Kuvat: Otava / Gaudeamus

1

Parempi väki on perinteisesti halveksinut kansanuskoa ja kansanparannusta taikauskona ja pahimmillaan magiana. Niin oli keskiajalla, mutta jo myös antiikissa, kuten on luettavissa Maijastina Kahloksen teoksesta Taikakirja – Magia antiikin Kreikassa ja Roomassa (Otava, 2023).

Niin kuin nykytutkijat erottavat magian ja uskonnon, maaginen loitsu tulkitaan eri asiaksi kuin uskonnollinen rukous. Molemmissa halutaan vaikuttaa elämänkulkuun. Rukouksessa anotaan ja loitsussa käsketään yliluonnollisia voimia. Onhan siinä eroa.

Moderni tutkimus on tarkastellut magian psykosomaattisia vaikutuksia antiikin ihmisiin. Kahlos tiivistää: parannusloitsuilla on voinut olla samanlaista myönteistä vaikutusta kuin plasebolla, lumelääkkeellä (latinan placere = miellyttää). Kirouksilla taas on voinut olla plasebon vastakohtana jopa melkoista nosebovaikutusta (latinan nocere = vahingoittaa).

Maijastina Kahloksen Taikakirjaa tulee lukeneeksi muiltakin osin jännittävänä liikkeenä ajasta toiseen. Monet nykyiseen magiaan liittyvät käsitykset, kuvitelmat ja asenteet eivät periydy (näennäis)keskiajalta, kuten etenkin Tolkienin fantasiakirjojen perusteella voisi luulla. Oikea lähtökohta on kreikkalais-roomalaisessa antiikissa.

Kahloksella on tuhannen vuoden aikajänne, vuosisadat 400 eaa. – 600 jaa. Luonnontiede oli vielä omaan aikaamme verrattuna lastenkengissä, mutta uskomukset elivät sitäkin sitkeämmässä. Antiikin ajan luonnontieto nivoutui filosofiaan, uskontoon ja magiaan. Nykyäänkin uskomushoidot ja esoteeriset opit sotketaan osaksi vakavaa tiedettä ja uskonnollisia käsityksiä, jotta kvasitiede vaikuttaisi vakuuttavalta.

Nykylukijan mieltä kiehtovat edelleen antiikin tarut ja miten eri jumalolennot ovat lähes kaikessa keskeisesti mukana, magiassakin. Kahlos tekee pätevästi selkoa mm. loitsuista, joista erotiikka on – odotetusti – kukkeinta ja kutkuttavinta aineistoa.

Kirjassa on tietoa taikavoimista, yrteistä, taikaolennoista, ennustamisesta, kirouksista ja siitä, miten niiltä suojautua sekä yllättävistä yhteyksistä mm. kristinuskon ja pakanuuden käsitteiden ja ilmiöiden välillä.

Kaikki tämä on antiikissa kuulunut olennaisesti ihmisen arkeen. Yliluonnollisuuksissa ei siis välttämättä ollut sinänsä mitään erikoista, koska niiden kanssa elettiin.

Magiassa oli yhtä kaikki myös pelottavia piirteitä, kuten vastasyntyneitä lapsia nappaavia ja verta imeviä henkiä. Nykyään vastaavaa voidaan nähdä kauhufilmeissä, kun taas arkisessa arjessa taikauskon kaiut ovat vaimentuneet vain pientä väristystä aikaansaaviin tapoihin, kuten sylkäisyyn vasemman olan yli, kun musta kissa ylittää tien.

Ennustamisessa ja selvänäkemisessä ritualistit etsivät yhteyttä kuolleiden valtakuntaan. Vaan ei mitään uutta auringon alla: spiritismissä on linja jatkunut, kun modernissa maailmassa on haettu yhteyttä vainajahenkiin. Tunnettua on, miten presidentti Risto Ryti haki talvisodan ankeudessa pääministerinä ollessaan neuvoja selvänäkijältä, kuten Kahlos muistuttaa.

2

Elämäkerrat ovat siitä hupaa tavaraa, että jos kirjoittajana on muistelija itse, muistaminen voi olla suhteellista. Kaarle Suuren vaiheitten dokumentaristit olivat läheisissä tekemisissä keisariin. Tekipä Kaarle likipitäen mitä tahansa, historiankirjoitus on selittänyt kaiken parhain päin. Pieni epäilyhän siitä jää lukijan mieleen.

Tommi P. Lankila toteaa teoksessaan Antiikin viimeinen keisari – Kaarle Suuri ja läntisen Euroopan muotoutuminen antiikista keskiajalle (Gaudeamus, 2023) historioitsijoista saman, jota suomalainen kääntäjäkolmikko tähdensi toissa vuonna ilmestyneestä Arkkitehtuurista-teoksen kirjoittajasta Vitruviuksesta.  Hän omisti klassikoksi nousseen kirjansa keisari Augustukselle ja kehuu ja kumartelee tätä jokaisen luvun alkajaisiksi. Olihan kyse hänen mesenaatistaan.

Pari vuotta sitten saatiin Maijastina Kahloksen selvitys niistä kansanryhmistä, jotka parveilivat milloin sotajalalla, milloin puolustuskannalla Rooman ympärillä ja joista roomalaiset puhuivat barbaareina. Nyt Lankila aukoo näkymiä siihen, kuinka Eurooppa muotoutui kreikkalais-roomalaisen kulttuurin pohjalta myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan murroksessa. Päätepisteenä tässä prosessissa on Kaarle Suuri, joka yhdisti levottomina vuosisatoina murretun länsieurooppalaisen maailman.

Lankila toteaakin, että ryhmien liikehdintä on ollut normaali osa eurooppalaista elämää aina ensimmäisten ihmislajien saapumisesta lähtien. Rooma on ollut kasvava valtakunta ja väkivaltakoneisto, joka pakotti uusia alueita valtaansa toteuttamalla Euroopan ensimmäisen yhdentymisen.

Uudet kansat sulautuivat Roomaan omaksumalla yhtenäiskulttuurin. Valtakuntaan liityttiin vähin erin monista muista syistä kuin pakosta, takasihan se mm. turvallisuuden. Jopa Rooman suuruuden varmistaneeseen armeijaan eivät omat kansalaiset enää halunneet, vaan rekryyttejä saatiin valtakunnan naapureilta. Mitä pitemmälle ensimmäisellä vuosituhannella tultiin, armeijan menot kasvoivat, taudit, sodat ja raju värväystoiminta rajoittivat veropohjaa. Kaupankäynti häiriytyi ja muuttui paikallisemmaksi. Yhtenäiskulttuuri ei enää toiminut.

Kaksisataaluvulta lähtien Rooman ulkopuoliset kansat alkoivat liittoutua keskenään. Teksteissä aletaan mainita frankit, alemannit, gootit ja burgundit. Lankila toteaa, miten frankit koettivat luoda itselleen linkkiä muinaiseen Troijaan ja samalla välimerellistä yhteyttä kreikkalais-roomalaiseen maailmaan. Näin he kirjoittajan mukaan hakivat hyväksyntää itselleen – olivathan he yhtä ikivanhoja kuin muutkin kansat.

Frankkien valtaannousu ja Gallian valloitus täyttivät lännen valtatyhjiön. Se synnytti lopulta Länsi-Euroopan, kun ”frankit laajensivat reviiriään ja yhdistivät germaanisia tapojaan roomalaisessa Galliassa oppimaansa välimerelliseen kulttuuriin sekä katoliseen uskoon”.

Uskonto oli tärkeässä roolissa, kuinkas muuten. Frankit ottivat germaaneista ensimmäisinä katolisen kasteen. Heidän ja paavin välisestä yhteydestä oli versonut Kaarle Suuren isän aikana luja liitto, ja myöhemmin Kaarle Suuri yhdenmukaisti roomalaistuneen gallialaisen kristikunnan uskomuksia ja perinteitä.  Jo Kaarle Suuren isoisä oli perustanut luostareita ja luonut niiden avulla hallintoverkon, jonka avulla kansaa saattoi hallita.

Kaarlesta piirretään hurskaan hallitsijan, oikeudenmukaisen ja osaavan sotapäällikön kuva. Paavi toi Kaarlelle ja frankeille jumalallisen avun suoraan Roomasta ja samalla velvoitteen tukea Rooman piispaa. Toimiva molempia hyödyttävä symbioosi.

Lankila avaa meille kirjassaan suoran yhteyden siihen, miten Kaarle on varhain kuvattu suomentamalla hänestä kaksi elämäkertaa. Toinen on Kaarlen aikalaisen, hovikirjailija Einhardin ja toinen Notker Änkyttäjän näkemys 800-luvun loppupuolelta. Näiden versioiden syntyyn päästään kaiken kukkuraksi kurkistamaan myös niin, että molemmista elämäkertureista on lyhyehkö esittely. Harvinaista herkkua.

3

Varjele meitä äkkikuolemalta, on Raamatun opin ja vanhan rukouksen mukainen pyyntö tuonilmaisiin.

Aikamme nopeutetussa tahdissa etelän rannoille hujahdetaan vilauksessa, pikaruoka-annos napataan ohimennen ja toivotaan, että kun kuolema koittaa, kaikki olisi hetkessä ohi, ilman kärsimyksiä, turhia miettimättä.

Toisin oli myöhäiskeskiajalla, kun tavoiteltiin hyvää kuolemaa. Jyrki Nissi on kirjoittanut aiheesta ensimmäisen, kokonaisvaltaisen tiedeteoksen suomeksi. Sen nimi on Kuolema keskiajalla – Hyvä kuolema mustan surman ajan Euroopassa (Gaudeamus, 2023).

Olennaisessa roolissa oli kiirastuli. Kuolema ei ollut kaiken loppu, vaan uuden alku. Kiirastuli oli/on välitila, jonka kautta vasta pääsi paratiisiin. Taivas, helvetti ja kiirastuli oli myöhäiskeskiaikaisen uskon tukeva peruspilari niin Ruotsin vaatimattomissa paikalliskirkoissa kuin Italian loistavissa katedraaleissa eli ihmisten arjessa koko katolisessa maailmassa.

Kirkolla on ollut omat keinonsa, miten kiirastuliajasta saatiin mahdollisimman lyhyt ja miten ns. kuolinvuoderituaalissa tavoitettiin hyvä kuolema.

Hyvän kuolinhetken uskottiin vaikuttavan suotuisasti sielun kohtaloon. Äkillinen kuolema taas oli pelottava ja häpeällinen, kun aikaa ei jäänyt oikeaoppiselle kuolemiselle. Äkkilähtö saattoi pidentää kiirastuliaikaa ja jopa syöstä ihmisen helvettiin. Sitä voitiin pitää myös seurauksena vainajan pahoista teoista. Pahinta oli itsemurha. Danten kuvastossa päivänsä päättäneet näyttäytyivät tummanharmaan metsän puina, joita harpyijat, myrskyn hengettäret, piinasivat.

Mikäli lapsi kuoli ennen kastetta, hänen ruumiillaan ei ollut juuri merkitystä. Vauvoja haudattiin tallien jätetunkioille, koska he (vai sanoisiko keskiajan ihminen ne) eivät kastamattomina nousisi tuomiopäivänä haudoistaan. Vanhemmat olivat valmiit tekemään suuria vastapalveluksia pyhimyksille, jos lapsoset heräisivät edes hetkeksi henkiin.

Kuolleen vauvan kanssa lähdettiin etenkin 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa pitkillekin pyhiinvaellusmatkoille kappeleihin ja alttareille, joissa pienokaisten väitettiin heräävän eloon. Kasteen jälkeen kirkkomaahan haudattuna pienokaisen sielu oli pelastettu.

Nissi käsittelee kirjassaan viime hetken rituaaleja, kuoleman saapumisen merkkejä, käytännön toimia kuoleman saavuttua, myös mm. tapauksia, joissa vainajaa ei lasketa siunattuun maahan. Kuolema oli niin keskeisellä sijalla keskiajalla, että tuolloin ilmestyi myös kuolemisen taito -oppaita. Esimerkiksi puhekyvyttömyys oli ajan suuri synnintunnustukseen liittyvä ongelma. Ellei kuolemaa tekevä kyennyt puhumaan, häntä ohjeistettiin antamaan jokin merkki, jossa hän ilmaisi uskonsa siihen, että Kristus oli kuollut hänen syntiensä tähden. Oppaiden viimeisenä lohtuna oli se, että kuoleva saattoi vastata papin kysymyksiin myös sydämessään.

Kuolemaan ja tuonpuoleiseen liittyvää ahdistusta ja epätietoisuutta tasapainotettiin seurakunnalle osoitetulla testamentilla. Asianomainen varmisti lahjoituksellaan, että ”hänen sielunsa puolesta rukoiltaisiin hänen kuolemansa jälkeen, eikä sielu jäisi osattomaksi kiirastuleen”.

4

Edellä on kolme teosesimerkkiä parhaasta päästä, millaista antiikin ja keskiajan tutkimusta suomalaiset tekevät. Sivusta seuraajaakin harmittaa ja hirvittää suunnitelma, jonka mukaan antiikin kulttuurin ja klassillisen arkeologian opetus lopetettaisiin Helsingin yliopistossa.

Jos niin tapahtuu, ilmiö koskee käytännössä koko maata. Ajatus siitä, että vastaava opetus jatkuisi jossain muussa maamme yliopistossa, on hallintobyrokraatin kielellä mahdollinen, mutta alan väen käsityksissä hyvin epätodennäköinen.

Kun antiikintutkimuksella on itseymmärryksellemme korvaamaton merkitys, sen päättyminen olisi vielä suurempi katastrofi kuin latinankielisten uutisten lakkautus. Suomalainen latinan elvytysmenetelmä siirtyi viitisen vuotta sitten Vatikaanin huomaan, mutta saamieni, tosin hiukan epävirallisten tietojeni mukaan Vatikaani ei ole pelastamassa tärväytyvää sivistysvaltion mainettamme.

5

Pekka Puupään menestys sen sijaan jatkuu. Ola Fogelbergin luoma hahmo sekä Justiina ja Pätkä on nähty mm. useina teatteriversioina.

Katsojia vanhoille, kaikkiaan 13 SF-elokuvallekin tuntuu riittävän ainakin sen verran, että niitä pyöritetään muun aineiston joukossa vuodesta toiseen. Ne ovat kuitenkin aika lailla eri juttu kuin Fogelin alkuperäistuotanto, joka on kansallisomaisuutta. Sitä nähdään nyt niin kuin tekijä sen ennen kaikkea tarkoitti, originaaleina sarjakuvina.

Fogeli oli osuustoimintamiehiä. Senpä takia Puupäät julkaistiin Kuluttajain Lehdessä 1925–1952 ja Elanto–lehdessä vuoteen 1975 asti.

Sarjakuviin spesialisoitunut Ville Hänninen on valikoinut edustavan otoksen Fogelin töitä kirjaan Pekka Puupää Alusta loppuun (Jalava, 2023). Saavathan ne hyvälle mielelle edelleen oman aikansa huumorina, terävimmillään hupaisina, vaan eivät kauttaaltaan.

Sotavuonna 1943 Fogelberg julkaisi ensimmäisen kokoelman, ja suosio oli suuri, 60–70 000 kappaletta. Työteliäisyyden puutteesta Fogelia ei voi syyttää. 

Hänninen on kirjoittanut myös lyhyet saatesanat. On sympaattista lukea, miten Fogelberg unohteli keksimiään hahmoja ja nimitti esimerkiksi Justiinaa Joosefiinaksi jne.

Sympaattista on sekin, että taiteilijan tytär Toto Kaila jatkoi isänsä kuoltua Puupäätä vielä yli 20 vuotta. Heti Fogelin aikana osuuskuntaliikettä sarjakuvissa mainostettiin ujuttamalla se aika ajoin itse tarinaan. Hännisen mukaan asiassa ei tuolloin ollut mitään outoa. Veli Giovanni mainosteli porvarillisia aatteita esimerkiksi Junnu-sarjakuvassaan Suomen Kuvalehdessä.

Sosialidemokraatti Fogelberg oli kommenteissaan leppoisa. Etsiskelin ja löytelin tarinoista hauskoja ajankuvia ja nimihenkilöitä sotien molemmin puolin. Pirteää ja lievän kirpeää ajan dokumentointia.    

Hauska yhteensattuma, että Vesa-Matti Loirin Uunossa voi helposti nähdä puupäämäisiä piirteitä, kuten Hänninen on havainnut. Uunonkin kehittäjä Spede oli keksijä, niin kuin Fogeli. Molemmilla taisi jokin älynvälähdys jäädä myös puolitiehen, ehkä sitä paremman tieltä?

Risto Ojanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua