Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kirsi Haapamatti istuu luennolla omalla kotisohvallaan ja miettii kaksosasiaa yölläkin.

1

Tämä ei ole mainos, mutta hankkikaa MasterClass. Ainakin jos kuulutte heihin, joilla on jo kaikkea. Tämä on nimittäin jotain, jota tietämättänne olette kaivannut.

Ostin itselleni joululahjaksi vuoden mittaisen käyttöoikeuden MasterClass-palveluun. Sivusto sisältää videomuotoisia luentoja ja tarinoita eri alojen ammattilaisilta, joista itseäni kiinnostavat etupäässä kirjailijat. Hankin palvelun melkeinpä yksinomaan David Sedariksen vuoksi. Hän on kirjailija, jonka virtuoosimaisuutta olen ihaillut heti ensilukemalta. Sedaris kirjoittaa arkipäivän tapahtumista, lähinnä itsestään ja perheestään, mutta tämä kuvailu ei anna oikeutta hänen tuotannolleen. Sedariksen ilmaisu on kerrassaan omalaatuisen upeaa.

Jos kirjallisuus tai muu hengen kulttuuri ei kiinnosta (mitä kyllä ihmettelisin, olethan lukemassa Kulttuuritoimituksen sivuja), aina voi opiskella tennistä Serena Williamsin tai johtajuutta Anna Wintourin opastamana.

2

Norjalainen Twin-sarja (Yle Areenassa) pitää otteessaan kaikki kahdeksan jaksoa, vaikka koinkin loppuratkaisun jotenkin epätyydyttävänä. Koetan olla paljastamatta juonesta liikaa, mutta sanon, että tässä pelataan identtisten, täysin samannäköisten kaksosten aiheuttamalla sekaannuksella.

Kristofer Hivju on erinomainen pälyilevänä, säikkynä hahmona, jollaiseksi hän muuttuu, kun pitäisi koettaa olla joku muu kuin oikeasti on. Erityispisteet sarja saa kauniista Lofoottien maisemista. Norjalaissarjoja katsellessa sitä tuntee itsekin olevansa reipas ulkoilmaihminen.

Ihmettelin silti, miten henkilögalleria kurvailee moottoriveneillä pitkin vuonoa ilman pipoja ja hanskoja ja takit auki. Eivätkö he jäädy? Lisäksi jo mainittu epätyydyttävä loppuratkaisu jäi kummittelemaan mieleen yön suden hetkiksi.

Pohdin, millaisia erilaisia elokuvia ja kirjoja samannäköisten henkilöiden hämmennys-efektin varaan on tehty. Ja mitä juonikuvioita ei kenties ole vielä koskaan aikaisemmin punottu? Ehkä näkemättömiä juonikuvioita ei ole, onhan saippuaoopperoissa tapana marssittaa framille kadonnut kaksoisveli toisensa jälkeen.

Toivottavasti sarjasta ei tule toista kautta. Ne tuppaavat pilaamaan monet sarjat. Kyllä tämä oli nyt tässä, vaikka vähän jäikin kaihertamaan.

3

Annika Brusilan Takalukko (Kustannus HD, 2019) on virkistävää luettavaa. Ei siksi, että se olisi kiva ja kepeä romaani, vaan koska se on niin erilainen. Kirja on neuroottisen henkilön monologi. Hänen päässään käy jatkuva pulputus ja analysointi.

Kirja alkaa neuroottisen arjen kuvauksena – henkilö ei esimerkiksi tahdo päästä kotoaan, koska jumittuu tarkistelemaan hellanlevyjä ja vesihanoja. Tähän oli helppo samaistua, sillä olen itse tehnyt ihan samaa, tosin en aivan samalla intensiteetillä kuin kirjan henkilö. Teos syvenee pian sairauskertomuksesta varsin yhteiskuntakriittiseksi. Käsittelyssä ovat ilmastonmuutos ja ympäristönsuojelu, tavaraähky ja kaikenlainen yleinen ja yletön typeryys. Useisiin ajatuksiin ja johtopäätöksiin on helppo yhtyä, vaikka en tahdokaan ajatella olevani yhtä vatipäinen kuin kirjan päähenkilö.

Pidän Brusilan tyylistä. En ole lukenut häneltä muuta, mutta Takalukon perusteella aion.

4

Nostalgia on joskus luokiteltu sairaudeksi. Sitä poteva menettää ruokahalunsa ja vain haikailee surkeana johonkin entiseen, usein kuvitellun ihanaan. Nostalgia on kuitenkin hauska asia, kun sillä leikittelee muttei anna sen sairastuttaa. On hauska katsella 1990-luvun ylioppilaskuvia, kampauksia ja nappiverkkareita (jälkimmäiset ovat taas muotia – se ei ole naurun asia, vaan merkki jostain vielä määrittelemättömästä, vakavasta uhasta).

Likat liikkeellä – nuoruusantologia on Tampereen seudun työväenopiston kirjoittajakurssilla toisiinsa tutustuneiden kirjoittajien yhteisteos. Kirja on peräti 183 sivua pitkä ja se sisältää monenlaisia lyhyitä tarinoita kirjoittajien nuoruusvuosista. Kirjassa ollaan matkalla luokkaretkelle. Bussissa soi Paul Oxley’s Unitin Spanish Bars. Saadaan ensisuudelma ja tanssitaan twistiä. Mukana on siis useiden vuosikymmenten nuoruustuokiokuvia aina 1950-luvulta alkaen.

Ihan kaikkien tekstien tunnelmaan en tahtonut päästä. Tuntuu, että jotkut tarinoista sopisivat parhaiten kavereiden illanvietossa suullisesti kerrottaviksi. Toisaalta lyhyistä tarinoista koostuvaa kirjaa ei tarvitse lukea alusta loppuun järjestyksessä. Parhaiten vetosivat jutut aikakausilta, jotka olen itsekin kokenut. Kirjan lopussa on kirjoittajien ylioppilas- tai muut valmistujaiskuvat. Se oli hyvä veto.

5

Poika ja haukka -elokuva vuodelta 1969 voitti leikiten joulunpyhien elokuvat -kilpailun, jota sohvaltani tuomaroin. Ohjaaja Ken Loach luo eteen lohduttoman näkymän työläiskaupungin asukkaiden nuhjuisesta elämästä. Ihmiset kohtelevat toisiaan huonosti ja opettajat ovat täysiä mulkkuja. Äitikin on hetkellisestä pehmeydestään huolimatta katkera ja kärsimätön mäkättäjä. Päähenkilö, 15-vuotias Billy, ei ole varsinainen puhtoinen sankari hänkään, vaikka toki katsojan sympatiat ovat hänen puolellaan.

Elokuvan alkuperäisnimi on Kes, ja Kes on haukka, jonka Billy vangitsee ja kouluttaa. Isoveli Jude on vallan rasittava bastard (leffassa eniten käytetty haukkumasana), ja jo elokuvan alussa arvaa, ettei isoveikka siitä paremmaksi muutu.

Koskettava, inhottavakin ajankuva tämä elokuva on. Pääosanesittäjä David Bradley oli elokuvaa tehdessä 16-vuotias. Hän sai roolistaan Bafta-palkinnon, eikä ihme. Hänen toiveikkuutensa herääminen on kivuliasta katseltavaa, niin todelliselta se tuntuu. Turhaan.

Katsoin elokuvan Yle Areenasta, mutta valitettavasti esitysaika on jo päättynyt.

Kirsi Haapamatti