Kulkutaudin rajaama kevät on merkinnyt minulle suuria aaltomaisia mielenliikkeitä ja emotionaalisia kuiluja. Olen kaiketi niitä, joille eristäytyminen on hyvin vaikeaa ja olenkin voinut aika huonosti. Ei sillä, kaikilla muillakin on varmasti ollut vaikeaa.

Olen oppinut itsestäni paljon lisää. Omasta ajattelustani on löytynyt onttoja kohtia ja olen joutunut pohtimaan oman elämäni itsestäänselvyyksiä paljon enemmän kuin ehkä milloinkaan.

Ahdistuksen ja yksinäisyyden keskellä on onneksi ollut muutama narunpätkä, jotka ovat auttaneet ja tuottaneet iloa. Ne ovat parasta juuri nyt.

1

Parasta juuri nyt elämässäni on käveleminen. Jalkani ovat vieneet minut pitkille kävelyille eri puolille kotikaupunkiani. Monituntiset, yli kymmenen tai kahdenkymmenen kilometrin kävelyt ovat tuoneet masentuneisiin ja tylsiin päiviini edes jotain iloa sekä puuhaa tunneiksi.

Olen kohdannut paikkoja, joita ei koskaan muuten tulisi nähdyksi.

Kävisikö vielä tuolla, pohdin, se kestää varmasti monta tuntia, ja minähän menen, sillä mitä muutakaan sitä tekisi. Silloin eivät jo rakoilla olevat ja särkevät jalat haittaa.

Tiedostan tietenkin kävelemisen olevan etuoikeus ja huikea vapaus verrattuna niihin, jotka eivät voi kävellä. Onneksi maata pitkin on muitakin tapoja liikkua.

Käveleminen on tehokkaimpia tapoja esimerkiksi peruskunnon kehittämiseen, ja – jos sellaista elämäänsä tarvitsee, kuten minä – painon hallintaan.

2

Otin hiljattain käyttööni äitini vanhan Pentax-filmikameran. Olen aina tykännyt kuvien tekemisestä, mutta en koskaan opetellut piirtämään, joten valokuvan ottaminen on minun tapani tehdä kuva.

Olen täysi aloittelija ”oikean kameran” käytössä, mutta varsinkin filmille kuvaaminen on mahtavaa. Kun kehitetyt filmit pomppaavat skannattuina sähköpostiin, tunne vertautuu lapsuuden jouluaattoihin. Sainko valon oikein? Sainko kohteen riittävän skarppiin? Minne se lintu hävisi kuvasta? Mitähän tässä pitäisi olla?

Kuvan rajaaminen on jonkin sortin magiaa. Etsimen läpi jopa muta näyttää kauniilta, vähäpätöisinkin kohde kiinnostavalta, kun viivat ja valot saadaan sopivaan asentoon. Olen ottanut tämän palstan kuvat menneen kevään aikana.

3

Kotikaupungissani on uskomattomat määrät kivaa nähtävää ja paljon kokemisen arvoisia paikkoja. Kriisiaikoina kavereita on kohdattu pääasiassa ulkona, joten kaikki me olemme ottaneet katuja, puistoja ja ulkoilupaikkoja haltuun uudella tavalla.

Tampereella on ahkeria ja hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka eristäytymisestä huolimatta ovat halunneet järjestää mukavia asioita ja hetkiä toisille. Heissä on yrittäjiä, mahdollistajia, yksilöitä ja porukoita, ja monia heistä on mainittu myös tällä palstalla.

On myös ilahduttavaa huomata, miten tärkeänä ihmiset ja yhteisöt pitävät esimerkiksi ravintolayritysten selviämistä ja tukevat niitä avoimesti.

Tampere on ollut pandemian aikaan turvallinen ja mukava paikka, eikä rajoitusten suhteen ole tarvinnut arvailla.

4

Meinasin kirjoittaa, että parasta nyt olisi kevät, mutta koska on jo kesäkuu, laajennan käsitettä. Kun kevät oli kolea ja pitkä, sen tarkkailuun ehti tällä kertaa hyvin mukaan. Olenkin iloinnut luonnon heräämisestä, vehreydestä, kukkien kasvamisesta ja lintujen laulusta enemmän kuin ehkä milloinkaan.

Pientä vehreyttä arkeen ovat tuoneet myös ikkunalaudallani kasvavat herneen ja auringonkukan versot, jotka ovat kivan näköisiä ja herkullista syötävää. Helpot ohjeet versojen kasvatukseen löytyvät täältä.

5

Eristyksen tuottama arkaainen yksinäisyys on tuottanut erilaisia ja vähän erikoisia nostalgian aiheita. Huomasin jossain vaiheessa saavani lohdutusta siitä, että televisio- tai radio-ohjelma on suora lähetys.

Suora lähetys tuottaa olon, että joku on jossain minun kanssani saman asian äärellä, enkä ole yksin. Ja koska urheilu on ollut tauolla, olen seurannut jos jonkinlaista suorana lähetettävää uutis- ja makasiiniohjelmaa.

Erikoista on se, että jossain kohtaa huomasin saavuttavani saman tunteen seuraamalla pelkkää lineaarista ohjelmavirtaa.

Aksu Piippo, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua