Morsiushunnun juurelle on hankala polku, mutta näky on palkitseva.

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Risto Ojasen sydän jäi Yykeänperälle, Pohjoisen jäämeren vuonon rannalle.

Ei mitään pois harrastamaltani ihanalta Italialta, La bella Italia, mutta kokemus on myös syödä eväitä Yykeänperällä. Se sijaitsee Pohjoisen jäämeren vuonon rannalla, jota vastapäätä kohoilevat jyhkeät Lyngenin alpit.

Yykeänperä oli Alattion ohella sastamalalaistamperelaisen bussiretkueen viikon Lapin-reissun uloin kohde. Mahdollisesti olimme esi-isiemme ja -äitiemme mailla, sillä historioitsijat arvioivat Yykeänperän kveenien olleen alun perin eränkävijöitä lounaisesta Suomesta. Yykeänperää Norjan Ruijassa kutsutaan sikäläisittäin Skibotniksi.

Tätä maisemaa tuijottaisi loputtomiin kuin ne muinaiset metsämiehet leirituliensa tanssia. Alla on kuitenkin viisi muuta kohdetta, joissa silmä lepää, parissa myös korva.

1

Kosken kuohujen morsiushuntu. Yykeänperän ja Kilpisjärven puolivälissä pauhaa yllätys, Rovijoen putous eli Morsiushuntu. Yllätys sikäli, että ellei siitä tiedä, hurauttaa helposti ohi. Sitä voi ihastella tien levikkeeltä, mutta alhaalla sen vasta tuntee, kun pärskeet roiskahtelevat, tuuli lennättää keveimmät tihkut pitkälle ja alas syöksyvä vesi humisee korvissa.

Rinteen pohjalle asti ei huonojalkaisten kannata venkuraista, jyrkkää ja syksyllä iljanteista polkua edes yrittää. Morsiushuntuun on tiettävästi joskus tippunut ihmisiä. Tapansa mukaan kuskimme laski bussissa huolekkaasti pääluvun. Se täsmäsi.

Putous on nimensä väärti, alhaalle levenevän ja laskostuvan hunnun muotoinen, 30-metrinen ja turkoosinvalkoinen, kerrassaan vaikuttava.

2

Retkemme vei myös Altaan eli Alattioon, niin kuin vielä meikäläisen kansakouluaikaisissa kirjoissa sanottiin. Kaikkea ei turistimatkalla saa. Vaikka Jäämeren jylhät maisemat ja tietoisuus siitä, että ollaan harvinaisen pohjoisessa, oli kokemus sinänsä, jurnuttamistakin jäi.

Alattiossa on Pohjois-Euroopan suurin kalliopiirrosalue. Tämän Unescon maailmanperintökohteen 3 000 kuvasta vanhimmat ovat yli 6 000 vuoden takaa. Näkemättä jäivät. Tutustuimme kyllä Hjemmeluftin kylässä Altan museoon, josta on kesäisin mahdollista tehdä kolmen kilometrin polkuvaellus kohteeseen. Kalliopiirroksia on Alattiossa muuallakin, mutta niihin eivät turistit pääse.

Tämän kirjoittajalle vanhimmaksi perintökohteeksi jäi edelleen Sammallahdenmäen pronssikautinen kiviröykkiö 20 kilometriä Rauman keskustasta. Myös Vanha Rauma kuuluu maailmanperintöluetteloon. Suomen seitsemästä kohteesta raumalaisilla on luettelossa yliedustus. Niin ainakin Porissa ajatellaan.

3

Porot jutaa, joiut jytää. Hetan majapaikassamme Ounasjärven pohjoisrannalla seurueemme sai kuulla nuoren saamelaismiehen joikuja. Omalla kohdallani joiut livenä oli ensimmäinen kerta. Luullakseni moni muu kulttuurin kuluttaja on jäänyt yhtä lailla vaille tätä pohjoisen ikivanhaa proosalauluperinnettä.

Kun ummikkona kuuntelin enontekiöläisen Matias Niemelän, 29, kiehtovaa ja taianomaista esitystä, mieleeni tulivat Woody Guthrien folkbiisit. Guthriehan on muun muassa Bob Dylanin suuri esikuva.

Jotta vähät tietoni saamelaisuudesta paljastuisivat kokonaan, tunnustan, että lisäksi päässäni jumputti lapsuudesta noussut Matti Heinivahon Tunturin juurella, jonka Heinivaho levytti 60 vuotta sitten. Yksivakaiseen, Lapin pojan tyttöään kaipaavaan iskelmään on ahdettu pohjoisen ”pakolliset” elementit, taikarumpu, porotokka, revontulet, joiku ja tunturi. Mutta yksi tämän alun perin yhdysvaltalaisen cowboy-kansansävelmän levyttäjistä oli juuri Woody Guthrie.

Ainakin se on Woodyssa ja joiuissa yhteistä, että vallanpitäjät ovat olleet molempien kimpussa, papit pakanallisiksi tuomitsemiensa joikujen, Amerikan isokenkäiset Woodyn vaarallisina pitämiensä protestilaulujen.

Matias on saanut joikaamisen veren perintönä. Hänen äitinsä Anna-Reetta Niemelä on kotoisin Näkkälän saamelaiskylästä Enontekiöstä, isä taas on suomalainen. Lapsesta asti joikannut ja esiintynyt Anna-Reetta voitti vuonna 2006 Sámi Grand Prix -kilpailun. Se on pohjoisen perällä iso tapahtuma, johon tulee väkeä myös Ruotsista ja Norjasta.

Metsätöistä leipänsä tienaava Matias kertoi, että joikaaminen on useimpien saamelaisten arkea. Suurin osa joikaa, se kun on luonnollista luonnossa liikkuville. Esiintyminenkin on Matiaksesta innostavaa ja antoisaa, kunhan vain kysyntää riittää.

Joiuista monet siirtyvät suullisesti uusille sukupolville, yksi niistä Matiaksenkin repertuaariin 150 vuoden takaa. Etelän turistit kuulivat viisi joikua. Usea niistä on joiuille tyypillisesti syntynyt yksinäisyydestä, mutta mukana oli haikeuden lisäksi tavallisesta elämästä kumpuavaa iloa. Muusikko-säveltäjä Wimme Saari kertoi Pasi Heikuran isännöimässä Ylen Aristoteleen kantapäässä syyskuussa 2014, että joiuilla hoidetaan omaa ja muiden sielua. Wimme on joikannut lapsilleen niin kuin Anna-Reetta Matiakselleen.

Matias esiintyi Hetassa ensimmäisen kerran yhdessä avovaimonsa Reetta Kumpulaisen, 28, kanssa, joka myös esitti yhden laulun. Joiut yhdistyivät moderniin sointumaalailuun, kun Reetta säesti haitarilla, kitaralla ja kanteleella. Tulos oli viehko, eikä Matiaksen tarvinnut jäädä kaihoilemaan tyttöään tunturin juurelle niin kuin Heinivahon biisissä. Keikkoja tulee taatusti.

Reetta on ohjannut lapsia päiväkoti-ikäisistä lähtien, tällä haavaa myös kahdessa muskarissa Hetassa ja Muoniossa. Työnantajina ovat Revontuli-Opisto ja Muonion kansalaisopisto. Tiskijukkasoitot pitävät myös Matiaksen kiinni muussakin kuin joiuissa.

4

Hetan olympiavuonna valmistuneessa kirkossa odotti seuraava yllätys, tilaa hallitseva alttaritaulu Taivaaseen astuva Kristus siunaa Lapin kansaa tekijänään monitoimi-ihme Uuno Eskola.

Eskola kuului Tyko Sallisen ympärille kerääntyneiden ekspressionistien Marraskuun ryhmään. Hän oli kehitellyt omanlaisensa fresko- ja mosaiikkitekniikan, ja sellainen on myös Hetassa 14 metriä korkea, ylöspäin suippeneva sinisenruskea alttaritaulu. Eskolaa kiinnostivat Lappi ja ruskan värit, uskonnolliset aiheet ja Suomen mytologia, erityisesti Kalevala.

Valmistellessaan Hetan kirkon vaikuttavaa luomustaan Eskolalla oli takanaan jo ansiokas ura teatterissa, vallankin Tampereen Teatterin lavastajana. Hänen merkittäviin näyttämökuviinsa kuuluivat useat Eino Salmelaisen johtajankauden (1925–1934) työt. Juuri Salmelaisen ohjauksiin Eskola laati maanmainioita näkymiä. Superonnistumisia olivat Salmelaisen uljas Peer Gynt, Minna Canthin hienonhieno Sylvi ja Kuru-laivan haaksirikon surutunnelmiin tehty Hugo von Hofmannstahlin Jokamies.

Eskola oli hanakka kokeiluille, mutta silti varma tekijämies, pelkistäjä. On helppo kuvitella, että hän nautti erityisesti ekspressionisti Georg Kaiserin Oopperapalon lavastamisesta. Eskola oli myös aatteessaan jyrkkä IKL:n kannattaja, jonka Panu Rajala (Tunteen tulet, taiteen tasot, Tampereen Teatteri 1904–2004, Karisto 2004, s 193) arvelee ärsyttäneen liberaalia Salmelaista.

Uuno Eskola oli myös elokuvatuottaja, joka ohjasi novelliensa pohjalta mykkäelokuvat Ei auta itku markkinoilla ja Lumisten metsien mies. Ensin tuli menestystä, sitten heti perään bankrotti.

Kirkon alttarityössä kiteytyy Kristuksen varjelu aavalla kairalla, jossa ihmiset muuten hoitavat porojaan omassa varassaan. Kuva on taatusti syöpynyt enontekiöläisen kirkkoväen mieleen.

5

Valkosipulimansikoita. Harva meistä on syönyt lounaan kotimaassa viikunapuun alla. Närpiössä Linds kökissä se onnistui.

Lasikattoisen kasvihuoneravintolan lämpötila oli miellyttävä trooppisista puista huolimatta – ja on kuulemma mihin vuodenaikaan tahansa. Tilassa kasvaa myös palmuja, appelsiini- ja sitruunapuita, pitkulaisia paprikoita, mansikan- ja tomaatintaimia, yrttejä ja syötäviä kukkia. Tomaatti on ruokapaikan valtavihannes, eikä ihme, niitähän Närpiöstä lähtee joka puolelle.

Eksoottiset vaihtoehdot ovat paikkansa valinneet. Vajaan 10 000 hengen kansainvälisessä Närpiössä on lähes tuhat maahanmuuttajaa, töissä lähinnä tomaattiviljelmillä. Kunta on malliesimerkki onnistuneesta kotouttamisesta. Syitä on monia: ruotsi on heille helpompaa oppia kuin suomi, työtä on tarjolla, ja kyläläisten asenteet maahanmuuttajia kohtaan ovat suopeat. Närpiö muuttui kaksikieliseksi kolme vuotta sitten, mutta se on harhaa. Kunnassa on mahdollista kuulla 35 kieltä, eniten bosniaa, serbokroatiaa ja vietnamia.

Lehtevät puut kätkivät ruokavieraat loosimaisesti sisäänsä, ja tunnelma oli kuin kaukomailla. Nyt ei ollut tarjolla pihviä lakritsikastikkeessa, mutta tomaattilohi oli erinomaista puhumattakaan valkosipulimansikoista ja jälkiruokana tarjotusta kurkkupannacotasta. Närpiössä tuotetaan valtaosa myös maan kurkuista.

Risto Ojanen, teksti ja kuvat