Kuva: © Moomin Characters
ESSEE | ”Ollakseen kotonaan täytyy mennä kotiin. Mennä sinne missä kodat ovat. Kielestä kuultaa läpi kodin vaihtuvuus, muuttuvuus, esivanhempien liike halki talvisen maiseman”, Hilla Kaipainen kirjoittaa.
Tove Janssonin teoksessa Taikatalvi (Trollvinter, 1957, lainaukset WSOY:n vuonna 2018 tarkistetusta Laila Järvisen suomennoksesta) Muumipeikko lähtee oudoksi muuttuneesta kodistaan tuntemattomaan lumiseen ulkomaailmaan. Hän kulkee hätääntyneenä pimenevässä metsässä keveitä jälkiä seuraten, kunnes näkee valon. Se kajastaa pehmeänä lumesta tehdystä keosta ”kuin yölampun varjostin kotona” (s. 23). Lumilyhdyn vieressä kuopassa viheltelee joku hiljakseen katsellen talvitaivasta. Hän on Tuu-tikki.
Tuu-tikilla ei ole kotia. Tai sitten hänen kotinsa on uimahuone meren rannalla. Muumipeikon huomautukseen, että uimahuoneen omistaa hänen isänsä, Tuu-tikki vastaa vakavasti: ”Sinä voit olla oikeassa ja voit olla väärässä. Kesällä se oli jonkun isän. Talvella se on Tuu-tikin.” (s. 28) Talvi muuttaa asioiden järjestyksen, omistuksen, tiedon.
* *
Kesällä uimahuoneessa muumit laittavat uimapuvut ylleen mennessään uimaan. Aikoinaan meidän maailmamme naiset saattoivat siveästi laskeutua uimahuoneen suojissa uimaan. Eräs luku naisen kehon esineellistämisen historiassa.
Tai kuten Muumimamma pehmeämmin sanoo, ”aika porvarillinen laitos” (s. 130). Liekö mammalla kokemusta siitä, että hänen kehonsa objektifioidaan?
Muumeissa kuitenkin tuntuu tärkeältä, miten kukin toimii suhteessa muihin olentoihin; keitä olemme ja mitä tapahtuu. Ehkä fiktio ja fantasia antaa meille sen vapauden: nähdä ennemmin suhteet kuin tuotteita.
On eräänlaista sokeutta suhtautua maailmaan olentoineen kuin kokoelmaan esineitä, kuten Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatta laulaa. Tiedättehän: ”Lajittelen esineitä / huomaamattani niiden varjossa / joku vaihtaa tilalle vieraita” (Savu meihin, 1995).
* *
Muumien uimahuoneen kaapeissa on kylpyviitta ja kuminen puhallettava hemuli – ja talvella jotain muuta. ”Kaikki oli aivan kuten kesällä. Mutta sittenkin huone oli jollakin salaperäisellä tavalla muuttunut.” (s. 27)
Muumipeikko astuu sisään uimahuoneeseen kuin vieras, joka hän onkin. Joku kahdeksasta näkymättömästä musikaalisesta päästäisestä tarjoilee hänelle soppaa. Kuvituksessa Muumipeikko katsoo valppaana ilman halki leijuvia lautasellista keittoa ja lusikkaa. Ovi on auki kirkkaan lumiyön kuun valoon. Tunnet pakkasen rapsahtelevan, hiljaisuuden avoimesta tutkimattomasta maailmasta.
Tuu-tikki tietää talven oudoista olennoista, vaan ei kerro. Kummalliset, oudot, valonarat: talvella kaikki he saavat tilaa, kun toiset nukkuvat talviunta sängyissään, kotiensa kätköissä. Ovatko he kodittomia? Tai kenties heiltä puuttuu kotoisuus? Unheimlich.
Freud kirjoitti kotoisan kaksoismerkityksestä (Das Unheimliche, 1919). Heimlich on paitsi tuttua ja turvallista, niin myös kätkettyä, pahantahtoista, pettävää. Kotoisuus, kauheus itsessämme. Kotoisa on tylsähkö, kuin kokoelma piirteitä ja esineitä: kotoisa ihminen. Huomaamatta, varjossaan, hän muuttuu vieraaksi.
Kauheimmalta tuntuu se, mitä ei tunne.
* *
Uimahuone on paikka, jota ei ole tehty kodiksi. Koti on kaiketi paitsi paikka, niin myös mielentila.
Missä Tuu-tikki on kotonaan?
Klassinen vastaus kuuluisi kai: epävarmuudessa. Lausuuhan hän lumikuopastaan Muumipeikolle, joka sanoo ymmärtävänsä hänen laulunsa: ”Ei, et ymmärrä. Sillä kertosäe käsittelee asioita, joita ei voi ymmärtää. Ajattelen parhaillaan revontulia. Ei voi tietää, ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” (s. 24)
Miten voi olla kotonaan epävarmuudessa?
Ollakseen kotonaan täytyy mennä kotiin. Mennä sinne missä kodat ovat. Kielestä kuultaa läpi kodin vaihtuvuus, muuttuvuus, esivanhempien liike halki talvisen maiseman. Kotamme ja kotimme pystytetään ja puretaan, vaihdamme alati kotia. Koti ei ole pysyvä – se on jatkuva. Mennään kotiin, sinne missä toiset ovat.
Toinen muuttuu myös, alati toiseksi. Toisten kanssa on kotonaan, mutta Tuu-tikki tajuaa, ettei kaikkea tai kaikkia tarvitse – ehkei voi – ymmärtää. Ei tarvitse tuomita, määritellä tai selittää. Silti voi olla yhdessä, vierellä.
Muumipeikko turhautuu talven salaperäisyyteen, siihen että tässä sitä ollaan aivan uudessa maailmassa, eikä kukaan välitä kysyä missä toinen on aikaisemmin elänyt tai jutella oikeasta maailmasta. Tuu-tikki vastaa kysymällä, kuin ohimennen, nenä kiinni uimahuoneen ikkunassa:
”Mutta kuinka sitä voi tietää kumpi on oikea maailma?” (s. 43)
Hilla Kaipainen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kirjailijan täytyy kuvitella ikäviä ja ahdistaviakin asioita, jotta niille voitaisiin tehdä jotakin
KOLUMNI | Jos Civil War -elokuva saa jotain ajattelemaan, niin maailmanloppuelokuvia, draamoja kuvitellusta ydinsodasta. Niille oli kylmän sodan aikoina kysyntää.
Älä polta tätä kirjaa – Ray Bradburyn Fahrenheit 451 on yhtä ajankohtainen nyt kuin 1950-luvulla
KOLUMNI | Kaikki kirjat eivät vanhene. Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n ehkä tärkein sanoma on muistuttaa diktaattorien olevan diktaattoreja vain meidän avullamme, usein vieläpä meidän aloitteestamme.
Paskamyrsky: Matti Kuusela sai koko Suomen pohtimaan, mitä on median totuus vuonna 2024
KIRJE | Kulttuuritoimituksen Kari Pitkänen päätti lukea paskamyrskyn keskelle joutuneen toimittaja Matti Kuuselan muistelmat ja kirjoittaa hänelle kirjeen.
Kielikello – ei mikään turhanpäiväinen juoruilija
KOLUMNI | Vuosikymmenten ajan Kielikello on tarjonnut kielenkäytön opastusta ja toiminut suomen kielen lautakunnan suositusten ja kannanottojen tiedotuskanavana.
