Avatar: The Way of Water. Kuva: The Walt Disney Company Nordic

1

Pääkopan onnistunut huolto voi joskus olla pienestä kiinni. Itselläni tilanne parani heti, kun siirsin työläppärini ikkunan ääreen pihalle päin. Kotityöläisenä maalla on aika yksinäistä, mutta tänä kesänä minulla on ollut runsaasti kavereita.

Ihan ykkönen on ollut keskikokoinen rusakko, joka saapuu aamuisin puoli seitsemän ikkunani alle. Se puputtaa kasvillisuutta menemään sennäköisenä, että mikä maa ja mikä valuutta. Näyttää, että sillä ei ole hajuakaan siitä, että se käy joka aamu samassa paikassa samaan aikaan. Aikansa ruokailtuaan se käpsehtii junaradan yli ties minne.

Yhtenä aamuna näin sen maistavan lupiininlehtiä (kyllä, tunnustan, meidän pihanreunassa on niitä rikolliskasveja muutamia). Kun rusakkoa ei poikkeuksellisesti näkynyt sen jälkeen moneen päivään, ajattelin, että nyt se on tehty. Olen vahingossa tappanut kaverini, lupiinithan ovat myrkyllisiä.

No, ei sentään. Kyllä se komea tyyppi ilmaantui taas silmät ymmyrkäisenä ihmettelemään Valkeakosken maaseutua.

Rusakkokaverini sai minut etsimään alan kirjallisuutta. Hyvää rusakkokirjaa en löytänyt, mutta sen sijaa käsiini osui Eija Kujansuun tietokirja metsäjäniksestä. Eija Kujansuu on Sodankylän ja Inarin rajamailla asuva IT-konsultti, etätyön edelläkävijä ja pitkän linjan luontoharrastaja.

Hän on tarkkaillut metsäjäniksiä vuosia ja tullut siihen tulokseen, että ne ovat kaikkea muuta kuin jänistäjiä. Ne ovat rohkeita, uteliaita ja älykkäitä.

Kujansuun kirjan jälkeen aloin katsella myös rusakkokaveriani toisin silmin. Aika hiljaiseksi vetää esimerkiksi se ajatus, että rusakonpoikaset hakeutuvat syntymän jälkeen kuka mihinkin piiloon ja emo käy niitä imettämässä vain kerran päivässä kahden viikon ajan.

Silloin kunkin poikasen on uskallettava tulla esiin piilostaan imetyspaikalle, kun emo kutsuu. Päivän ainoan yhteisen hetken jälkeen se on sitten hyvästit taas 24 tunniksi. Rusakonpoikaset ovat siis melkein kuin 1970-luvun avainkaulalapset, joihin itsekin kuuluin.

2

Toisena kaverilistalla on ollut vikkelä orava. Sillä on ollut selkeä reitti naapurin takapihalta meille ja takaisin. Matkalla se käy keikkumassa pyöräni tarakan päällä ja ottaa parit kierrokset myös varaston tikkailla.

Tämä tyyppi sai minut puolestaan ostamaan Paavo Hellstedtin ja Juha Laaksosen kirjan Orava – metsien tuttu ja tuntematon (Tammi). Jos on vähänkään oraviin päin kallellaan, tämä 240-sivuinen kirja kannattaa hankkia. Kirja on ilmestynyt tänä vuonna.

Kirjasta selviää muun muassa se, että oravanpoikasilla ei ole syntyessään ulkokorvia. Ja että oravat viestivät toisilleen paitsi ääntelemällä, niin myös heiluttamalla häntää ja niillä on tarkka vuorokausirytmi.

Minun bestikseni kulkee ikkunani alta noin tuntia myöhemmin kuin rusakko. Se ei ole mikään räyhäriorava, joista joskus kuulee puhuttavan. Jopa kevättalvella se odotti kiltisti vuoroaan pihlajan luona, kunnes tiaiset ja mustarastaat olivat hoitaneet homman eli valikoineet parhaat päältä lintulaudalta.

Näin äkkiseltään saattaa saada mökkihöperön maineen, kun kertoo, että kesän bestislistalla ovat olleet myös varisperhe ja fasaani. Varisvanhemmat rakensivat pesintäpesänsä korkeaan kuuseen tien toiselle puolelle ja kasvattivat pihamme avulla kaksi varsin komeaa ja kovaäänistä poikasta.

Aika liikuttavia olivat isävariksen ensimmäiset tiedusteluretket pihallemme. Se selvästi testasi koiramme reagointikynnystä ja suhtautumistapaa niin sanottuihin haittalintuihin.

Kun puolanvinttikoira Masja ei eväänsä räpäyttänyt, vaikka varis oli melkein kuonon edessä, pihamme valikoitui varisvanhempien ja myöhemmin myös poikasten pikaruokapaikaksi. Mikäs sen parempaa kuin puolivallaton maalaispiha, josta saa vapaasti noukkia matoja kuin Kroisos Pennonen.

Parasta juuri nyt onkin ollut näiden luonnonvaraisten eläinten seuraaminen. Kun pihassa ei kasva kuin nurmikko ja joukko terijoensalavia, ei tarvitse olla huolissaan minkään puolesta. Tulkaa vaan tänne ja syökää kaikki, kutsun niitä mielessäni.

3

Vaikea sanoa, jatkuuko tämä lista nyt yhtään järkevästi, mutta työn puolesta olen pompsahdellut milloin mihinkin eteläpirkanmaalaiseen kyläjuhlaan koko kesän. Ehkä liikuttavinta oli käydä edesmenneen Aki Sirkesalon kunniaksi järjestetyssä torikonsertissa Akaassa. Toijalalaissyntyinen Sirkesalo olisi täyttänyt 60 vuotta heinäkuun 25. päivänä.

Kun joku lähtee inhimillisesti katsottuna aivan liian varhain ja tekee viimeiseksi uransa eheimmän ja kauneimman levyn, niin eihän sitä voi olla miettimättä, mitä kaikkea hän olisi vielä ehtinyt ja osannut.

Noin muutoin – suomalaiset kesäjuhlat ovat melkoisia kokemuksia. Joko ollaan ylivakavia ja jäykkiä tai sitten menee ihan överiksi. Kesäkuussa tuli todistettua talkkunansyönnin MM-kisaa Akaan Kylmäkoskella. Kisassa piti syödä kipollinen talkkunaa viilin kanssa niin tarkkaan kolmessa minuutissa kuin pystyi.

Melkein paremmaksi laitettiin Pälkäneen Kuohijoella, jossa reippaassa kaatosateessa nakattiin tykätty mökkiläinen järveen. Koska hänen henkilöllisyytensä piti salata viimeiseen saakka, hänet oli naamioitu monin eri tavoin ja esimerkiksi kasvoja peitti hengityssuojaimesta tehty naamio. Villi menoa, sitä se oli.

Kuohijokelaiset tekevät sen kerran kesässä ja milloin järveen kipataan kyläläinen ja milloin mökkiläinen. Unikeon järveen heittämistä kutsutaan me-henkiseksi kyläilotteluksi. Parasta juuri nyt onkin suomalainen, joka rakastaa kesää niin, että yrittää ottaa siitä hampaat irvessä irti kaiken ja suostuu vaikka minkälaisiin kemmakoihin todistaakseen vain, että hauskaa on.

Mutta vaikka kuinka yrittäisi olla ulospäinsuuntautunut, me-henkinen, iloinen, maailman onnellisin ja ehtiväisin kesäsuomalainen, kyllä se sieltä vyöryy, kylmä ja tumma peitto. Syksy tulee nopeammin kesä kesältä, ja sitten sitä ihmettelee, että miten sen taas jaksaisi, loputtoman marraskuun.

4

Loputon marraskuu ei tunnu ajatuksena niin kaamealta, kun täyttää odotuslistaansa erilaisilla asioilla. Näin lapsellisena ihmisenä kevyen siirtymän kesästä kohti syksyä aloitan katsomalla Marvel-suosikkihahmoa Grootia omassa suoratoistosarjassaan.

Viidestä lyhyestä jaksosta koostuva minisarja I Am Groot saapuu suoratoistettavaksi Disney+-palveluun keskiviikkona 10. elokuuta. Grootin äänenä kuullaan jälleen Vin Dieseliä.

Reippaasti Grootiakin enemmän odotan koko syksyn huipennusta eli Avatar-tieteiselokuvan kakkososaa Avatar: The Way of Water -elokuvaa, jonka ensi-ilta on joulukuussa.

James Cameronin ohjaama ja käsikirjoittama Avatar-elokuva oli vuonna 2009 huima kokemus, mutta kun kakkososaa saa odottaa vuoteen 2022, niin kyllä nyt odotuskertoimet ovat järkälemäiset.

Trailerista on vaikea päätellä, tuleeko elokuvasta pettymys vai huipennus, mutta onhan noita osia tulossa vielä vuonna 2024, 2026 ja 2028, joten täytyy niistä jonkin maaliin osua.

5

Avatarin kakkososan ohitse kurvaa kuitenkin heittämällä yksi suloisenhaikea odotus, joka on minulle oikeasti parasta juuri nyt.

Brett Morgen on ohjannut Moonage Daydream -nimisen dokumentin David Bowiesta. Maailmalla se ilmaantuu teattereihin 16. syyskuuta. Yksin jo heinäkuun lopussa julkaistu traileri sai kyyneleet silmiin.

Yli kaksituntinen eepos sisältää 40 Bowien kappaletta ja on ensimmäinen dokumentti, jonka Bowien perikunta on virallisesti hyväksynyt. Dokumentissa on paljon ennennäkemätöntä aineistoa Bowien 54-vuotiselta uralta.

Jos trailerista voi jotakin päätellä, dokumentti ei todellakaan yritä olla elämäkerta eikä sliipattu ylistys, vaan tutkimusmatka neron maailmaan, ehkäpä jopa vähän neron itsensä silmin.

Odottavan aika ei ole liian pitkä. Se on nautinnollisen kaipaava. Se on parasta juuri nyt.

Heli Mustonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua