Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Lähde on ihastellut Vivian Maierin sommittelutaidetta ja virtuaali-Tamperetta sekä lumoutunut peleistä, joita ei koskaan julkaistu.
1
Vivian Maierin (1926–2009) näyttely Omakuva ja sen varjo Helsingin Valokuvataiteen museossa on parasta mahdollista valokuva- tai mitä tahansa taidetta.
Maier napsi valokuviaan vuosikymmenten varrella muun muassa New Yorkissa tai Chicagossa maailman hänestä mitään tietämättä. Näyttelyssä kuvia on 83, ja niistä lähes jokainen on yksinkertaisesti mestarillinen. Maierin sommittelutaito vetää vertoja kenelle tahansa kuvataiteen, kuvanveiston tai arkkitehtuurin kaanonissa.
Alleviivatuimmin Maierin taituruus tulee ilmi valokuvissa, joissa hän hyödyntää peilejä, ikkunoita ja muita heijastuksia. Tasojen, syvyyksien ja ulottuvuuksien leikki, jota hän kuvapinnoillaan käy, sulauttavat kuvaajan, kuvattavan ja ympäristön erottamattomasti yhdeksi ja saavat katsojan aivot nyrjähtämään.
Mutta yhtä vaikuttava Maier on yksinkertaisimmillaan. Täydelliseen kuvaan riittää yhtä hyvin yksi ihminen tai kaksi, kolme elementtiä – ja kenties häivähdys Maierin hatunlierin reunasta – kunhan elementit on rajattu juuri oikein.
Näyttely saa myös ihmettelemään, miten ihmeellisiä kapistuksia Leicat, Rolleiflexit ja muut kameravanhukset oikein olivatkaan – ja vihaamaan kännykkäkameroita taas hiukan enemmän.
Näyttely jatkuu Valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla 24.5.2020 asti.
Vivian Maieria yksinkertaisimmillaan vuodelta 1956. Kuva: Vivian Maier / Maloof Collection and Howard Greenberg Gallery
2
Tindersticks on yksi brittiläisen popmusiikin arvokkaimpia aarteita. Ja merkillisimpiä. Jo pian kolmenkymmenen vuoden ajan se on loihtinut täysin omaleimaista musiikkia tuiki tavallisista aineksista.
Vuonna 1991 perustettu yhtye konsertoi Helsingin Savoy-teatterissa sunnuntaina 9.2.2020. Edellisen kerran se oli vieraillut Suomessa melko tarkalleen kymmenen vuotta aikaisemmin.
Ajalla tai vuosiluvuilla ei ole Tindersticksin kohdalla kuitenkaan merkitystä. Bändi on kuulostanut aina ajattomalta, tai lähes muinaiselta. On hämmästyttävää ajatella, että Stuart A. Staplesin mumiseva baritoni on kumissut bändin ensimmäisten julkaisujen aikaan vain hiukan yli parikymppisen nottinghamilaisjannun suusta.
Tindersticks-adjektiivi numero yksi on melankolinen. Ja tottahan se on! Mutta missään tapauksessa yhtyeen lumovoima ei perustu pelkästään punaviininpöhnäiselle boheemiromantiikalle vaan täysin ainutlaatuiselle musiikkiajattelulle.
Tindersticksin musiikissa täydellinen suvereenius ja sofistikoitunut sulavuus yhdistyy erikoisella tavalla karkeaan ja varmasti tarkoitukselliseenkin kömpelyyteen. Tyypillinen Tindersticks-kappale kuulostaa paitsi hemmetin kauniilta myös siltä, että ainakin yksi yhtyeen jäsenistä soittaa jotain aivan toista kappaletta tai vähintäänkin tekee kaikkensa sekoittaakseen bändikavereidensa pasmat.
Oli upea nähdä yhtye ensimmäisen kerran reilun neljännesvuosisadan fanituksen jälkeen. Settiin ei mahtunut oikeastaan yhtäkään suosikkikappalettani – enkä ollut tippaakaan pettynyt.
3
Epäonnistumiset, hullunrohkeat yritykset, idean tasolle jääneet suunnitelmat ja tuhoon tuomitut projektit kätkevät usein taakseen paljon kiinnostavampia tarinoita kuin maineeseen ja mammonaan johtaneet menestystuotteet.
Tämä pätee myös digitaaliseen kulttuuriin.
Julkaisematta jääneille tai muista syistä kadonneille tietokonepeleille omistettu Games That Weren’t on yksi internetin kiehtovimmista sivustoista. Olen kahlannut viime viikkoina lumoutuneena sen Commodore 64:lle omistettua osioita, josta löytyy tällä hetkellä yli 2 130 artikkelia peleistä, joille kävi tavalla tai toisella köpelösti.
Jos nykypäivään verrataan, 1980-luvulla peliteollisuus oli vielä lapsenkengissään. Bisnes oli suurelta osin täyttä puuhastelua: pelejä tekivät usein koululaiset tai opiskelijat ja julkaisivat kaikenkarvaiset helppoheikit pikavoittojen toivossa.
Pelejä mainostettiin, myytiin ja arvosteltiin sumeilematta kauan ennen niiden valmistumista, joten aikakauden tietokonelehdet ovat tulvillaan kuvia ja kertomuksia peleistä, jotka jäivät huhujen ja kuulopuheiden asteelle.
Tämä näkyy myös julkaisematta jääneiden pelien tarinoissa, joista ei vedätyksiä, valheita, tunarointia, selkäänpuukottamista tai muita absurdeja käänteitä puutu.
Kuinka esimerkiksi kävi yhdelle vuoden 1992 odotetuimmista peleistä, Bubble Bobble -klassikon jatko-osalle Parasol Starsille? Huonosti, tietenkin.
Ohjelmoija Colin Porch oli saanut pelin lähes valmiiksi, kunnes humalaisen perheriidan päätteeksi hänen silloinen vaimonsa päätti tuhota jokaisen disketin, jonka talosta löysi. Hienoa!
Peli nimeltä Panzadrome jäi puolestaan haaveeksi, kun pelin kehittäjä klassisesti unohti levykkeet junaan. Paranoid Pete -pelin päähahmo puolestaan muistutti liikaa Weetabix-maskottia, jotta sitä olisi uskallettu julkaista.
Ja tässä siis vain kolme satunnaista esimerkkiä aakkosten kohdasta ”Pa”.
Hienointa sivustossa on, että sen ylläpitäjät suhtautuvat kulttuurihistoriallisen marginaalinsa vaalimiseen arkeologien ammattiylpeydellä ja tutkivien journalistien periksiantamattomuudella. Jokainen vihje tutkitaan, eikä kiveäkään jätetä kääntämättä ja huolellisesti penslaamatta.
Lukemattomia historian poimuihin hautautuneita pelejä onkin saatu sivuston toiminnan ansiosta kokonaan tai ainakin osittain pelastettua.
4
Istahdin tammikuun alussa erään tamperelaisen kulttuuriravintolan pöytään. Havaitsin pian, että ravintolassa soi Norah Jonesin musiikki.
Ja kun vielä viidentoista minuutinkin päästä ravintolassa soi Norah Jonesin musiikki, oivalsin, että tässähän lusitaan kokonaisuudessaan läpi Come Away With Me (2002), yhdysvaltalaisartistin yli 27 miljoonaa kappaletta myynyt esikoisalbumi, tuo laimean viihdepopin kulmakivi.
Mieleeni palasi välittömästi muisto reilun kymmenen vuoden takaa, kun eräässä Tampereen ykköskorin ravintoloista soi kahdella peräkkäisellä käynnilläni sama levy – mikäpä muukaan kuin Norah Jonesin Come Away With Me.
Silloinkin levyn soi kokonaisuudessaan. Ja mikä pahinta: loputtuaan aina uudelleen alusta alkaen.
Norah Jonesin Come Away With Me on ns. täydellistä taustamusiikkia. Eli omalla tavallaan pahinta mahdollista taustamusiikkia.
Vaikka en millään muodoin vihaa kyseistä levyä – miten mitään niin laimeaa ja harmitonta voisi edes vihata – tiedän sen pauhaavan ämyreistä henkilökohtaisessa helvetissäni. Kokonaisuudessaan, loputtuaan aina uudelleen alusta alkaen.
The New Yorker -lehden tammikuisessa numerossa (27.1.2020) toimittaja Hannah Goldfield arvioi ”Isossa Omenassa” sijaitsevan ruotsalaisravintolan Aquavitin.
Goldfield kehuu ravintolan ylellistä ja rauhallista ruokasalia, mutta moittii sitä seksikkyyden tai vetovoiman (miten termin ”sex appeal” haluaakaan kääntää) puutteesta.
Sen jälkeen hän huomauttaa, että kahdella viimeaikaisella käynnillä ravintolassa on soinut – aivan oikein – Norah Jonesin Come Away With Me.
Parasta juuri nyt, aina & iankaikkisesti ovat ravintolat ja kahvilat, jotka ymmärtävät taustamusiikin arvon, näkevät vaivaa asian eteen ja sivuuttavat Norah Jonesin. Kiitos teille!
5
Suomen Pelimuseo järjesti 5.2.2020 Museokeskus Vapriikin auditoriossa Pelipiiri-illan, jossa mies nimeltä Ilari Reuhkala esitteli suomalaiseen Cities: Skylines -kaupunginrakennuspeliin rakentamaansa Tampereen kaupunkia.
Kangasalan kirjastossa työskentelevä Reuhkala kävi esityksessään läpi niin kaupunkien mahdollisimman tarkkaan mallintamiseen liittyviä haasteita kuin ongelmia, joita juuri Tampereen kaltaista kaupunkia pelissä hallinnoidessa tulee eteen.
Ongelmat olivat yllättäviä, mutta toisaalta sellaisia, jotka voisivat aivan hyvin tulla eteen jossain toisessa Tampere-ulottuvuudessa: Tammerkoskella on tapana kuivua, sadat ihmiset jäävät toistuvasti Peren ja Reuharinniemen väliä kulkevan bussilinjan 14 pysäkeille, Viikinsaari täyttyy ruumisveneiden puutteessa kuolleista ruhoista…
Hämeenpuisto. Impilinna kuvan oikeassa reunassa ja pääkirjasto Metso kauempana ovat saaneet melko modernin ilmiasun. Kuva: Ilari Reuhkala
Aivan viimeisen päälle minkään kaupungin mallintaminen ei Cities: Skylinesissa tai missään muussakaan kaupunginrakennuspelissä tietenkään onnistu – varsinaisia ”simulaattoreja” ne eivät ole.
Vaikka pinnanmuodot, vesistöt, tiestön ja kaavoituksen saisikin enemmän tai vähemmän täsmäämään todellisuuden kanssa, voi pelin käsitys esimerkiksi ”yliopiston” ulkomuodosta olla hyvinkin erilainen kuin Tampereen vuonna 1960 rakennettuun keskustakampukseen tottuneella. Pelin visuaalista uskottavuutta tosin lisää, että käyttäjät ovat mallintaneet Steam Workshopiin ladattavaksi lukemattomia todellisia rakennuksia ja maamerkkejä, Tampereelta vaikkapa lyseon lukion ja Grand Hotel Tammerin.
Jotta elämä Tampereella rullaisi, Reuhkalan oli välillä pakko oikoa. Ratikan lisäksi oli rakennettava metro, koska pelissä linja-autoliikenne pikemminkin lisää kuin vähentää ruuhkia. Lielahden rautatieaseman kupeeseenkin oli rakennettava pari pykälää todellisuutta päheämpi fuusiovoimala pikselikaupungin tarpeisiin.
Youtube on tulvillaan Cities: Skylines -videoita niin todellisista kuin mielikuvituskaupungeista. Esimerkiksi käyttäjä on taltioinut Lontoon-rakennusprojektiaan yli sadan videon verran.
Antti Lähde
