Parasta juuri nyt (13.10.2021): Haihara, työmatkat, Lydia Davis, Outi Heiskanen, Taikurien aika

13.10.2021

Outi Heiskanen Ateneumissa. Kuva: Juho Hakkarainen

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Juho Hakkarainen on asettunut asumaan Haiharaan ja yllättynyt Lydia Davisin mininovelleista sekä Outi Heiskasen taiteesta.

1

Muutin lokakuun alussa Tampereen Kalevasta Haiharaan, kerrostalosta paritaloon ja yhden hengen taloudesta viiden hengen talouteen, josta on lähiaikoina vieläpä tulossa kuuden hengen talous. Samassa rytäkässä on suuri ilo tutustua vieraan talon kommervenkkeihin: oikukkaisiin oviin, nariseviin lattioihin ja epäjohdonmukaisiin valonkatkaisimiin. Kantapubit ja lähikirjasto ovat vielä koluamatta, mutta lenkkipolkuihin olen jo tehnyt ohutta tuttavuutta. Kaupin metsää on ikävä, mutta lohduttavaa on, että melkein kotiovelta lähtevät Kaukajärven rantoja kiertävät polut

Haihara on pieni, parinsadan ihmisen asuinalue Kaukajärven kupeessa, noin seitsemän kilometrin päässä Tampereen keskustasta. Nimi on ilmeisesti peräisin sanasta haikka, joka merkitsee kannasta tai pitkän niemen kapeampaa paikkaa. Asiakirjoista löytyy mainintoja Haiharan kylästä 1550-luvulta lähtien, jolloin alueen kantatalot olivat Ylinen, Keskinen ja Alanen. Talojen valtasuhteet vaihtelivat, kunnes 1800-luvun loppupuolella kapteeni Anshelm Grahn muodosti niistä Haiharan viljelys- ja karjanhoitokartanon.

Näihin asioihin olen nyt tutustunut ja katsellut suurista ikkunoista pihamaalle, jossa pulleat oravat könyävät puissa ja piilottelevat trampoliinin alla, pyylevät varikset raakkuvat talitinteille ja punertavat vaahteranlehdet satavat vihreälle nurmelle.

Kaunista, vaikka punainen väri lehdissä on kuulemma puun stressireaktio.

2

Muuton mukana tuli myös uudet, entistä pidemmät työmatkat. Arkiaamuisin polkupyöräilen hämärissä Haiharasta rautatieasemalle. Messukylän ja Kalevankankaan kohdilla on mukavat nousut ja vasemmalle jää kaksi komeaa hautausmaata. Rautatieasemalta otan R-junan Hämeenlinnaan, jossa hyppään toisen polkupyörän selkään ja päästelen Palokunnankadulle.

Työmatkan sanotaan olevan tärkeä siirtymä vapaalta töihin ja töistä vapaalle. Muuton myötä olen siis panostanut perusteelliseen ja monipuoliseen siirtymään. Olen päättänyt pyöräillä säällä kuin säällä: nastarengaspyörä jo lämpimässä autotallissa odottelee lumia.

Ja jos ei jaksa pyöräillä, kulkevat bussit onneksi näppärästi.

3

Törmäsin sattumalta Lydia Davisin mininovelleihin muutama vuosi sitten, ihastuin heti tyyliin ja tilasin verkkokaupasta pari Davisin englanninkielistä teosta. Tänä syksynä ilokseni huomasin, että Aki Salmela on kääntänyt Davisin tekstejä muhkean kirjan verran suomen kielelle.

Suomennosvalikoima on saanut nimekseen Kafka valmistaa päivällistä (Siltala, 2021; suom. Aki Salmela). Nimi kuvaa hyvin novellien banaalinabsurdia maailmaa. Davisin niukat, lyhyimmillään vain virkkeen mittaiset tekstit lähenevät usein runoa, mutta eivät kuitenkaan ole perusmuodoltaan runomaisia välähdyksiä, vaan pitävät sisällään pidemmän fiktion piirteitä – henkilöhahmoja ja juonikehittelyä. Lyhyt teksti voi olla kuin valtavan kokonaisuuden raami, jota lukiessa tuntuu, että sitä varten on täytynyt luoda koko maisema.

Davisin novelleja on palkitsevaa nautiskella nimenomaan perinteisestä käyttöliittymästä eli paperikirjasta, koska silloin tekstien äärelle voi pysähtyä juuri niin pitkäksi aikaa kuin haluaa. Toisaalta tiiviytensä ansiosta tekstit ovat mitä parhainta matkalukemista. Lempäälän ja Viialan välillä ehtii lukea aika monta novellia, mutta matka Toijalasta Parolaan saattaakin kulua ihmetellessä, että mitä kummaa sitä tulikaan luettua.

4

Lokakuussa avautui Ateneumissa akateemikko Outi Heiskasen retrospektiivinen näyttely, joka kokoaa yhteen taiteilijan monipuolisen tuotannon eri osa-alueita. Ateneumin kolmannen kerroksen näyttelyssä on esillä Heiskasen taitavasti tehtyä grafiikkaa ja paljon muuta: taiteilijan anarkistinen kokeilunhalu käy ilmi monissa muodoissa. Seinille ja vitriineihin on nostettu esille valtavasti töitä. Kaikkiaan näyttelyssä on yli kolmesataa teosta: grafiikkaa, piirustuksia, maalauksia ja installaatioita sekä performanssien taltiointeja useilta vuosikymmeniltä. Mukana on myös löytöesineitä ja luonnoksia, jotka kertovat omia salaperäisiä tarinoitaan Heiskasen matkoilta. Raja ihmisen ja eläimen, toden ja sadun välillä häilyy.

Näyttelyn on kuratoinut Heiskasesta elämäkerran kirjoittanut Tuula Karjalainen yhdessä Ateneumin intendentin Sointu Fritzen kanssa. Karjalaisen elämäkerta on nimeltään Outi Heiskanen – Taiteilija kuin shamaani (Siltala 2021). Näyttelyä katsellessa tulee mieleen, ettei tämä taiteilija ole kuin shamaani – hän on shamaani.

Outi Heiskasen retrospektiivinen näyttely Ateneumin taidemuseossa Helsingissä 8.10.2021–9.1.2022.

5

Äänikirjana olen viime aikoina kuunnellut Wolfram Eilenbergerin Taikurien aikaa (Siltala, 2019), joka kuvaa filosofian suurta vuosikymmentä 1919–1929. Teoksessa kerrotaan saksankielisen filosofian suurista nimistä Ludwig Wittgensteinista, Walter Benjaminista, Ernst Cassirerista ja Martin Heideggerista. Jokainen heistä seilasi omalla tavallaan mitenkuten osasi omilla älyllisillä löytöretkillään. Kaikilla neljällä oli erityinen suhde kieleen ja oma käsityksensä kielen suhteesta ihmiseen. Etenkin äkkipikaisesta Wittgensteinista piirtyy elävä ja särmikäs kuva, mutta oli sitä probleeminsa muillakin: näistä neljästä filosofista Cassirer oli ainoa, joka ei tiettävästi koskaan kärsinyt hermoromahdusta.

Palkittua Taikurin aikaa on käännetty lukuisille kielille, eikä se olekaan ihme: kirja on sekä älyllisesti haastava että viihdyttävä. Suomen kielelle kirjan on sujuvasti kääntänyt Tommi Uschanov ja äänikirjaksi lukenut Tuomas Nevanlinna.

Juho Hakkarainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua