Matti Mörttinen on havainnut, että koronaviruskriisin keskellä maatalous ja muu alkutuotanto ovat jälleen heinäseipään mitan edellä muita elinkeinoja ja etenkin luovia aloja, kun on aika vedota yhteiskuntaan tukirahojen toivossa.
Ikätoverin kanssa pohdimme lyhyesti koronaviruskriisin mittakaavaa noin kuusi vuosikymmentä kestäneessä elämänkaaressamme.
Onhan tässä tuhka- ja vesirokot sekä sikotautikin sairastettu. Onhan tässä epävarmuutta ja suoranaista köyhyyttäkin koettu.
Mutta ei ole koettu mitään tällaista tilannetta.
Oikeastaan: jos yhdistetään sarsin ja sikainfluenssan sekä vuoden 2001 terrori-iskujen pelotukset ynnä lisätään niihin 1990-luvun suuren laman taloudellinen ahdinko, niin aletaan päästä puoleenväliin.
Olemme siis tekemisissä vähintäänkin aidon sukupolvikokemuksen kanssa jo nyt, vaikka pahin on vasta tulossa ja lopun häämöttämisestä ei uskalla edes unta nähdä.
* *
Yksi suurimpia eroja aiempiin ja edellä mainittuihin kauhunpaikkoihin on se, että useissa aiemmissa murrostilanteissa taide ja kulttuuri ovat tarjonneet edes hetkellisen pakomahdollisuuden.
Etenkin lamalla oli monessa mielessä terve henkistävä vaikutus.
Toki nytkin ihmiset voivat tarttua kirjoihin, katsella elokuvia ja kuunnella musiikkia. Mutta se on tehtävä erityksissä kotona.
Kulttuurin kuluttamiseen oleellisesti kuuluva yhteisöllisyys hiipui, kun teatterit, kinot, museot ja näyttelypaikat pantiin kiinni.
* *
Luova ala tarvitsee apua enemmän kuin koskaan. Talvemmalla kun pandemiasta ei osattu vielä huolestua, kulttuurin tekijöitä jo evästettiin edessä olevista huolista.
Silloin fokus kuitenkin oli veikkauspelien tuotoissa, joiden varassa taiteen tekeminen on tottunut pitkälti elämään Suomessa. Ei ollut vaikea lukea viestiä siten, että kulttuuriväen on parasta olla kritisoimatta uhkapelimonopoli Veikkausta. Sillä sen tuottojen vähetessä vähenevät väkisin apurahatkin.
Sitten tuli covid19 ja sulki ovia ihan konkreettisesti. Monelta loppuivat työt saman tien. Niin, ja pelikoneistakin katkaistiin virta. Se pitää huolen siitä, että terveystilanteen normalisoituessakin taloustilanteen uhkakuvat toteutuvat entistäkin varmemmin.
* *
Kulttuuri ja luova toiminta tarvitsevat sekä hätäapua että pidemmän ajan päätöksiä.
Koneen säätiö teki jo arvokkaan liikkeen avaamalla taiteilijoille pikahaun kotiresidensseihin. Toivottavasti muilta toimijoilta löytyy yhtä nopeaa ja innovatiivista reagointia.
Tukea tarvitsevat nyt toki muutkin kuin kulttuurin ja taiteen tekijät. Yritykset ovat eriasteisissa ahdinkotiloissa toimialoittain. Matkailu- ja ravintolabisnes on ottanut lukua ensimmäisten joukossa.
Urheilukaan ei tuota pääsylipputuloja, ja niiden vanavedessä hupenevat sponsoritulot.
* *
Oikeastaan parhaat näkymät lääketeollisuuden jälkeen on ruoantuotannolla. Syödä pitää poikkeusoloissakin, vaikkei ulkona voikaan syödä.
Mutta niinpä vain ovat maatalous ja elintarvikeketju olleet ensimmäisten joukossa peräämässä muun yhteiskunnan tukea itselleen. Perusteluna on ollut muun muassa tuottaja-viljelijöiden väsyminen ja kriittisiä sadonkorjuuvaiheita uhkaava työvoimapula.
Suomeksi: nyt pelkona on se, ettei marjoja ja muita syötäviä kasveja poimimaan ei saadakaan riittävää määrää edullista ulkomaalaista työkäsiä.
Niin hyvin on lobbaus mennyt perille, että Liike nytin ainoa kansanedustaja Harry Harkimo jo julisti tviitissään, miten perunat ovat jo jäämässä peltoon sekä marjat ja sienet mätänemässä metsään.
Käsittääkseni perunat ovat vähintään pääosin vielä istuttamatta, joten Hjalliksen silmä näki jo kauas syksyyn. Hän hoputtikin koululaisia, opiskelijoita ja varussotilaita maataloushommiin. Kas kun ei niputtanut runoilijoita ja taidemaalareita talkooremmin jatkoksi.
* *
Olen aina ihaillut maatalouden edunvalvojien ammattitaitoa. Kun Suomen liittyminen Euroopan unioniin alkoi näyttää mahdolliselta 1990-luvun alussa, oppivat MTK:n virkailijat nopeimmin ranskaa.
Viljelijät myös kääntyivät jyrkimmin EU-vastustajista yhdentymisen kannattajiksi, kun jäsenyys muuttui todeksi ja tuli selväksi, mistä tuet nyt tulevat.
Kerran kuuntelin MTK:n puheenjohtajan Juha Marttilan selitystä siitä, miten maanomistajien on saatava korvausta tuulivoimaloista. Hän pystyi aivan uskottavasti argumentoimaan senkin, että korvauksia on saatava myös niiden maanomistajien, joiden palstat jäävät tuulimyllyjen väliin.
Kulttuurin olisi siis otettava edunvalvonnassaan oppia agrikulttuurista. Lobbauksen alalla on todistettu moneen kertaan, että tyhmä ei ole se joka pyytää eikä edes se joka antaa, vaan se joka jättää vaatimatta.
Enkä väheksy maaseutuväen huolta. Viljelijätkin voivat sairastua. Heillekin tulee menetyksiä esimerkiksi sivuelinkeinojen, kuten maatilamatkailun kautta.
Toivoisin vain, että luovat taiteilijat oppisivat kertomaan omat tarinansa yhtä tehokkaan vetoavasti.
Matti Mörttinen
