Tove Jansson (Alma Pöysti) Ullanlinnankadun ateljeessaan. Kuva: Sami Kuokkanen / HelsinkiFilmi

1

Pimenevän syksyn kulttuurivalopilkku on ollut Zaida Bergrothin ohjaama ja Eeva Putron käsikirjoittama elokuva Tove. Rakastetun taiteilijan roolin näyttelee Alma Pöysti uskomattoman lahjakkaasti ja vivahteikkaasti. Elokuvasta puuttuu tyypillinen merkkihenkilökuvausten pönötys, ja aikajänne on maltettu rajata muutamaan avainvuoteen taiteilijan nuoruudessa. Viskilasien kilinää, juhlia, lemmiskelyä ja tanssin riemua riittää – mutta samalla Tove Jansson myös paiskii ahkerasti töitä niin kuvataiteilijana kuin maailmanmaineeseen nousseiden muumisarjakuvien ja -kirjojen tekijänä. Elokuva piirtää viehättävän kuvan täyttä elämää viettäneestä, kahlitsemattoman rohkeasta persoonasta.

Elokuvan jälkifiiliksissä tartuin Tuula Karjalaisen kirjoittamaan elämäkertaan Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi, 2013), joka imaisikin mukaansa kuin sujuvajuoninen lukuromaani. Toven maailmaan uppoutumisen myötä myös lasteni iltasaduksi valikoitui muumiromaani Taikurin hattu, jossa esiintyvät hahmot Tiuhti ja Viuhti ovat saaneet innoituksensa elokuvassakin kuvatusta Tove Janssonin ja teatterinjohtaja Vivica Bandlerin romanssista.

Juuri tässä hämäränhyssyisessä vuodenkierron kohdassa tapanani on myös tarttua vuosi vuodelta uudestaan muumikirjoista haikeimpaan, Muumilaakson marraskuuhun. On lähes rituaalinomaista lukea Muumilaakson viisautta siitä, miten marraskuun tullen on aika koota ajatuksensa ja omaisuutensa likelle itseään ja kääriytyä kotikolonsa lämpöön vastaanottamaan tulevat talven tuiverrukset.

2

Syysiltojen kävelylenkeillä olen kuunnellut Varo kertomusta! -podcastia. Ohjelmassa ovat äänessä kirjallisuustieteellisen Kertomuksen vaarat -projektin tutkijat sekä muut kertomusten tuntijat. Podcast pureutuu tarinatalouteen – siihen, miten nykyään jokaisella yrityksellä ja tuotteella täytyy olla tarina, ja miten kaunokirjallisuuttakin myydään yhä enemmän kirjailijan henkilötarinalla. Podcast tarkastelee lisäksi sosiaalisessa mediassa jaettuja, viraaleiksi lähteviä kokemuksia, jotka helposti typistävät monimutkaista ja ambivalenttia todellisuutta yksinkertaisiksi mallitarinoiksi.

Kertomuksen vaarat -hankkeen tuloksia on vastikään julkaistu myös kirjamuodossa, mutta jo projektin ollessa käynnissä se on saavuttanut poikkeuksellista kiinnostusta yliopistomaailman ulkopuolellakin someläsnäolonsa myötä.

Kun opiskelin Tampereen yliopistossa kirjallisuutta 2000-luvun alkupuoliskolla, en olisi arvannut, että opinahjossa voimakkaasti kukoistaneesta narratologiasta voisi tulla jotakin näin mediaseksikästä. Varo kertomusta! -podcast onnistuu mainiosti popularisoimaan tutkimusta ja osoittamaan, että kirjallisuustieteellä voi olla hyvinkin paljon tekemistä ympäröivän yhteiskunnan ymmärtämisen ja tulkitsemisen kanssa.

3

Babylon Berlinin uusi kausi on alkanut! Gereon ja Charlotte, olenkin jo odottanut, että pääsen taas seuraanne! 1920-luvun lopun Berliiniin sijoittuvassa tummasävyisessä sarjassa historian poliittiset juonteet ja juonittelut yhdistyvät kiehtovaan ja monisyiseen rikostarinaan. Ajan dekadentti henki tiivistyy Moka Efti -yökerhon kiihkeisiin juhliin, mutta samalla näytetään myös köyhän väestönosan kurjistuvia oloja ja katujen lisääntyvää levottomuutta. Tuleva natsien valtaannousu kuplii pinnan alla. Sarjan hurmaavat päähenkilöt ovat ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoitunut rikospoliisi Gereon Rath (Volker Bruch) ja sihteerin paikalta itsekin rikosetsivän tehtäviin tähtäävä neuvokas Charlotte Ritter (Liv Lisa Fries).

Babylon Berlin tuo väsyneen koronasyksyn kotisohvalle välähdyksen salamyhkäistä taikaa.

4

Käsillä oleva loka-marraskuun vaihteen viikonloppu on vainajien muistamisen aikaa. On makuasia, haluaako viettää harrasta pyhäinpäivää kirkkomaan kynttilämeren äärellä, kauhukuvastolla ilakoivaa halloweeniä vai peräti meksikolaistyyppistä Día des Muertos -juhlaa pääkallokasvomaalauksineen. Hautakynttilät ja kurpitsalyhdyt, karnevaalit ja sielunmessut – yhtä kaikki, saman asian äärellä ollaan, kuolevaisuutta tunnistamassa ja tunnustamassa.

Oman elämäni suurimmat surut ovat osuneet juuri loppusyksyyn, joten kollektiivinen tuonilmaisiin lähteneiden muistopäivä sopii syksyyni erinomaisesti. Juuri alkaneen kuukauden nimikin viittaa suomen kielessä kuolemaan.

Tähän aikaan vuodesta voi hiljentyä kuuntelemaan Gabriel Faurén Requiemiä tai Joose Keskitalon mullanalaisiin kaivautuvia lauluja. Kaarlo Sarkian ja Saima Harmajan traagiset runonsäkeet toimivat takuuvarmasti.

Ja vielä tänäkin päivänä kuolema on runoilijoiden uskollisin muusa: minulla on yöpöydän pinossa tällä hetkellä esikoisrunoilija Maiju Pohjolan tuore kokoelma Lautuma, joka teoksen nimeä myöten hyödyntää kuolemaan liittyvän sanaston metaforapotentiaalia. Vähäeleisen kaunis runoteos käsittelee ylisukupolvisia menetyksiä ja taakkoja.

5

Vuodenajan koettelevassa pimeydessä iloitsen Tampereen Valoviikoista. Kaupunkikuvaan levittäytyvät valokoristeet ja -teokset ovat osaksi aiemmilta vuosilta tuttuja, mutta mukana on myös uusia elementtejä. Valoviikkojen komeinta antia on Tammerkosken valaistus, joka on pitkän uudistamistyön jäljiltä vihdoin kokonaisuudessaan valmis. Hienosti suunniteltu ja toteutettu valaistus kirjaimellisesti valaisee kosken varren miljöötä ja historiaa, tehdaskaupungin punatiili-ilmettä ajan patinoimine kerroksineen.

Korona-ajan kotikaupunkikeskeisessä elämässä on virkistävää välillä katsella omia asuinsijojaan ikään kuin turistin silmin. Kävelylenkki kaupungille Valoviikkojen loistoa ihailemaan onkin mitä helpoin ja edullisin lähimatkakohde.

Anna Elina Isoaro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua