Väinö Linna. Kuva: Väinö Linna Seura / Wikipedia

1

Minua on vuosikymmeniä lievästi nolottanut, etten ole koskaan lukenut Väinö Linnan trilogiaa Täällä Pohjantähden alla (1959–1962). Yritin kyllä joskus kauan sitten, mutta kesken jäi muutaman kymmenen sivun jälkeen. Nyt, jopa Knausgårdin Taisteluni-sarjan läpi kahlanneena, ajattelin vihdoin hoitaa pois tämän tamperelaisen kansalaisvelvollisuuden.

Vielä ei kuitenkaan kannata lähettää onnitteluja, koska olen vasta sivulla 116. Linnan teksti on kyllä mielenkiintoista monessakin mielessä. Välillä saatetaan pysähtyä yhteen tilanteeseen pitkäksikin ajaksi, mutta sitten taas aika alkaa kulua pikakelauksella – ja tämä tapahtuu täysin luontevasti. Nykyaikaisissa, usein näkökulmatekniikkaa orjallisesti noudattavissa romaaneissa ei tällaista juuri tapaa.

Palataan mahdollisesti asiaan, jos aihetta on…

2

Yle Areenassa on vielä muutaman viikon nähtävillä vuonna 2017 valmistunut dokumentti Verneri Pohjola – oma ääni ja isän perintö. Kimmo Kajaston ohjaama ja Markus Partasen toimittama dokumentti pohjautuu lähes kokonaan haastatteluihin ja niiden ansiosta se myös onnistuu.

Kuten ohjelman nimikin kertoo, sen tärkeä teema on trumpetisti Verneri Pohjolan suhde kuuluisaan isäänsä Pekka Pohjolaan. Tämä on luontevaa, koska Pohjola oli haastatteluja tehtäessä julkaisemassa isänsä sävellyksiä sisältävän Pekka-levyn. Pohjola vaikuttaa erittäin fiksulta mieheltä ja sama pätee myös kahteen muuhun keskeiseen haastateltavaan, pianisti Tuomo Prättälään ja basisti Antti Lötjöseen.

3

Basisti Antti Lötjönen julkaisi kuukausi sitten oman albumin ja on äänessä myös Verneri Pohjalan uudella levyllä ja Pohjolasta kertovassa dokumentissa. Kuva: Tuomas Timonen

Antti Lötjösestä puheen ollen: hän julkaisi oman Quintet East -albuminsa (We Jazz) huhtikuun puolivälissä eli vain pari viikkoa ennen Verneri Pohjolan The Dead Don’t Dream -levyä, jolla basisti on myös mukana.

Quintet East on nimenä viittaus legendaarisen basistin Charlie Hadenin Quartet West -yhtyeeseen. Haden soitti aikanaan Ornette Colemanin kanssa ja Coleman-vaikutteita on myös Lötjösen levyllä. Paras esimerkki tästä on herkullinen versio vanhasta tv-tunnarista Mary Hartman, Mary Hartman.

Kvintetissä on kaksi saksofonistia, Jussi Kannaste ja Mikko Innanen, joiden roolitus on nautinnollisimmillaan slovarissa La Petit Lactoire, jossa Kannaste soittaa ensin tenorilla hienon soolon perinteisellä tuhinasoundilla ja sen jälkeen Innasen sopraano hyppää kulmikkaamman modernismin maailmaan. Erittäin tyylikäs levy akustisen nykyjazzin ystäville. Vernerikin on mukana.

4

Takavuosina kävin pubivisoissa säännöllisesti. Kokopäiväiset työt lopetettuani tahti hiljeni ja nyt korona pani hauskalle harrastukselle totaalisen stopin. Näissä oloissa olen iloinnut Aamulehden netissä pyörivästä pubivisasta, jossa Jere Seppänen kyselee kysymyksiä Soho-ravintolassa istuen. Soho on yksi suosikkikapakoistani Tampereella, joten lähetystä katsellessa tekee vääjäämättä olutta mieli, mutta sitähän saa lähikaupasta.

Seppäsen visa alkaa joka torstai klo 21 ja kestää vajaan tunnin. Vastauksia ei lähetetä mihinkään, vaan varsinainen kisailu sujuu oman porukan voimin. Visa on tarjolla vain Aamulehden tilaajille.

5

Live-urheilun puuttumiseen on jo ehtinyt aika hyvin tottua, mutta jonkinlainen kaipaus selvästi elää. Olen nimittäin sortunut katselemaan jo parikin vanhaa Timanttiliigan yleisurheilukisaa C Morelta. Onhan se jylhää nähdä Usain Boltin taas voittavan ja Andreas Thorkildsenin viskaavan keppiä pitkälle, mutta kyllä tässä alkaisi olla tarvetta uusillekin uroteoille.

Penkkiurheilu ei ole minulle useinkaan haudanvakava asia, mutta nyt huomaa hyvin, että se on kuitenkin ollut puolihuomaamatta aika merkittävä osa päivien kulkua.

Erik Ahonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua