Duran Duran, Birminghamin James Bond.

1

Popmaailman lakeja on sekin, että kun pysyy paikallaan tarpeeksi kauan, lopulta maailma kierähtää taas luoksesi. Vaikka ei jo 40 vuotta sitten debyyttilevynsä julkaissut Duran Duran ole koskaan varsinaisesti sijoilleen jämähtänyt: he ovat jo viidentoista albumin verran työstäneet omaa musiikkiaan milloin tanssipopin ja milloin taiderockin suuntaan, yrittäneet pysyä popmusiikin preesensissä niin että ovat välillä kadottaneet itsensä, vaikka parhaimmillaan he ovat aina olleet silloin kun ovat uskaltaneet kuulostaa juuri siltä kuin millaisena heidät muistetaan.

Suosio ja alkuperäisjäsenten määrä on vaihdellut, mutta Simon Le Bon, Nick Rhodes ja neljän vuoden taukoa lukuun ottamatta myös John Taylor ovat aina seisseet tyylikkyyden, eskapismin ja glamourin majakkana popmusiikin kivikkoisella rannikolla.

Birminghamilaisnelikon uusin albumi Future Past (Tape Modern, 2021), jatkaa Duran Duranin vahvaa myöhäiskautta. Uuden albumin ovat tuottaneet Erol Alkan ja Giorgio Moroder, Blurista lainattu Graham Coxon toimii kitaristina, ja albumilla vierailevat myös Tove Lo, Chai!, Ivorian Doll ja Mike Garson. Näin sankan vierailijajoukon keskellä bändi uskaltaa taas vaihteeksi ilmentää omia vahvuuksiaan: All of You ja Hammerhead tuovat mieleen 1980-luvun lopun aikuisen tanssipopin, Anniversary on tietoinen leikkaa ja liimaa -kollaasi bändin jättihittien aineksista (The Reflex, Hungry Like the Wolf, Wild Boys), Wing kuulostaa James Bond -tunnarilta ja nimikappale kävisi joulusinglestä. Vanhan Popcorn-syntikkahitin mieleen tuova More Joy! taas kuplii ja poreilee niin tuoreesti japanilaisittain, että on vaikea uskoa sen tekijöiden olevan jo kuusikymppisiä.

Duran Duran on usein syyllistynyt hyvin epätasaisiin albumeihin, mutta Future Pastin jokainen kappale tuntuu päättäväiseltä ja päämäärätietoiselta. Kaikki ei ole toki huippua, mutta mikään ei tunnu väärältä eikä tyhmältä. Vaikka Duran Duranilla oli pitkään tyttöjen suosiman poikabändin maine, he ovat jo kauan sitten paljastuneet samanlaiseksi miehisen toiveajattelun ruumiillistumaksi kuin juuri James Bond: kaikki se koreilu ja kauneus, kuuluisuus ja haluttuna oleminen, lahjakkuus ja ylellisyys; jos yhtään välittää popmusiikista, kukapa ei olisi halunnut elää sellaista elämää kuin he?

2

Kun on joutunut lukemaan liikaa omakohtaisuuden banaaliutta huokuvaa autofiktiota ja historiallisen lähimenneisyyden elotonta jäljentämistä kaunokirjallisuuteen, on ilahduttavaa törmätä proosateokseen, jota ei täysin ymmärrä. Sanna Puutosen esikoisteos Sydänmuuri (Otava, 2021) sisältää vähän yli sata sivua lyhytproosaa, jonka merkilliset tekstikatkelmat sekä hyödyntävät että parodioivat arkkitehtuurin kieltä.

Puutonen kuvaa erilaisia arkkitehtonisia tiloja ja niihin eksyneitä ihmisiä erilaisten filtterien läpi: yksi teksti on lista Alvar Aallon jäämistöstä löytyneistä tavaroista, toisessa tehdään henkilökuvaa kuuluisasta arkkitehdista, monessa katkelmassa lukijaa puhutellaan kuin työn tilaajaa. Tunnelma on usein koominen, vaikka on mahdotonta osoittaa mikä tekstissä tarkalleen ottaen hauskaa; vähän kuin yrittäisi kertoa vitsin piirtämällä pohjapiirroksen.

3

Jos Thom Yorken soolotuotantoa ajava voima olisi lumoutuminen vainoharhaisuuden sijasta, hän voisi tehdä samanlaisia albumeita kuin maanmiehensä Hayden Thorpe. The Wild Beasts -yhtyeessä vuosikymmenen laulanut Thorpe tekee toisella sooloalbumillaan Moondust for My Diamond (Domino, 2021) pastoraalista elektropoppia, jossa piilisi hippeyden vaara ellei hän olisi niin taitava siinä mitä tekee.

Kappaleet, kuten The Universe Is Always Right tai Golden Ratio, sukeltavat metafyysiseen luontoon epäluonnollisten soitinten voimin, ja vaikka instrumentaatio poikkeaakin Talk Talkin myöhäistuotannosta, Thorpen äänessä ja taiteellisessa luonteenlaadussa on paljon Mark Hollisin yritystä päästä kuullun tuolle puolelle, löytää henkilökohtainen rauha äänten keskellä ja niiden avulla.

4

M. John Harrison on modernin science fictionin merkkinimiä, mutta hänen Goldsmith Prizen voittanut romaaninsa The Sunken Land Begins to Rise Again ei ole helposti määriteltävissä. ”Kuin lukisi Thomas Pynchonia veden alla”, Daily Mail on kirjoittanut, kerrankin totuudenmukaisesti.

Tapahtumapaikkana on Brexitin jälkeinen Iso-Britannia nuhjuisine pubeineen, puoliksi hylättyine kivijalkakauppoineen ja umpikujan tunnelmineen. On kuin kävelisi hetteikön päällä, sillä vettä tuntuu valuvan esiin kaikkialta. Päähenkilöinä ovat päämäärättömät hermoromahduksesta toipuva viisikymppinen Shaw ja Victoria, ”toimintakykyinen romantikko”, jotka kumpikin omilla tahoillaan huomaavat outoja asioita tapahtuvan: liikkuu huhuja uudesta vedestä esiin astuvasta ihmisrodusta, Charles Kingsleyn 1860-luvun lastenkirja The Water-Babies pulpahtaa esiin kaikkialla, ihmisiä katoaa mataliin tulvajärviin, jokaisella on oma salaliittoteoriansa.

Harrisonin romaani on arvoituksellista ja runollista lopun aikojen fiktiota sivilisaatiosta, joka tuntuu olevan matkalla takaisin veteen. The Sunken Landia… on vaikea ymmärtää, mutta yritäpä unohtaa se.

5

Whispering Sons on hollantilainen post punk -yhtye, jonka toinen albumi Several Others (PIAS, 2021) kuulostaa kovasti siltä miltä kotikaupunkinsa Brysselin voisi kuvitella näyttävän marraskuussa: brutalistista arkkitehtuuria, vihamielisiä virastorakennuksia, kaduilla käy vieraannuttava tuuli. Paitsi että täällä on verta kaikkialla, kuten naislaulaja Fenne Kuppens laulaa äänellään joka ei kuulosta naiselta mutta ei oikein mieheltäkään vaan maankuoren alta kumpuavalta, ja päätösraita Surgery kuvailee aivokirurgiaa, kuten tällaisen musiikin kuuluu.

Musiikki myötäilee Joy Divisionia ja The Curea ahdistuneimmillaan, molemmat helppoja ja vaativia verrokkeja, joita ei kannattaisi ottaa esille, jos Whispering Sons ei niitä ansaitsisi.

Samuli Knuuti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua