Lehtiä, leffoja ja levyjä. Kuva: JT Lindroos

1

Ainaisesti kulttuurialan lehtien ystävänä otin ilolla käsiini Miettisen toimittaman tuhdin Manifetsi-julkaisun ensimmäisen numeron. Uusia kulttuurilehtiä ei synny joka päivä. Digitaaliaikana hyvä jos kerran vuosikymmenessä. Siksi Manifetsin julkaisu on merkittävä asia.

Manifetsi on alaotsikoltaan sekakulttuurilehti, ja tämä pitää muhevasti kutinsa, vaikkakin odotetusti varsin musiikkipainotteinen onkin. Kansijuttu kertoo MC5:n Suomen-seikkailuista reilun 50 vuoden takaa, ja vaikka se onkin allekirjoittaneelle nappiin osuva veto, pistää se myös ajatukset siihen, että onko kädessä oleva läpyskä pelkkää nostalgiaa? No ei, vaikka sitä toki riittääkin.

Painotus Manifetsissä on kitaravetoiselle rokkenrollille ja räväkälle kirjalliselle renttuilulle. Peter Laughnerista juostaan Ramonesin kautta Tapani Baggen ja JP Koskisen syvällisille neuvoille siihen miten sinusta tulee oikea kirjailija.

Juri Nummelin kirjoittaa asiantuntevasti suomalaisten seksipokkareiden surkeista käännöksistä ja rumista kansista, vaikkakin niitä olivatkin alun perin liukuhihnalta työstäneet niin Donald Westlake kuin Robert Silverberg ja Lawrence Block… siis Ed Wood Juniorin ohella. Kotimaisista kalkkunaleffoista poristaan, tatuointeja kuvataan ja mitäs sekakulttuurilehti olisi ilman Juho Juntusen sarjakuvaa?

Jos tämä kaikki kuulostaa hiukan tutulta, se on toki sitä. Mutta eikö jokainen uusi sukupolvi tätä tarvitse, jotta se ymmärtäisi dipata kännykkäkameransa pitsaan, samalla survoen jääpiikkejä tablettiensa kaiuttimiin, Link Wrayn tyyliin. Säröäänet ja roskat ovat kulttuurin kermaa. Kokijasta riippuu onko se pilaantunutta sellaista.

Lehden mielenkiintoista antia ovat kuitenkin sen omituisimmat vedot, eli Jukka Rislakin pitkä artikkeli Edisonista ja fonografin historiasta aavetaajuuksilla. Tässä fortilaisessa vedätyksessä mennään upeasti usvan tuolle puolen ja lopputulos on pelkkää herkkua. Keskustelutuokio tulevaisuudesta edesmenneen Erkki Kureniemen kanssa ja klezmer-musiikin namupaloja listaavat tuokiot laajentavat niin kiinnostuksen kohteita kuin tajuntaakin. Haastatteluista täytyy mainita vielä pitkä ja hieno keskustelu Pekka Saurin kanssa hänen ns. rokkivuosistaan.

Paras tapa tähän on tosin tutustua itse, ja tukea uutta vanhaa kulttuurilehteä. Niitä ei ole koskaan tarpeeksi. Sillä välin lähden itse klezmer-musiikkia kuuntelemaan ja Jani Matti Juhaniin tutustumaan. Rock on, Manifetsi. Olet parasta juuri nyt, ja toivottavasti hamaan tulevaisuuteen.

Manifetsi. Kuva: JT Lindroos

2

Lehdistä puheen ollen, mainitaanpa toinenkin, vuosikymmeniä vanha mutta jatkuvasti uudistuva kulttuurilehti: Sarjainfo. En ole sitä pariinkymmeneen vuoteen tarkemmin seurannut, mutta eihän se tarkoita muuta kuin että nyt löytyy paljon hyvää luettavaa.

Olen kolunnut lehden viimeisiä numeroita uutena sarjakuvaseuran jäsenenä, ja suosittelen samaa lämpimästi kaikille kulttuurin ystäville. Lehti on älyllä ja lämmöllä koottu, kauniisti paketoitu, täynnä asiaa, ajatusta ja toki sarjakuvaakin. Sarjainfo on avoin ovi hyvään seuraan.

Sarjainfo. Kuva: JT Lindroos

3

Nyt kun Ethan Coen on kuuleman mukaan kyllästynyt elokuvien tekemiseen, suosittelen tutustumaan hänen veljensä Joelin kera tekemäänsä tuotantoon uudelleen, alusta alkaen. Onneksi VL Medialta on juuri ilmestynyt makoisa blu-ray-julkaisu veljesten ensielokuvasta Blood Simple (1984).

Tämä nerokkaan sysimusta trilleri vakuuttaa edelleen. Coenin veljesten ystävänsä Sam Raimin jalanjäljissä kirjoittama, leikkaama ja ohjaama, kovaksikeitetyistä dekkareista inspiraatiota ammentava leffa on kuvaukseltaan kekseliäs ja näyttelijäsuorituksiltaan virtuoosimaisen räjähtelevä, mutta tästä dynaamisuudestaan riippumatta edelleen uskottava, vakuuttava ja totaalisen ajaton, maneerinen mestariteos.

Leffa tunnetaan Frances McDormandin ensimmäisestä pääosasta, mutta se kannattaisi myös nostaa esiin M. Emmet Walshin katalan rähjäisestä roolista kaksinaamaisena yksityisetsivänä. Walshin pikkurooleissa vakiintunut karisma käy huomaamattomasti ylikierroksilla veljesten osaavissa käsissä. Se nousee pintaan kuin öljyinen hikipisara hermostuneen itsensäpaljastajan ylähuulella, jatkaen matkaansa ohi törkyisten viiksikarvojen kohti kuivuneitten huulien välistä lipovalle puhkipurrulle kielelle. Eikö suomen kielestä löydy vastinetta sanalle ”sleazy”?

Eli yksistään Walshin limaisennihkeän olemuksen täydellisyyden takia kannattaa Blood Simple katsoa uudelleen. Siinä sivussa sen muutkin rosoisen kauniit arvot nousevat esiin, ja kulttimaineessa oleva elokuva katselee vaivihkaan paikkaansa klassikkona. Vaikka en hifisti olekaan, tämä hienosti toteutettu blu-ray näyttää nämä detaljit paremmin kuin yksikään aikaisempi näkemäni versio.

4

Yksi Pekka Saurin, sekä allekirjoittaneen, suosikkikappaleista eli Larry Wallisin Police Car on aina parasta. Itse sen kuulin ensi kertaa Live Stiffs Live -LP:ltä, jonka kaivoin vanhojen Soundi-lehtien kera keravalaisesta divarista joskus 1980-luvun lopulla. Niin tämä liveversio kuin singlejulkaisukin ovat olleet aina ja jatkuvasti levylautasella, Spotifyn soittolistoilla, mp3-muodossa ja muistojen muistitikulla päässä pyörimässä, vuosi toisensa jälkeen. Laitetaan se siis teillekin nyt korvamadoksi.

5

Mainitsinko muuten lehtiä vielä? Katson työhuoneeni ikkunasta ulos, ja luonto tekee näkymästä alati vaihtuvaa taidetta, satoi taikka paistoi. Omenapuu juuri nyt heiluu tuulessa, ja syksyn tulo värjää sen lehtiä keltaiseksi. Puhuri puhaltelee ja pyörittelee niitä kurren kiitäessä alla, hasselpähkinä hyppysissään, auringon kurkkiessa alleviivaten lehtien katoavaa kauneutta, melankolisesti muistuttaen niiden lopputaipaleen läheisyydestä.

Mutta tämähän on se elämän oravanpyörä, ja lehdet siirtyvät kohta kompostiin, uutta luomaan, tulevaisuutta tukemaan, uusia tuulia odotellessa. Uusi ja vanha, iänikuisesti kimpassa, aina parasta.

JT Lindroos

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua