Jason Isbell.

1

Parasta juuri nyt on vuosi 2021! Viime vuotta tuskin jaksaa enää sen isommin muistella vaan nyt on parasta suunnata katse tulevaan. Onneksi uusi vuosi antaa toivonpilkettä, vaikka korona-aika vielä jatkuukin. Ehkä ensi kesänä on silti jo mahdollista järjestää yleisötapahtumia, ja muutenkin kulttuuriala alkaa taas päästä kurimuksestaan. Kaipuu etenkin teatteriin, elokuviin, livekeikoille ja festivaaleille on kova.

Hyvää uutta vuotta kaikille ABBAn Happy New Year -videon tahtiin!

2

Hieman vielä kuitenkin takapeiliin vilkuilua. Osallistuin viime vuonna (näin on hauska sanoa tammikuun 1. päivänä) projektiin, jossa 56 hullua arvioi amerikkalaisen Pearl Jam -yhtyeen koko tuotannon läpi. Siis aivan koko tuotannon: arviointi kattoi 11 vaihtelevan tasoista studioalbumia, pääosin kammottavia joulusinglejä, karseita fan club -”lahjabiisejä” ja keskeneräiseksi jääneitä b-puolia.

Olen ollut yhtyeen fani 1990-luvulta lähtien, mutta kieltämättä tällainen kuunteluprojekti toi “hieman” haastetta diggailusuhteeseen. Silti voin 242 kuunnellun Pearl Jam -kappaleen jälkeen edelleen sanoa pitäväni bändistä – paljon löytyy hienoa kamaa. Samalla tuli taas tajuttua se, että yksittäisiä raitoja ei välttämättä kannata irrottaa tarkkaan suunnitelluista albumikokonaisuuksista. Oma kouluarvosanojen keskiarvoni Pearl Jam -kappaleille oli 7,5 ja moodi 8+.

Projektin kappalekohtaiset tulokset saanevat pian näkyvyyttä toisaalla, mutta paljastan tässä, millaiseen järjestykseen Pearl Jam -albumit sijoittuvat. Näin arviointiprojektin isä Kimmo K. Koskinen kommentoi asiaa.

“Projektissa ei ollut tavoitteena selvittää parasta Pearl Jam -albumia, mutta irtokappaleiden kokoelmina – ei siis albumikokonaisuuksina – tuokin järjestys selvisi ikään kuin biisikeskiarvojen sivutuotteena. Järjestystä sekoittavat kokonaisarvosanaan tuhoisasti vaikuttavat piilobiisit, mutta ne sivuuttava varjolista on mukana, ja referenssiksi myös kokoelma-albumi Lost Dogs.”

Albumien varjolista ilman piilobiisien vaikutusta:

1. Ten (8,86)
2. Vs. (8,68)
3. No Code (8,02)
4. Backspacer (7,99)
5. Yield (7,92)
6. Binaural (7,76)
7. Vitalogy (7,73)
8. Lightning Bolt (7,70)
9. Riot Act (7,56)
10. Gigaton (7,52)
11. Pearl Jam (7,43)

+ Lost Dogs (7,48)

3

Ruuhkavuosien (rasittava termi, mutta käytetäänpä sitä nyt tässä kuitenkin!) keskellä ei ehdi kuunnella aktiivisesti uutta musiikkia. Joululomalla ehdin sentään perata erinäisiä vuoden parhaat -listoja. Huomasin muun muassa sen, että amerikkalaisen Jason Isbellin ja hänen yhtyeensä The 400 Unitin toukokuussa julkaistu albumi Reunions oli mennyt minulta täysin ohi.

Isbell ei peittele vaikutteitaan mutta osaa kaapia kantrirock-viisuihinsa paljon omiakin aineksia. Lyriikoissa riittää synkän puhuttelevia elementtejä, ja The 400 Unit -yhtye soittaa rouhean tyylikkäästi. Mitä rehdin ja laadukkaan americanan juhlaa!

Samaan syssyyn innostuin myös Fleet Foxes -yhtyeen kuulaan harmonisesti soivasta Shore-uutuusalbumista. Viime vuoden musiikillisessa annissa riittänee ihmeteltävää vielä pitkään.

4

Sama “myöhässä” löytämisen ilo liittyy myös elokuviin ja tv-sarjoihin. On mahdotonta ehtiä katsomaan suoratoistopalveluista kaikkea niin sanotusti oleellista silloin, kun varsinainen h-hetki olisi menossa ja kaikki aiheesta somessa jauhavat. Omassa tahdissa sopii kuitenkin edetä – hyvää tarjontaa ehtii ottaa haltuun koska tahansa.

Löysin vasta joulukuussa Idris Elban tähdittämän englantilaisen Luther-poliisisarjan (2010-2019), joka kaappaa nopeasti mukaansa yliampuvuudestaan huolimatta – tai juuri siitä johtuen. Mitään erikoisen uutta ei ole tarjolla, mutta rohkea käsikirjoittaminen ja vahvat hahmot nostavat Lutherin helposti nykyisten brittirikossarjojen kärkeen.

Dramatiikkaa, ronskeja käänteitä ja mustaa huumoria pursuavat jaksot etenevät yksittäisiä tapauksia käsitellen mutta samalla sopivaa juonijatkumoa tarjoillen. Moraalintajua koettelevaa rikoskomisario Lutheria esittävän Elban karisma on hurjaa luokkaa. Luther on hyvää ja kepeää poliisiviihdettä.

5

Uusi vuosi tuo mukanaan illuusion uudesta alusta mutta myös väistämättömiä asioiden päätöksiä. Tampereen vanhin yökerho, laadukkaasta musiikkitarjonnastaan ja tahmeasta lattiastaan tunnettu ravintola Doris joutui monien suruksi lopettamaan toimintansa vuoden loppuun mennessä, sillä sen tyyssijana toiminut kiinteistö ja koko rakennus puretaan alkuvuodesta. Maineikas ravintola ehti toimia samoissa tiloissa vuodesta 1986 alkaen.

Minulla oli ilo toimia tämän monipuolista (vaihtoehto)musiikkia ja leppoisaa tunnelmaa tarjoilleen ravintolan asiakkaana vuosina 1998–2020. Toimin myös Doriksen dj:nä vuosina 2002–2016. Doris-ajat kantavat mukanaan monenlaisia muistoja hienoista biiseistä hurmoksellisiin tanssihetkiin, keikkailtoihin, valvottuihin työ-öihin ja tietysti ystäviin, työtovereihin ja asiakkaisiin. Jopa perheestänikin on kiittäminen Dorista.

Haikeaksi veti, kun poikkesin ravintolassa viimeistä kertaa keskiviikkoiltana. Silti jotain huojentavaakin: tällä tietoa Dorikselle ollaan etsimässä uutta tilaa.

Tomi Nordlund

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua