Nicole Kidman (vas.) ja Meryl Streep sarjassa Big Little Lies. Kuva: HBO Max

1

Hämmästyin ja ilahduin löytäessäni vasta äskettäin kuuden vuoden takaisen amerikkalaissarjan Big Little Lies. Se näyttää häkellyttävän paljon saippuasarjalta, vaikka onkin aivan muuta. Viiden naisen draamana alkavan sarjan aloituskaudesta valtaosan täyttää Nicole Kidmanin näyttelemän kotiäiti-juristi Celesten fyysisen ja henkisen väkivallan täyttämän avioliiton kuvailu.

Australialaiskirjailija Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet –romaanin (suom. Helene Bützow; WSOY, 2015) Sydneyn keskiluokkaiselle asuinalueelle sijoitetut tapahtumat on suoratoistosarjassa siirretty Yhdysvaltain Kaliforniaan Montereyn pikkukaupunkiin kouluaan aloittelevien lasten vanhempien yhteisöön. Sarjan ensimmäinen kausi on kehystetty rikosjuonella, jossa arvuutellaan, kuka on tappanut kenet koululle varainkeruutarkoituksessa pidetyissä juhlissa.

Sarjan ydin on mustan huumorin täyteisessä elämäntapasatiirissa ja sosiaalisten suhteiden osuvassa tarkkailussa. Useimpien tapahtumien dynamoksi nousee Reese Witherspoonin esittämän Madelinen taipumus synnyttää konflikteja tahtomattaankin. Vaikka pääosassa ovatkin naiset, niin selväksi käy, että pinnaltaan pettävän hyvänahkaisilta hipstereiltä näyttävillä miehillä on oma osuutensa draaman synnyssä.

Big Little Lies HBO Max -palvelussa.

2

Historiallisia jännitysromaaneja kirjoittaneen brittikirjailija Rory Clementsin tunnetuimpiin kirjasarjoihin kuuluu kuningatar Elisabeth I:n tiedustelupäälliköksi oletetun Francis Walsinghamin alaisuudessa toimineesta riviagentista, John Shakespearesta (Williamin veli) kertova romaanisarja. Sen aloitusosassa Martyr kerrotaan rivakasti, miten katoliset ja protestanttiset aristokraatit taistelevat vallasta 1500-luvun loppupuolen Englannissa, jossa odotellaan kahta asiaa: ensinnäkin kuningatar Elisabet I:n odotetaan vahvistavan skottien Mary-kuningattaren mestaustuomion ja toiseksi tehdään kaikki mahdollinen englantilaisten laivastoa johtavan sir Francis Draken suojelemiseksi espanjalaisten lähettämiltä salamurhaajilta.

Tunnelmia synkentävät tiedot Espanjan kuningas Filip II:n kokoamasta valloituslaivastosta, ns. voittamattomasta armadasta, jota torjumaan amiraali Drake on pidettävä hengissä. Clements luo kirjassaan hyvää kuvaa Euroopan uskonpuhdistuksen jälkeisistä sotaisista ajoista, jolloin teatterinäyttelijä William Shakespeare eli ja vasta harjaantui tulevaan kirjailijanuraansa.

3

Ateneumin taidemuseossa nähtävillä olevan Väriä & valoa – impressionismin perintö -näyttelyn monista mieluisista teoksista suosikkeihini kuuluu neliömäisiä siveltimenvetoja käyttäneen ranskalaismaalari Paul Signacin (1863–1935) rantamaisema Antibesista. Veden äärellä seisovan männyn oksalla olevassa värimuodostelmassa voi nähdä joko linnun tai leukaansa lepuuttavan pääkallon. Moniselitteisyys sopii impressionistien ihanteeseen vangita kankaalle havaintoja luonnossa esiintyvistä ohikiitävistä valon vaikutelmista. Paljon Välimerellä purjehtinut Signac maalasi mielellään Etelä-Euroopan rantamaisemissa.

Ateneumin lämpimiä värejä hehkuvassa impressionisminäyttelyssä käy erityisen halukkaasti juuri nyt kylmänä ja pimeänä vuodenaikana. Impressionistista ja uusimpressionistista taidetta ajanjaksolta 1860–1916 esittelevä näyttely on avoinna 25. helmikuuta 2024 saakka.

Paul Signac: Antibes (ajoittamaton). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kokoelma Antell. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

4

Katalonialaissyntyisen muusikon Jordi Savallin johtama vanhan, ns. periodimusiikin esittämiseen erikoistuneen yhtyeen Hesperion XXI:n levytyksistä viime aikoina eniten kuuntelemani on 2016 ilmestynyt Granada 1013–1502.

Pohjois-Afrikasta tulleiden berberiheimojen kansoittamalla Al-Andalusiksi kutsutulla alueella oli eri uskontojen harjoittajia, kuten islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden. Eri kulttuurien vaikutteet sekoittuivat musiikissa. Sitä musiikkia Savall yhtyeineen jäljittää.

Parhaimmillaankin he voivat esittää vain arvailuja siitä millaista musiikkia keskiaikaisella maurilaisen Espanjan alueella on voitu esittää, koska sen ajan musiikista ei ole olemassa tallenteita. Savallilla ei ole harhaluuloja maurilaisen yhteiskunnan suvaitsevaisuudesta. Hän kertoo albumin mukana tulevassa liki 300-sivuisessa kirjasessa, miten almoravidien, almohadien ja nasridien dynastioiden vaihtuessa uskonvainot ovat seuranneet toisiaan, kunnes muusikoitakin on jälleen suvaittu.

Granadassa sijaitsevalla Alhambran palatsin museoalueella äänitetty albumi kiehtoo musiikillisella rikkaudellaan.

5

Kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden suuri nimi Raymond Chandler tunnetaan romaaniensa päähenkilön yksityisetsivä Philip Marlowen luojana. Ennen ryhtymistään romaanikirjailijaksi Chandler kirjoitti paljon novelleja ja lyhyitä rikoskertomuksia, joita julkaistiin 1930-luvun lukemistoissa, lehdissä ja huokeissa taskukirjoissa. Nykykriteereillä kioskikirjallisuudeksi luokiteltavien kertomusten kirjoittajana Chandler ansaitsi elantonsa ja harjaantui kirjailijan ammattiin.

Muutamista tällaisista kertomuksista koottu kokoelma Helmistä on vain harmia (suom. Eero Huhtala; WSOY, 1971) sisältää poikkeuksellisesti myös esseen, jossa Chandler käsittelee aikansa tyypillisintä salapoliisikirjallisuutta ja arvostelee sitä kaavamaisuudesta. Parhaimmillaan Chandler määrittelee nykyaikaankin sopivalla tavalla dekkarikirjallisuuden ulottuvuuksia, joita on mahdollista soveltaa myös muuhun populaarikulttuuriin.

”Salapoliisikirjallisuudessa ei ole ’klassikkoja’. Ei ainoatakaan. Omassa asiayhteydessään, joka on ainoa suhtautumistapa klassikkoa arvosteltaessa, se on kirjallinen kokonaisuus joka on käyttänyt loppuun kaikki mahdollisuutensa niin ettei sitä parempaan tulokseen enää voi päästä.”

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua