Kuva: Kaarina Lehtisalo

1

Sain jouluna Mantelin – ja se olikin suuri ilonaihe: kannattelin käsissäni tätä ihmettä joulupäivästä lähtien parin viikon ajan joka ilta.

Kyseessä on brittiläisen kirjailijan, Hilary Mantelin, yli yhdeksänsataasivuinen tiiliskiviromaani, Kuningashuone (The Mirror and the Light, Teos, 2020). Romaani on Mantelin hienon Cromwell-trilogian viimeinen osa, ja se saatiin viime vuonna myös suomeksi Kaisa Siveniuksen kääntämänä. Sarjan aiemmat romaanit Susipalatsi (Wolf Hall, 2009; suom. 2011) ja Syytettyjen sali (Bring Up the Bodies, 2012) palkittiin molemmat Booker-palkinnolla. Susipalatsi tunnetaan myös televisiosarjana.

Trilogia kertoo Henrik VIII:n aikakauden Englannista kuninkaan lähipiirin jäsenen Thomas Cromwellin (1485–1540) näkökulmasta. Aikakausihan on tavattoman mielenkiintoinen. Kuningas Henrikin lukuisissa vaimonvaihto-operaatioissa on jo sinällään aineksia useisiin murhenäytelmiin, mutta näiden avioerojen ja -liittojen vaikutus ei jäänyt vain perhepiiriin: samassa rytäkässä Englanti irtisanoutui paavin vallasta, ja tämä aiheutti yhteiskunnallisia mullistuksia Englannissa, vaikutti laajemminkin Länsi-Euroopan valtapoliittisiin suhteisiin – ja sitä myöten koko maailman historiaan.

Mantelin Kuningashuone-romaani sijoittuu Cromwellin viimeisiin vuosiin 1536–1540, jolloin Cromwell – alkujaan kyläsepän poika – nousi kuninkaan kaikkein tärkeimmäksi neuvonantajaksi, sinetinvartijaksi, ja sai myös jaarlin aatelisarvon. Uskomaton sosiaalinen nousu aikana, jolloin ihmiset yleensä syntyivät ja kuolivat omassa kastissaan. Mantel tuntuu tulkitsevan, että Cromwell onnistui tässä ylivertaisen älynsä, ahkeruutensa ja kylmähermoisuutensa ansiosta.

Mantelin romaani on jälleen aivan huikea taidonnäyte. Nautin Mantelin osaavasta rönsyilyistä: kirjassa liikutaan suvereenisti eestaas Cromwellin muistoissa, kuvaillaan ruokalajien ja ompelusten yksityiskohtia samanlaisella huolella ja tarkkuudella kuin aikakauden poliittisia tapahtumia ja hovin sisäpiirin henkilösuhteita. Mantelin teksti on älykästä, uskottavaa ja hirtehisen hauskaakin – välillä on pakko nauraa ääneen.

Erityisesti kirjan nokkela dialogi ihastuttaa; tarinan henkilöt elävät melkeinpä kirjaimellisesti mestauskirveen terällä, ja keskustelukulttuuri on sen mukaista. Dialogi on veemäistä, ovelaa peliä, jolla mitataan keskustelukumppanin älyä ja liittolaisuuden astetta. Erityisesti itsevaltaisen ja arvaamattoman kuninkaan kanssa saa olla tarkkana: jokainen viattomankin oloinen kysymys saattaa olla uskollisuustesti. Hovin henkilösuhteet ovat kuin siirtoja shakkilaudalla, jossa väärä siirto voi koitua kuolemaksi.

Vaikka Cromwellin kohtalon tietää, Mantelin kirja on henkeäsalpaavan jännittävä lukukokemus. Julman valtapelin taustalla häälyy hyvin inhimillisiä tunteita ja melankolinen elämänfilosofia: vaikka kaikkensa yrittäisi tehdä parhain päin, pieleen se menee kumminkin.

2

Jazz-muusikko, rumpali Gene Krupa (1909–1973) nousi Yhdysvalloissa suureksi tähdeksi 1930­-luvun lopulla. Hänet mainitaan usein ensimmäisenä tähtirumpalina, joka ei jäänyt vain komppailemaan muuta bändiä, vaan soitti omia rumpusoolojaan. Krupa teki läpimurtonsa Benny Goodmanin yhtyeessä, mutta vuonna 1938 hän perusti omaa nimeään kantavan orkesterin.

Tällä viikolla Krupan ja trumpetisti Roy Eldridgen sävellys Drum Boogie täyttää kahdeksankymmentä vuotta. Kappale taltioitiin ensimmäisen kerran 17. tammikuuta 1941 Chicagossa. Kappaletta pidetään yhtenä 1940-luvun klassikoista, ja onpa sitä luonnehdittu myös Krupan uran parhaaksi sooloksi.

Ja melkoinen soolo se onkin! Tämä on helposti todennettavissa, sillä Krupan ja kumppaneiden musisointi tallentui samana vuonna myös Howard Hawksin elokuvaan Jään tänne yöksi (Ball of Fire, 1941). Kohtauksessa Krupan orkesterin ”laulajana” nähdään iki-ihana Barbara Stanwyck, joka ilmehtii ja elehtii vakuuttavasti, mutta todellisuudessa lauluosuuden dubbasi Martha Tilton.

Orkesteri ei ole ihan koko aikaa synkassa kuvan kanssa, mutta annas olla, kun kuviin saadaan itse Krupa. Hän on rumpujensa takana aivan pitelemätön. Ja rumpusoolo, se on luvalla sanoen – tai vaikka ilman lupaakin – suorastaan orgastinen! Ja mitä ihmettä? Jauhaako mies siinä samalla purkkaakin?!

Koko elokuva Jään tänne yöksi esitetään passelisti biisin synttäripäivän hujakoilla Yle Teemalla torstaina 14. tammikuuta. Kyseessä on muistini mukaan kelpo komedia, ja aion nyt itsekin sen pitkästä aikaa uudelleen katsoa. Elokuvassa Barbara Stanwyck on ovela naisihminen ja Gary Cooper pölyttynyt kielitieteilijä. Yhteen heidät vie Drum Boogie – jonka Krupa tulkitsee elokuvassa myös hieman hillitymmin tulitikkurasialla!

Jään tänne yöksi Yle Teemalla 14.1.2021 kello 21.00. Elokuva katsottavissa Yle Areenassa. 

3

Ennustan, että tänä vuonna tulemme kuulemaan aika paljon muusikko Jim Morrisonista (1943–1971) ja The Doors -yhtyeestä. Morrisonin kuolemasta tulee kesällä kuluneeksi tasan 50 vuotta.

Itse löysin The Doorsin joskus opiskeluaikoina 1980-luvun lopulla. Vaikka bändiä edelleen arvostankin, en menisi itseäni luokittelemaan ihan hillittömäksi faniksi. Yksi The Doorsin biisi kuitenkin pysyy mukanani, sillä se on ylitse muiden, eräs kaikkien aikojen suosikkejani: Riders on the Storm.

Riders on the Storm täyttää tänä vuonna 50 vuotta; single oli viimeinen, joka julkaistiin Jim Morrisonin vielä eläessä. Riders on the Storm / The Changeling julkaistiin kesäkuussa 1971, Morrison kuoli heinäkuun kolmantena.

En välitä analysoida, enkä edes osaisi analysoida Riders on the Stormia. Minä vain pidän siitä ilman sen kummempia selityksiä.

Sen sijaan paljastan hieman nolostuttavankin asian: Riders on the Storm on puhelimeni soittoääni.

Tiedän! Kornia! Mahdollisesti myös pyhäinhäväistys!

Mutta soittoäänivalintaan on tietenkin aivan luonnollinen syy: Riders on the Storm on biisi, johon on täysin mahdoton kyllästyä. Siksi en yleensä koskaan ärsyynny, kun puhelimeni soi.

Mutta toisaalta, eipä ole niin kiire vastatakaan. Hetken voi fiilistellä.

4

Kuuntelen toki hieman tuoreempaakin musiikkia, en pelkästään vuosikymmeniä vanhoja klassikoita.

Viime vuoden lokakuussa julkaistiin kotimaisen rock-yhtyeen Luukas Ojan esikoisalbumi Väritetty todellisuus (Playground, 2020). Ja onpa muuten vahva esikoinen! Oikein kihelmöi päästä näkemään bändi livenä.

Jonkin aikaa pitänee vielä livekohtaamista odottaa. Albumi kuitenkin on ostoslistallani, sillä levyllä on lukuisien hyvien biisien joukossa myös viime vuoden paras kotimainen rock-biisi: Vielä tänään.

5

Ajat ovat olleet sen verran ankeat, että viime viikolla ilahduin suhteettoman paljon niinkin arkisesta asiasta kuin taloyhtiön jätehuoneeseen ilmestyneestä uudesta roskalaatikosta. Pakkausmuovin keräykselle oma laatikko! Vihdoinkin!

Myönnän olleeni aiemmin aivan kelvoton kansalainen: en ole lähtenyt kuljettamaan muoviroskaa hankalien matkojen päähän kierrätyspisteisiin. Mutta nyt muovin kierrätyksestä tuli ihanan helppoa.

Viime päivinä olenkin silmät kiiluen lukenut kodin kaikkien muovipakkausten merkintöjä ja valkannut joukosta kierrätykseen sopivat. Harrastus kai tämäkin?

Pientähän tämä on, mutta yritän nyt korjata maailmaa muoviroska kerrallaan.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua