It’s Okay to Not Be Okay. Kuva: Netflix

1

Luin neurokirurgi Juha Hernesniemen elämäkerran Aivokirurgin muistelmat (WSOY, 2022), ja minun piti istua ja miettiä se läpi moneen kertaan. Kirja antoi paljon.

Kirjan yksi sanoma on syyllisyys, joka kirjan loppua kohden juoksee aivokirurgia kiinni, sillä iän kertyessä ja työn virran talttuessa epäonnistumisten muistot nousevat esiin kuin kivet. Kun työpäivissä ei ole enää kymmeniä uusia onnistumisia peittämässä menneitä epäonnistumisia, laittamassa virheitä tai olosuhteita oikeaan mittakaavaan.

Jokainen epäonnistuu joskus, mutta kun kyseessä on aivokirurgi, on seurauksena kuolema tai ehkä halvaus. Eivätkä kaikki potilaat tai heidän omaisensa ota virhettä vastaan kohtaloonsa tyytyen. ”Murhaaja.” Siten on Juha Hernesniemeäkin kutsuttu.

Toinen sanoma on huippuosaaminen. Kuten kirjassa sanotaan, moni juoksee sata metriä 10 sekuntiin, mutta vain harva juoksee sen alle 9,7 sekuntia. Matkalla huipulta parhaaksi tarvitaan toistoja ja toistoja, harjoittelua, työtä. Siksi Juha Hernesniemi halusi leikata lisää ja lisää.

Hän huomasi, että kätensä on varma ja teki siitä yhä varmemman. Hän leikkasi enemmän kuin kukaan ja myös mahdottomia tapauksia. Ensin hänenkin kätensä vapisivat, mutta sen hän voitti, kuten muutkin esteet tiellään yhdeksi maailman merkittävimmäksi aivokirurgiksi.

Sillä matkalla hänestä tuli työnarkomaani, joka kirjansakin viimeisen luvun kirjoitettuaan jää odottamaan seuraavaa leikkausta. Siksi hän nyt 75-vuotiaana asuu Kiinassa ja leikkaa mitä saa. Suomessa hänen eläkeikänsä on monta vuotta sitten täyttynyt. ”Leikkaan niin kauan kuin pystyn seisomaan käsilläni.” Vielä hän pystyy.

Elämä Kiinassa on rajoitettua. Maa on suljettu, koronan vuoksi edes Kiinan sisällä ei saa matkustaa. Hernesniemi puhuu useita kieliä, mutta ei kiinaa, joten kommunikointi on vaikeaa. Hernesniemi ei välitä. Tärkeintä on saada leikata.

Elämäänsä summatessaan hän kirjoittaa, että vaimon ja lasten kanssa olisi ehkä voinut olla enemmän, mutta luultavasti hän sanoo sen tavan vuoksi. Asianhan voisi yhä korjata, mutta hän ei vaikuta kaipaavan isoisän roolia.

Juha Hernesniemen elämässä ensin on tullut leikkaaminen ja sitten perhe. Miten tulla hyväksi aivokirurgiksi -lista alkoikin aikanaan sillä, että aivokirurgi tarvitsee hyvän vaimon. Nykyään sanonta on sukupuolineutraalistettu.

Kirja rakentuu Hernesniemen elämäntarinasta ja sen lomaan on sijoitettu potilaiden tarinoita – sekä henkiinjääneiden että kuolleiden. Juha osaa käyttää kirjoituksessaan pientä dramatiikkaa. Epäonnistuneen operaation jälkeen saatu haukkumakirje on yhä tallella. ”En ole sitä kuitenkaan etsinyt.”

Kirja kannattaa lukea myös sillä mielin, että näkee millaista työnteko huippuosaajien kesken joskus on. Kuinka pikkumainen riitely ja oman arvon nostatus estää asioiden kehittymisen. Kiinnostavaa ovat myös tarinat lukuisista ulkomaanprojekteista. Miten siihenkin tottuu, että on lähetettävä potilas rahapulan vuoksi kuolemaan.

Juha Hernesniemi on ollut nostamassa Suomea aivokirurgian maailmankartalle. Hän on kirjassa itsekriittinen ja rehellinen, mutta tunnustaa sentään myös ansionsa.

Minua hänen ei tarvitse vakuuttaa. Hernesniemi leikkasi rakkaan ystäväni ja toimi aivan kuten kirjassaan kertoi. Hän esimerkiksi soitti omaisille heti leikkaussalista. Ystävääni Juha ei voinut auttaa, mutta se ei ole hänen syynsä.

Neurokirurgit eivät ole jumalia.

2

Aivotutkija Lauri Nummenmaan kirja Pahuus – Ihmisluonnon pimeä puoli? (Tammi, 2022) sopi lukemistoksi heti neurokirurgin jälkeen. Toinen tutkii elämänlankaa ja koettaa sen säilyttää ja toinen pohtii, miksi tuo samainen aivo-työkalumme tekee niin kovin vääriä johtopäätöksiä ja päätyy pahaan.

En odota mahdottomia Nummenmaan kirjalta, vaikka takakannessa sen luvataankin olevan uraauurtava. Ennakko-olotukseni kun on, että pahuus on monimutkainen juttu.

Niinhän se onkin, ja onhan tämä ammattitaitoinen kirja sen vuoksi kiinnostavaa lukemista.

Nummenmaa litistää pahuuden osatekijät litteäksi kuin mikroskoopin alle ja siten niistä tulee hetkeksi ymmärrettäviä yksiköitä. Tarvitaan miessukupuoli, nuoruus, yksinhuoltajaperhe, synkkä lapsuus, vähän ruokaa, vahva, mutta helposti horjutettava itsetunto ja vääränlainen moraali.

Ehkä vielä ripaus vähäistä älykkyyttä ja impulssiivisuutta. Joissakin tapauksissa aivovamma tai -kasvain riittää. Tiesittekö muuten, että tutkimusten mukaan rikollisesta perheestä adoptoitu lapsi tekee adoptioperheessäkin kasvaneena todennäköisemmin rikoksia, kuin ei-rikollisvanhempien jälkeläinen.

Ja sitten on samaan aikaan yksilöitä, joilla on nämä kaikki surkeat lähtökohdat, eikä heistä silti tule pahoja. Yksi miessukupuolta rauhoittava tekijä on todettu olevan oikea puoliso.

Niin. Pystymme hyvään ja meillä on hoivavietti, mutta pystymme myös pahaan. Onko siinä itse asiassa mitään ihmettelemistä. Hyvän eteen pitää aina ponnistella, eikä pahaa saa päästää niskan päälle.

Sillä kuten Nummenmaa kirjoittaa, paha on vaikea muuttaa hyväksi, joten on parempi, ettei sitä päästä edes kasvamaan. Tämä pitäisi muistaa, kun yhteiskunnan varoja jaetaan.

3

Aivan toisenlaisia mietteitä synnytti kirja leikkimisestä. Paras leikkini – muumiohipasta vakoojaoraviin -kirja (Gaudeamus, 2022) pohti mistä syntyy paras leikki. Aineistona oli noin 450 muistoa parhaasta leikistä. Ne olivat kirjoittaneet lastentarhaopettajaksi opiskelevat vuosina 2009–2016 vastauksena kysymykseen: Mikä oli paras leikkini ja miksi.

Materiaali oli ensin koottu kertakäyttöluonteisesti. Niillä piti vain tutustuttaa tulevat lastentarha-ammattilaiset sisäiseen lapseensa. Sitten Marjatta Kalliala alkoi pohtia, että tarinat ansaitsevat tulla luetuiksi ja kirjoitti niistä kirjan.

Kalliala jaotteli muistelmat ensin exceleihin ja totesi, että 60 prosenttia leikeistä leikittiin ulkona ja yhtä suuri osa oli mielikuvitusleikkejä. Metsästä sukeutui prinsessalinna ajatuksen voimalla ja sinne saattoi palata kerta toisensa jälkeen. Leikki saattoi olla hyvinkin yksinkertainen, mutta silti pitää lumouksessaan päiviä. Näin esimerkiksi leikki Ongella, jossa ongittiin mummolan portailta villalangalla leluja.

Kirjaa lukiessa jokainen voi palata omaan parhaaseen leikkiinsä. Kuten kirjailija huomauttaa, niin kysymys ei ole mitä leikit lapsena vaan mikä oli paras leikki. Mahdoton kysymys. Minkä niistä valitsisin. Olisiko se polttopallo, maatilaleikki pikkueläimillä ja hevosfiguureilla, rosvo ja poliisi vai tasapainoilu uimapatjoilla lammella?

Kiinnostavin tästä kirjasta tulee, kun joku kerää vastaavan aineiston tämän ajan lapsilta, kunnes he ehtivät aikuiseen ikään. Siten kirjoittaja lopussa toivookin. Paras leikkini -kirja pitää voida kirjoittaa aina uudelleen.

4

Jäin flunssapedillä koukkuun eteläkorealaiseen saippuasarjaan. Netflixin Crash Landing on You kertoo eteläkorealaisesta miljoonaperijättärestä nimeltään Se-ri, jonka hurrikaani heittää Pohjois-Korean puolelle liitovarjoineen. Pohjois-Koreassa häntä auttaa erikoisjoukkojen kapteeni Jeong Hyeok, joka sittemmin paljastuu politbyron puheenjohtajan pojaksi ja lisäksi pianotaituriksi.

Pohjoiskorealaiset kuvataan vähän yksinkertaisina, mutta hyvin sympaattisina maalaisserkkuina. He ovat yksinkertaisissa oloissaan säilyttäneet kyvyn nauttia elämästä toisin kuin miljonääri Se-ri. Kaikki on ihanan karrikoitua ja sokerista kulisseja myöten.

Katsoja ilahtuu, kun myös Se-ri oppii kylpemään tynnyrissä ja odottamaan sähkökatkoja. Tuntemaan ihan oikeita tunteita. Tämähän on vähän kuin suomalaisen tv-sarjan maalaisidylliä.

Juoni on todella monipolvinen ja jaksot pitkiä. Yksi jakso voi olla liki puolitoista tuntia. Se-rin ja Jeong Hyeokin rakkaustarinaan mahtuu seikkailu molemmin puolin rajaa, ja lopulta he saavat toisensa Sveitsissä.

5

No, mutta nämä korealaiset sarjathan ovat hauskoja. Tartuin seuraavaksi Netflixin sarjaan It’s Okay to Not Be Okay. Se osoittautui monta astetta jalostuneemmaksi draamaksi, vaikkakin hyvin karrikoiduin elämän säännöin tämäkin toimi.

Sarjan päähenkilöt ovat veljekset Moon Gang-tae ja Sang-taen. Heistä vanhempi Sang-taen on autisti, ja nuorempi veli on saanut äidiltä tehtäväkseen pitää huolta. Yksinhuoltajaäiti kasvatti lapsensa yksin, kunnes tuli murhatuksi ollessaan kävelyllä autistipoikansa kanssa. Poika ei pysty puhumaan asiasta, mutta tapahtuman jälkeen hän pelkää hysteerisesti perhosia.

Tapahtumajanan toisella laidalla on lastenkirjailija Ko Mun-yeong. Hän on Sang-tae lempikirjailija ja tämä vie kolmikon yhteen. Selviää, että Mun-yeongin äiti on ollut oikea naispaholainen. Hänen tarkoituksenaan on ollut kiduttaa tyttärestään itsensä sydämetön kaksoisolento. Äiti on sittemmin kadonnut tai kuollut. Kukaan ei oikein tiedä. Ehkä isä surmasi hänet. Isällä on muistisairaus. Häneltä vastausta ei saada.

Muistojen avaaminen paloittain on sarjassa parasta. Kuvankauniin Gang-taen lapsuuden muistoja hallitsee hylkäämisen tunne. Se, että hän on olemassa vain veljeään varten. Hahmon kehittyessä kuva monipuolistuu. Myös äidin halaukset ja lämpimät sanat muistuvat mieleen. Poika alkaa parantua.

Lastenkirjat ja niiden tarinat vievät juonta eteenpäin ja rikkovat hienosti visuaalista kaavaa.

Sitten juoni lähtee aika lailla käsistä.

Mun-yeongin äiti ilmaantuu ja koettaa murhata tyttärensä. Hän ei siedä, että tytär on löytänyt sydämensä ja saanut kahdesta veljeksestä itselleen perheen. Kaikkien tarinat kietoutuvat yhteen ja perhosellekin löytyy selitys. Veljesten ja Mun-yeongin äideillä on ollut yhteys.

Tarina päättyy jokaisen kohdalta onnellisesti ja äiti joutuu vankilaan.

Kummassakin sarjassa on tarkat moraalisäännöt. Hädin tuskin suudellaan. Näyttelijät ovat rypyttömän kauniita. Kuin nukkeja. Piristävää sinänsä, että kauneus ei tarkoita vain suuria rintoja ja huulia.

It’s Okay to Not to Be Okay Netflixissä.

Sari Passaro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua