Tohtori Mabuse on hypnoottinen ihmispeto.

1

Amerikkalaiskirjailija James Ellroyn kirjojen lukeminen on ristiriitainen nautinto. Kuudennessatoista romaanissaan This Storm (2019) hän kuvaa hahmoja, jotka ovat rasistisia, väkivaltaisia ja monin tavoin inhottavia.

Ellroy on ottanut elämäntehtäväkseen kuvata Los Angelesin epävirallista historiaa ja tulee samalla kuvanneeksi Amerikan yhteiskunnallista kehitystä. Hän tekee jatkoa tunnetuimmalle romaanikokonaisuudelleen, Los Angeles -sarjana tunnetulle neljän erillisen rikosromaanin muodostamalle tarinakokonaisuudelle.

This Storm ottaa tapahtuma-ajakseen ja -paikakseen vuoden 1942 Los Angelesin, jossa poliisi nappailee muutamia vielä vapaana kulkevia japanilaisia internoitavaksi leireille. Romaanissa vilahtelee todellisia tapahtumia ja henkilöitä, kuten elokuvaohjaaja Orson Welles.

Romaanin poliisikersantti Dudley Smith osoittautuu oikeaksi kaappinatsiksi, joka harjoittaa hämärähommia, kuten salakuljetusta ja ihmiskauppaa. Ellroyn rytmiltään hakkaavan kuumeisten teosten lukeminen alkukielellä on kuin hellepäivän saunomiseen verrattava nautinto, jälkeenpäin tuntee selvinneensä hengissä.

2

Fritz Langia jos ketä voi kutsua elokuvahistorian eläväksi klassikoksi, koska hänen parhaita elokuviaan on ollut huhtikuusta lähtien nähtävillä Yle Areenassa, josta löytyy saksalaisohjaajan tohtori Mabuse -elokuvia.

Kirjailija Norbert Jacquesin romaaneihin perustuva tohtori Mabusen hahmo on suurrikollinen, joka hypnotisoi tai muuten suggeroi uhrinsa toimimaan itsetuhoisesti. Kukaan ei tunne Mabusea, joka naamioitumisen mestarina kykenee huiputtamaan kaikkia, joiden kanssa joutuu tekemisiin. Sata vuotta sitten tehdyissä Mabuse-elokuvissa on haluttu nähdä Saksan pyristelyä kriisissä, johon se päätyi ensimmäisessä maailmansodassa kärsimänsä tappion jälkeen.

Ohjaaja Fritz Lang sijoitti elokuviin Saksan tilan lisäksi myös 1920-luvun virtaukset ja sielunmaiseman: dekadenssin ja villiksi ryöpsähtäneen huvittelunhalun, pörssikeinottelulla synnytetyt omaisuudet ja romahdukset. Ne kaikki muodostavat alustan rikollispomoa seuraaville murhille, petoksille, salaliitoille ja onnettomuuksille.

Langin neroutta oli luoda elokuvillaan nykyaikaisissakin trilleri- ja rikoselokuvissa edelleen vaikuttava kuvallisen kerronnan kielioppi. Yle Areenassa nähtävillä oleva 1920-luvun Mabuse-klassikoiden perusteos: kahteen osaan jaettu neljä- ja puolituntinen Tohtori Mabuse – ihmispeto (Dr. Mabuse, der Spieler, 1922) on osa elokuvallista yleissivistystä.

3

Luonteva tapa viihdyttää itseään ikävähkönä kesäpäivänä on kaivaa esiin ne kirjat, joihin ei ole koskenut vuosiin. Yksille ne ovat dekkareita, toisille risoiksi luettuja sarjakuvia. Kotimaisista voi mielihyvällä kaivaa esiin Tarmo Koiviston ja osuuskunta Käyttökuvan 1970-luvulta 2000-luvulle taiteileman Mämmilän.

Kuvitteellisen Mämmilän kunnan asukkaiden elämäntarinoiden kuvausta on luonnehdittu ”fiktiiviseksi aikalaisdokumentiksi”, joka kuvaa suomalaisen yhteiskunnan kehitystä talouslamojen, globalisaation ja rakennemuutosten kourissa. Runsaasti toistuvien hahmojen seuraaminen on omanlaistaan melodraamaa, jossa hahmot ikääntyvät ja muuttuvat siinä missä sarjakuvassa kuvattu yhteisökin.

Hahmoista terävimmin piirtyviä on eläkeläinen Toivo Rönkä, salaliittoteorioihin varauksetta uskova äkäpussi ja rasisti. Röngän taustalla on tarina huutolaispojan lapsuudesta elämään varakkaaksi talolliseksi ja köyhtyneeksi, kaikille äkäileväksi eläkeläiseksi. Rönkä jää mieleen, koska hänen kaltaisiaan oli helppo tavata etenkin 1980-luvun Suomessa ja myöhemminkin. Hänen hahmonsa on tosi.

Mämmilä-sarjakuvia lukiessa on vähän kuin mummolassa kävisi. Kaiken tuttuus hymyilyttää ja tuo muistoja mieleen.

4

John Singleton Copley (1738–1815) tuli tunnetuksi amerikkalaisena muotokuvien ja maisemien maalarina etenkin brittitaiteilijan Pohjois-Amerikan-kaudella. Hänen töitään arvostetaan etenkin kohteiden ja miljöön tuntemuksesta.

Isäpuoleltaan piirustuksen ja maalaamisen alkeet oppinut Copley sai paljon muotokuvatilauksia bostonilaiselta yläluokalta, kunnes Yhdysvaltain itsenäistymiseen johtaneet levottomuudet tekivät elämän Bostonissa mahdottomaksi.

Copley muutti Lontooseen, missä vietti loppuelämänsä. Muun muassa Sir Joshua Reynolds ylisti hänen maalauksiaan.

Copleyn maalauksista kirkkaimman maineen jälkimaailman silmissä saanut on Watson and the Shark (1778). Sen komposition nähtiin kuvastavan amerikkalaissiirtokuntien dynaamista henkeä. Nykyhetken katsojalle maalauksen kuvallinen ajattelu on melkein kuin pysäytettyä toimintaelokuvaa.

5

Barokkisäveltäjä Arcangelo Corellin (1653-1713) musiikkia on käytetty huomattavan paljon elokuvissa. Siihen on saattanut vaikuttaa jossain määrin väärä käsitys, että klassinen musiikki olisi aina vapaata tekijänoikeuskorvauksista ja siten käyttäjälleen ilmaista.

Elokuvien kautta tutuksi on käynyt Corellin ihastuttava Adagio-osa Concerto grossosta op.6, no. 8 g-mollissa. Kappale kuullaan Peter Weirin elokuvassa Master and Commander: maailman laidalla (2003), kohtauksessa jossa Russell Crowen esittämä brittilaivaston kapteeni ja hänen matkustajavieraanaan laivalla oleva lääkäri ja harrastaja-luonnontieteilijä (Paul Bettany) päättävät ryhtyä musisoimaan.

Kappaleesta käy hyvin ilmi Corellin poikkeuksellisuus säveltäjänä. Hän ei ajan italialaissäveltäjistä poiketen säveltänyt lainkaan laulumusiikkia. Hän siirsi laulun idean viululle ja siten teki jousisoittimesta ihmisäänen ilmaisevuuden kantajan. Juuri se tekee Corellin instrumentaalimusiikista parhaimmillaan pakahduttavan kaunista.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua