Tone Schunnesson. Kuva: Märta Thisner

1

Hiljattain poimin korkeaksi kasvaneesta kirjastolainapinostani Simone de Beauvoirin romaanin Kauniit kuvat (Kirjayhtymä, 1969; suom. Irmeli Sallamo). Olin uusinut kirjaa jo viisi kertaa ja viimein tulin ajatelleeksi: mitä jos lukisin tuon?

Ja mikä humaus! Beauvoir, jonka kaunokirjallinen tuotanto on jostain syystä jäänyt minulle melko vieraaksi, piirtää minimalistisilla lauseillaan ja katkonaisella kerronnallaan maailman, joka ei jätä kylmäksi. Ei, vaikka juuri siitä Beauvoir kirjoittaa: kylmästä maailmasta.

Romaanin näyttämönä on 1960-luvun Pariisi. Siellä Beauvoir pyörittää mainos- ja liikealan kermasta koostuvaa henkilökavalkadiaan ja kuvaa hyytävällä tavalla elämää, jossa kaikki on pelkkää kulissia, pelkkiä kauniita kuvia. Vähäeleisesti kuvattu päähenkilö Laurence jää kummittelemaan mieleen: hän on nainen, joka haluaisi tuntea syvästi ja olla asioista kiinnostunut, mutta hän löytää itsestään vain välinpitämättömyyttä. ”Kohtasin kauneutta, enkä löytänyt sille minkäänlaista käyttöä”, Laurence toteaa. Museon kauniit vanhat maljakotkin vain väsyttävät häntä.

Kirjassa ihastuttaa monen muun seikan ohella se, miten taitavasti Beauvoir leikittelee minä- ja hän-kertojan vaihdoksilla. Onneksi luin!

2

Ruotsalaisen Tone Schunnessonin romaani Päivät, päivät, päivät (Johnny Kniga, 2022; suom. Katriina Huttunen) käsittelee sekin rahaa, mainontaa ja kulisseja, mutta 2020-luvun Tukholmassa.

Bibbs on 39-vuotias somejulkkis, entinen bloggari ja tv-tähti. Vielä hetki sitten Bibbsillä oli rahaa, jolla mällätä – ja hänhän mälläsi – mutta nyt aika on ajamassa julmasti Bibbsin ohi. Rahahuolet pahenevat entisestään, kun Bibbsin avopuoliso Baby ilmoittaa haluavansa erota.

Onko Bibbsillä enää varaa asuntoon? Entä kehtaako hän myöntää seuraajilleen, että Baby jätti hänet eikä toisinpäin? Missä menee hyväksyttävän valheen raja?

Romaanissa on 228 sivua, ja jokainen niistä on täyttä tykitystä. Schunnesson kirjoittaa ihanan hävyttömästi ja raikkaasti. Kirjan maailma on musta, karu ja kipeä, mutta tasaisin väliajoin kaiken sen ruman keskeltä nousee hätkähdyttävän kauniita lauseita. Päivät, päivät, päivät on lukusukkula, joka saa huokaisemaan, miten mahtavaa kirjallisuus voikaan olla.

3

Olen tehnyt tänä syksynä taidehistorian opintoja avoimessa yliopistossa ja yllättänyt itseni innostumalla hieman arkkitehtuurista ja kaupunkirakennustaiteesta. Kaupungilla käyskentelyssä on yhtäkkiä mukana uusi kiehtova kulma, kun katse tarkentuu yhä useammin rakennusten muotoihin, väreihin, materiaaleihin ja yksityiskohtiin. Jos malttaa kallistaa päätään kunnolla, katonrajasta löytyy usein parhaimmat yllätykset.

Kotikaupungissani Lahdessa jään yhä uudelleen ihailemaan kaupungin vanhinta jugendkerrostaloa Hämeenkatu 5:ssa. Sen pieneen pyöreään torniin on helppo kuvitella satuolentoja. Myös Alvar Aallon suunnittelema ja Elissa Aallon viimeistelemä modernistinen Ristinkirkko kiehtoo.

Seuraavat reissuni taidankin suunnitella sen mukaan, missä pääsen tekemään kiinnostavimmat arkkitehtuurikävelyt.

4

Tämä pieni arkkitehtuuriherätys sai minut vierailemaan ensimmäistä kertaa myös Arkkitehtuurimuseossa Helsingissä. Kasarmikadulla sijaitseva uusrenessanssirakennus on jo itsessään melko pakahduttava – se portaikko! – mutta käynnissä oleva vaihtuva näyttelykin kannattaa käydä katsomassa rauhassa ja ajan kanssa.

Arkkitehti Wivi Lönnin (1872–1966) syntymästä on kulunut 150 vuotta, ja juhlavuoden kunniaksi Arkkitehtuurimuseossa on esillä laaja ja taidokkaasti kuratoitu näyttely Lönnin vaikuttavasta urasta. Lönn oli ensimmäinen suomalainen naisarkkitehti, joka johti itsenäisesti omaa arkkitehtitoimistoaan ja voitti useita suunnittelukilpailuita.

Näyttelyssä tuodaan painokkaasti esiin sitä, miten Lönn rikkoi naisarkkitehtien eteen kasattuja esteitä ja lasikattoja. Mukana on myös pöytä, jossa esitellään joukko muita merkittäviä mutta kenties unohduksiin painuneita naisarkkitehtejä. Näyttelyn ote on kauttaaltaan yhteiskunnallinen ja feministinen.

Eläköön Wivi Lönn! -näyttely on esillä 23.4.2023 asti. Ja kun Arkkitehtuurimuseosta poistuu, kannattaa ulkona kurkata sinne katonrajaan.

5

Taidehistorian opintojen lisäksi aloitin tänä syksynä myös toisen uuden harrastuksen: afrobeat-tanssin. En ole siinä kovinkaan hyvä ja jokaisella tunnilla tulee vähän hävettyä. Silti se on aivan parasta – ennen kaikkea siksi, että kun tanssitunnilla uskaltaa nostaa katseensa ylös lattiasta ja katsoa itseään salin peilistä, havahtuu aivan erityisellä tavalla omaan fyysisyyteensä. Silloin muistaa, että tosiaan, minä en ole ainoastaan tämä ajatuksista, ideoista ja huolista täyttyvä pääni, vaan myös tämä keho, joka kykenee liikkumaan tuollaisellakin tavalla.

Maisku Myllymäki

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua