”Markus Kajon pokka pettää”. Kuva: Yle

1

Eräänä talvipäivänä sukelsin lähimmän automarketin alelaarista Elena Ferranten romaanin Loistava ystäväni (WSOY, 2016, suom. Helinä Kangas). Olenkin luultavasti tämän helmen viimeisiä löytäjiä, onhan siitä tehty tv-sarjakin alkanut jo vuonna 2018, mutta ainakaan en joutunut ostamaan kirjaa täydellä hinnalla.

Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sitä ei huomaa avanneensa eikä muista sulkea. Ferranten lauseet ovat yksinkertaisia ja rakentavat kuin salaa ympärille uuden maailman, köyhän ja yksinäisen korttelin, jossa ihmisillä on sellaisia nimiä kuin don Achille ja Gigliola Spagnuolo. ”Hän oli erittäin näppärä käyttämään vaakaa.” ”He puhuivat ja riitelivät pitkään.”

En ole koskaan käynyt Italiassa, eikä äitinikään ollut kirjan tapahtumien aikaan vielä syntynyt, mutta jotenkin riisuttu kieli ja kiertelemätön kuvailu huijaavat 1950-luvun Napolin tutuiksi.

2

Samaisesta alennuslaarista löysin uuden ihanuuden lisäksi jotain itselleni jo aikojen takaa rakasta, nimittäin Markus Kajon kirjan.

Olin vielä ala-asteella, kun lainasin kirjastoautosta kai lähinnä erehdyksessä ensimmäisen Kajoni, pakinakokoelman nimeltä Kettusen kolmas (WSOY, 1995). Maailmani ei Yö-Elviksen, ufojen hilloajan ja pakaraisillaan kassajonossa seisojan tavattuani tullut enää koskaan ennalleen, enkä ole sen jälkeen voinut jättää mitään Kajon tekemää tutkimatta. Kajo on ennen pohtimattomien pohdiskelujen Tonava, hengen ritari, jolle ei yksinkertaisesti löydy vertaista.

Samalla järkähtämättömällä hehkullaan polkuani kaamoksessa valaisevat tällä kertaa metsästämäni Tandem-Kentaurin pohdinnat virallisesta kirosanaluettelosta, neuvostoliittolaisista tavaratalon kassoista ja ALVin sijainnista (keskellä vai reunalla?).

Markus Kajon pakinoita hänen itsensä lukemina Yle Areenassa.

3

Politiikkaan taasen sain ensimmäisen kosketukseni televisiossa kompastelleiden animaatiohahmojen kautta. Ensimmäisenä muistan ymmärtäneeni Itse Valtiaista ”perskuta”-hokeman, uudelleen sanoitettujen laulujen ihanuuden ja sen, että kaikki ovat naurettavia. ”Demarin” ja ”kepulaisen” merkitys minulle valkenivat huomattavasti myöhemmin.

Tämä saattaa selittää hävettävän paljon siitä, kuka minusta tuli aikuisempana, mutta toisaalta kertoo luultavasti hyvää ajasta, jossa kasvoin. Kun televisiossa voi parhaaseen katseluaikaan näyttää koko perheen ohjelmaa, jossa halvalla pannaan niin (nykyisiä ja tulevia) presidenttejä, pääministereitä, toimittajia kuin rivikansalaisiakin, on sekä sananvapaudessa että komediakäsikirjoittamisessa saavutettu taso, jota moni voisi kadehtia.

On myös hillittömän hauskaa muistaa, että rööki huulessa Tanja Karpelaa ruokkimaan rullaluisteleva ”Saukko” todellakin on tänään presidentti.

Itse Valtiaat Yle Areenassa.

4

En ole pandemian aikana oppinut soittamaan viulua, leipomaan kohokkaita, olemaan läsnä hetkessä, enkä kiusallanikaan paljon muutakaan uutta. Henkilökohtaisen kasvun edellyttäminen (ei vain siitä huolimatta, vaan joskus jopa) sen vuoksi, että asiat ovat ikävästi, on naurettavaa.

Joitakin asioita on valitettavasti pakko oppia, vaikka etäily ja epäily alkavat tässä vuoden paikkeilla laskea introverteimmankin opiskelijan draivia. Hämmentävän hyödyllisiksi keittiönpöydän ääressä opiskelussa olen kokenut keskittymistä tukevan puhelinapplikaatio Forestin.

Forestin perusajatus on, että käyttäjä istuttaa virtuaalisen puun ja säätää sen kasvun kestämään haluamansa määrän minuutteja. Jos puhelinta alkaa tänä aikana räplätä, puu kuolee.

Halutessaan kasvavalle puulle voi vielä valkata taustaäänen, jolloin pääsee vilkuilemasta sekä puhelinta että kelloa. Sovelluksen perusversio on ilmainen.

Olen muuten sitä mieltä, että suomen kielessä voitaisiin luopua vieraannuttavasta sanasta sovellus sekä oudoista anglismeista kuten appi tai äpsi, ja ryhtyä japanilaisten tavoin käyttämään puhelimen ohjelmista sanaa apuri, アプリ.

5

Sen verran kuitenkin olen suostunut opettelemaan, että ryhdyin erään tekemäni joululahjan innoittamana suorastaan tehtailemaan amigurumeja.

Amigurumi, あみぐるみ eli suomeksi suunnilleen ”virkattu pehmo” on yleensä varsin söpö ja pieni, suunnilleen avaimenperän kokoinen, noh, virkattu pehmo. Vaikka neulominen onkin virallinen talviurheilulaji enkä yleensä jaksa seurata käsityöohjeita kuin erittäin viitteellisessä määrin, amigurumit olen jaksanut virkata yllättävän pitkälti ohjeiden mukaan.

Ohjeita löytyy googlettamalla niin paljon kuin jaksaa selata, ja jo väriä ja silmien paikkaa vaihtamalla hahmot saavat aina erilaisen persoonan.

Puolen maailman rakastamien romaanien ja historiaa tehneiden satiirien lisäksi voi luovuus asettua myös pieneen ja sievään muotoon.

Eli Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua