1

En usko, että tänä vuonna on suomeksi julkaistu parempaa, terävämpää ja tarpeellisempaa kirjaa kuin Jyrki Lehtolan Tesla metsässä (Siltala). Kaikkihan me lukutaitoiset tunnemme Lehtolan, ehkä liiankin hyvin, olemmehan lukeneet hänen ilkeilykolumnejaan milloin mistäkin lehdestä jo 1980-luvulta saakka. Ne ovat lähes aina hauskoja ja lukemisen arvoisia 3 000 merkin taidenäytteitä, mutta ”equal opportunity offender” -tasapuolisuudessaan välillä niissä näkee oivalluksien sijasta kirjoittamisen ammattilaisen tarpeen vain kirjoittaa jotakin ja nälviä nyt vaihteeksi tästä näkökulmasta, kun deadline on kerran käsillä. Tesla metsässä on sen sijaan pidäkkeetöntä ja pastöroimatonta Lehtolaa, jonka parhaista teksteistä paistaa aito raivo, suuttumus ja ilokin.

Kolmeen osaan jakautuvan kirjan keskimmäinen osuus on paksuin ja käsittelee muun muassa Oodia, Flow-festivaalia, surun pornografiaa somessa (esimerkkitapauksenaan Perttu Häkkisen kuolema), suomalaisten suhdetta ruokaan, Tuurin kyläkauppaa ja Espoota tavalla, joka on meille tuttu hänen Image-esseistään, joita osa näistä onkin. Tarpeetonta sanoakaan, että ne ovat riemastuttavaa kamaa.

Mutta kirjan parhaat tekstit eivät enää käykään lehtijutuista, vaan ovat lähempänä Lehtolan Happy Days -kokoelman (1992) novelleja. ”Muukalaisen puheenvuorossa” on äänessä kuvitteellinen maahanmuuttaja Hassan Ali-Ban, joka diilaa kevyitä huumeita, lukee Slavoj Žižekiä ja suomii suomalaisia kulttuurivalkoisia: ”Mikä sana alkaa n-kirjaimella, päättyy i-kirjaimeen ja jolla et ikinä haluaisi kutsua mustaa ihmistä? Naapuri.”

Kokoelman päättävä Jumalan viimeinen saarna on taas juuri sitä mitä nimi uhkaa, 26 sivun tuomio 2000-luvun ihmiskunnan selkärangattomille hyväosaisille, joihin toki Lehtola tietää itsekin kuuluvansa ja siksi vääntää volyymia yli yhdentoista. ”Te kirjoitatte ruudulle ’carpe diem’ ja maailma loppuu sanaan ’lähetä’.”

Kuinka toivonkaan, että Lehtola vielä joskus unohtaa kulttuurityöläisen ansaintalogiikan ja kirjoittaa sen romaanin, jonka palkinnoitta jäämistä voisi Facebookissa päivitellä vuosikausia.

2

Tulinpa tässä eräänä päivänä pohtineeksi, mitä onkaan tapahtunut East India Youthille, joka taannoin julkaisi kaksi hienoa levyllistä älykköelektroa: Total Strife Forever (2014) ja Culture of Volume (2015). En kysynyt, mutta silti minulle vastattiin, että William Doyle levyttää nykyisin omalla nimellään ja on juuri julkaissut albumin Your Wilderness Revisited. Se on hänen aikaisempia levyjään irtonaisempi ja orgaanisempi teemalevy englantilaisista esikaupungeista. Maaperää on siis samaa kuin Saint Etiennellä, mutta mikäli mahdollista, Doyle ottaa vaikutteita vielä laajemmalta ambientista jazziin, Brian Enosta (joka vierailee levyllä) Beach Boysiin.

Sentimentaalisen akateemikon äänellään Doyle loihtii kokeellisuudesta poppia ja popista kokeellisuutta, eikä hänen tavoitteenaan ole sen enempää eikä vähempää kuin osoittaa, että se paikka missä kuulija ikinä onkaan voi olla ihmeellisempi kuin kaikki maailman Narniat.

3

Jopa tämä marraskuu on popmusiikin kulta-aikaa, kun sen voi käyttää Pet Shop Boysin tammikuussa ilmestyvän neljännentoista albumin, Hotspotin, odottamiseen. Syyskuussa saimme ensimmäisen singlen Dreamlandin, vähän myöhemmin tulivat liput myyntiin Englannin-kiertueelle, lokakuun lopussa meitä hemmoteltiin kahdella uudella b-puolella, joista An Open Mind on kaikkea sitä miksi yhtyettä rakastan: litterääriä ja euforista syntikkapoppia, jota tekevät kaksi läntisen pallonpuoliskon pisteliäintä setää.

Itse asiassa ei haittaa, vaikka levy osoittautuisi pettymykseksi, sillä tätä odottamisen juhlaa ei vie minulta pois mikään: tiedonmurujen, biisilistan, kansidesignin tarkkaan annosteltua ripottelemista.

Niin kauan kuin ilmestymättä on vielä ainakin yksi Pet Shop Boys -albumi, nämä päivät ovat kultaisia.

4

Tv-sarja Billions on helppo luokitella valtapornoksi, sillä siinä kaksi kamalaa valkoista miestä rökittävät toisiaan nykyhetken New Yorkissa kaikilla niillä keinoilla, jotka raha ja mahti heille antavat. Chuck Rhoades (Paul Giamatti) on rahakkaasta suvusta ponnistava piirisyyttäjä, joka päästäkseen kuvernöörin virkaan päättää saattaa telkien taakse tyhjyydestä miljardööriksi itsensä nostaneen sijoittajamiljonääri Bobby Axelrodin (Damian Lewis). Axelrod on häikäilemätön rikollinen, mutta Rhoades on kaikessa tekopyhyydessään ja synnynnäisine etuoikeuksineen vielä kauheampi ihminen, jolloin katsoja joutuu valitsemaan puolensa: kumman puolella minä oikeastaan tässä fantastisesti käsikirjoitetussa draamassa olen – ja mitä se kertoo minusta?

Giamatti ja Lewis näyttelevät kuin heidän henkensä riippuisi lopputuloksesta, ja etenkin tapa jolla Giamatti juonitellessaan käyttää petollisen pehmeää ääntä ja paljastaa hampaansa kuin vesikauhuinen A. W. Yrjänä tulee katsojan uniin saakka.

Billionsia esittävät MTV3 ja HBO Nordic.

5

Koska en oikein osaa maksaa lipuista mennä katsomaan ihmisiä, joilla ei ole käsissään jääkiekkomailoja tai instrumentteja, en tietenkään mennyt katsomaan Hannah Gadsbya Helsingin Kulttuuritalolle. Enkä edes tiennyt mitä menetin ennen kuin esiintymisen haltioituneen vastaanoton jälkeen katsoin Nanetten.

Maailmassa, jossa juuri kukaan kouluikään ehtinyt ei enää kerro vitsejä, koska tunnistamme koko vitsin kertomisen ajatuksen yhtä aikansa eläneeksi kuin kehrääjä-Jennyn, tarvitsemme Gadsbyn anti-lavakomiikkaa, joka julistaessaan omaa epäkomediallisuuttaan on itse asiassa hyvin hauskaa ja marginalisoituja ääniä esiintuovaa puhetaidetta.

Nanetten voi katsoa Netflixistä.

Samuli Knuuti