, vihkoihin, kortteihin, lautasliinoihin, reppuihin ja astioihin. Aina niissä on jotakin luontoon viittaavaa.

4

Joulumyyjäiset ja joulukonsertit jatkuvat vielä, vaikka kohta niiden on aika taas jäädä odottamaan ensi vuotta. Sen mitä olen ehtinyt niissä piipahtaa, on kokemus ollut miellyttävä.

Myyjäisissä kiinnostavat taidokkaat käsityöt, vaikka aina ei voi tehdä ostoksia. Ne ovat osoitus suomalaisesta osaamisesta, vaikka välillä on pelätty kädentaitojen katoamista. Toinen huippujuttu ovat syötävät ja juotavat herkut.

Tuotekehittelyyn kannattaisi ehkä kuitenkin panostaa, jotta myynti pysyisi hyvänä jatkossakin. Esimerkiksi uusia villasukkia tai myssyjä ei voi ihan joka vuosi ostaa.

Mitä tulee konsertteihin, niin tapaninpäivään asti on vielä tarjolla vaikka mitä. Esimerkiksi viikonloppuna 20.–21. joulukuuta on suoranainen runsauden pula.

Kotimaisen joulukonsertti-skenen Pelle Pelottomiksi nimetyt Osmo Ikonen, Lenni-Kalle Taipale, Marzi Nyman ja Joonas Kaikko aikovat riehaantua lauantaina Tampere-talossa. Iki-ihanan Ida-Elinan joulukonsertti täyttää Kangasala-talon ja Pelle Miljoonan 70-vuotiskiertue Tampere-talon Pienen salin.

Sunnuntaina Tampere-talossa jatkuu perinne, kun on loistavan Rajaton-ryhmän joulukonsertin vuoro. Tilaa näyttää Isossa salissa olevan vielä. Kertookohan hienoinen vajaus enemmän joulun alusajan runsaasta tarjonnasta vai lippujen korkeasta viiden kympin hinnasta?

5

Teatterineuvos, kunniatohtori, palkittu ja rakastettu näyttelijä Eila Roine lähtee viimeiselle matkalleen 9. tammikuuta. Siunaustilaisuus Tampereen Tuomiokirkossa järjestetään kaikille avoimena kello 9.30 alkaen. Hautapaikka on valmiina Vili Auvisen vieressä Kalevankankaalla.

Mustavalkoisen tv-ajan perhesarja Heikki ja Kaija teki perheen tutuksi kaikille suomalaisille vuosina 1961–1971. Se oli draamaa, mutta moni kuulemma sekoitti Härmälän omakotitalossa asuvan Heikin ja Kaijan Vili Auviseen ja Eila Roineeseen. Ylen Areenasta voi yhä katsella tuota ajankuvaa.

Kun itse saavuin opiskelemaan Tampereelle, tapasin Vili Auvisen kaupungilla varsin usein, myöhemmin myös Eila Roineen monissa tilaisuuksissa ja tilanteissa. Ehkä kaikkein suurimman vaikutuksen teki Kellariteatterin näytelmä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa.

Rakkaita pettymyksistä rakkaudessa oli kolme vuotta täysille katsomoille esitetty menestys, eikä ainakaan itseltäni unohdu koskaan. Yle Areenasta löytyy yllättävän paljon erilaista katseltavaa hakusanalla ”Eila Roine”.

Aila-Liisa Laurila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua