Aino Frilander. Kuva: Meri Björn

1

Ystäväni matkustivat tovi sitten Japaniin lomalle pariksi viikoksi ja saivat ikuisen Japani-kaipuuni heräämään talviunilta instagram-postauksillaan. Mikä siinä Japanissa onkin niin ihanaa?

Kun voivottelin matkakuumetta ystävälleni, hän vinkkasi minulle YouTubesta löytyvästä Virtual Japan -kanavasta, josta löytyy niin sanottuja kävelyvideoita Japanin eri kaupungeista.

En ole minkään virtuaalisen erityinen ystävä ja Youtube on minulle lähinnä paikka, jossa käyn välillä katsomassa jonkun vanhan musiikkivideon, mutta kyllä näissä kävelyvideoissa jokin pointti ja taika on. Niitä voi katsella samanlaisella huolimattomalla keveydellä kuin ympäristöään katsoo oikeallakin kävelyllä – kuljailla ja antaa ajatustensa harhailla – ja saada samalla annoksen japanilaista estetiikkaa, joka on aina niin mielenkiintoinen sekoitus harmonisen kaunista ja korutonta, vaatimatontakin, hullunkurisia yksityiskohtia unohtamatta.

Ainoa ongelma on tietysti että juuri kun päätän, että tuohon kahvilaan/ravintolaan/levykauppaan/peliluolaan haluan tutustua tarkemmin, kuvaaja jatkaa matkaansa eteen päin ja kaipuu jää yhä kaihertamaan sydänalaa.

2

Onneksi myös Tampereella voi nykyään nauttia japanilaisesta tunnelmasta vuoden alussa avatussa Polku jota kuljemme -ravintolassa. Kauppahallin Umamia aiemmin pyörittäneen Liqun Zhangin taidot tunnetaan ja ravintola pystynee pitämään oman hieman salaperäisen linjansa, johon kuuluu myös tuo tietty suloinen vaatimattomuus.

Yksityiskohdat ovat mietittyjä mutta eivät prameita tai yliampuvia; lista on suppea ja vähäsanainen, mutta sushilajitelmat taivaallisia. Lounaan päätteeksi voi vielä tilata täydellisen crème brûléen muutamalla eurolla ja tuntea todella olevansa jossain muualla kuin Tampereen keskustassa.

Polku jota kuljemme, Näsilinnankatu 21, Tampere.

3

Yksi kaukokaipuuta lievittävä vinkki on lukea Aino Frilanderin vuosi sitten ilmestynyt Los Angeles -esseet (Kosmos). Varsinaista kaipuuta Los Angelesiin en koe (en siellä tosin koskaan ole käynytkään), mutta kirjan esseet maalaavat kaupungista kyllä kiehtovan ja moniulotteisein kuvan ja hetkittäin tekee mieli kaivaa karttasovellus eteen päästäkseni visualisoimaan eri kadut ja kaupunginosat mielessäni vielä tarkemmin. (Löytyykö L.A.:stäkin kävelyvideoita? Varmasti!)

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajana tutuksi tullut Frilander asui Los Angelesissa vuosina 2019–2020. Esseissään hän hahmottelee kaupunkia ja sen vieressä avautuvia autiomaita täydellisen kevein vedoin, omakohtaisen herkästi, kertoen samalla kirjallisuudesta, kuvataiteesta (ja kuvataiteen kokemisesta) ja vaikkapa kylpemiskulttuurista. Taustalla häilyy niin pandemia (vielä tuntemattomana uhkana) kuin Black lives matter -kansanliikkeen nousu, joka vaikuttaa Frilanderin Los Angelesin vuoteen henkilökohtaisistakin syistä.

Kirja saa janoamaan Frilanderilta lisää esseeteoksia ja matkakertomuksia. Totesimme ystäväni kanssa sen olevan myös esineenä ihana: Los Angelesin auringonlaskujen värittämä, sileäpaperinen ja kevyt.

Lue Anna Hollingsworthin arvio teoksesta täältä.

4

Viime vuoden lopulla ystäväni houkutteli minut Tavara-aseman K40-diskoon ja niin kävin kokeilemassa miltä tanssiminen nykyään tuntuu. Kyllä, selvää jäykistymistä oli havaittavissa ja vatsalihasten alue on edelleen sikinsokin taannoisen raskauden jäljiltä. Lisäksi yllätin (myös) itseni ja innostuin tanssimaan innokkaimmin, kun lapsuuteni suosikkiartistin Bryan Adamsin puhkisoitettu Summer of 69 pärähti soimaan. Oh boy. Tätäkö minä olin diskoista kaivannut?

Aloinkin tuntea keski-ikäistä kutinaa kun huomasin, että ”yhtenä maailman parhaimpana live-esiintyjänä pidetty” Adams saapuu Nokia Arenalle tulevana kesänä. Suhtaudun mainospuheisiin terveellä epäluulolla mutta yhden illan kestävä nostalginen aikamatka kiinnostaa. Löytyisikö sisältäni vielä se pieni Braikku-fani, joka vei serkkunsa Lauran kanssa kyhätyn fanikirjeen Tampereen pääpostin tiskille yli 30 vuotta sitten? Bryan Adams ei taida olla parasta juuri nyt, mutta joskus parasta vuonna 1992 voi olla ihan tarpeellista tässäkin hetkessä.

Bryan Adams Nokia Arenalla 5.7.2024.

5

Nostalgia oli vahvasti läsnä myös katsoessani Sinä päivänä -sarjaa. David Nichollsin romaaniin perustuva sarja on ollut Netflixin alkuvuoden hitti ja itsekin ahmin sen 14 jaksoa muutamassa päivässä. Lopulta jäin miettimään, mikä sarjasta teki niin ahmittavan ja sykähdyttävän, kun se samalla tuntui hieman tunkkaiselta ja vanhanaikaiselta. Paljon on tapahtunut sitten vuoden 2009, jolloin Nichollsin romaani alun perin ilmestyi.

Onneksi ihana kirjallisuuspodcast Sivumennen analysoi sarjaa ansiokkaasti tv-spesiaalijaksossaan ”Menetetty rakkaus -AH!” ja vastasi myös omiin pohdintoihin. Kyllä, kyse on paljon nostalgiasta, mutta myös muista tarpeista.

Yksi sarjan vetovoimista liittyy musiikkiin, jota sarjassa kuullaan – Karen Daltonista Nick Drakeen, Cocteau Twinsista The Magnetic Fieldsiin, Nightcrawlersista Rednexin kautta Cornershopiin…. Semisonicin Secret Smile, The Verven Sonnet – kappaleita, joita en edes muistanut tarvitsevani. Koskettavimmilla hetkillä soivat Beth Gibbons ja Cat Power itkettävät ja kohtausten tunnelma jää mieleen kummittelemaan päiviksi. Sarjan virallinen soittolista löytyy ainakin Spotifysta.

Aino Louhi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua