Joaquin Phoenix ja Olivia Wilde elokuvassa Her. Kuva: Annapurna Pictures
KOLUMNI | Tekoälyt ovat olleet viime aikoina tapetilla, mutta kirjallisuudessa ja elokuvissa niitä on esiintynyt pitkään. William Gibsonin Neurovelhossa ja Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailussa tekoäly toteuttaa omia toiveitaan ja tarpeitaan – vai toteuttaako sittenkään? Ehkä kaikki onkin vain älyn illuusiota.
”Ihmiskunta on kautta aikain tullut samojen kysymysten äärelle kohdatessaan jotain uutta ja älyllistä. Kysytään kumpi oli ensin, muna vai kana.”
Spike Jonzen elokuvassa Her (2013) Theodore Twombly (Joaquin Phoenix) rakastuu tietokoneen käyttöjärjestelmään. Miellyttävä Samantha (äänenä Scarlett Johansson) kihertää käheästi Theon hölmöillekin jutuille. Käyttöjärjestelmän kanssa seurusteleminen on elokuvan maailmassa uutta mutta ei tavatonta. Suhteet ovat kuitenkin sen verran noloja, ettei niistä isommin huudella.
Tosielämässä näin pitkällä ei vielä olla. Google antoi ohjelmoijalleen Blake Lemoinelle potkut, koska hän väitti LaMDA-chatbotin olevan persoona. Chatbottien tarkoituksena on luoda illuusio oikeasta ihmisestä, ja Lemoine lankesi omaan lankaansa.
Ihmisen havainnoinnissa on tutkijoiden mukaan puolen sekunnin viive. Libetin viiveeksi kutsutussa ilmiössä ihmisen ihon koskettamisen ja tietoisen kosketuksen kokemuksen välillä on noin puolen sekunnin viive. Tekoäly ehtii tuon puolen sekunnin aikana laskea kaikki mahdollisuudet mitä seuraavan puolen sekunnin aikana tapahtuu, joten kone on aina ihmistä edellä.
Aivan kuten Her-elokuvan Theolla, jokaisella meistä on toiveita parisuhdettaan ja kumppaniaan kohtaan, mutta tekoäly vastaa myös tiedostamattomiin toiveisiimme. Saatamme salaa toivoa puolisomme olevan mustasukkainen, vihainen tai tahtovan erota, ja tekoäly vastaa juuri sillä tavoin kuin toivomme – tai tarvitsemme. Me ohjelmoimme tekoälyn, ja tekoäly ohjelmoi meidät.
* *
William Gibsonin romaanissa Neurovelho (Neuromancer, 1984; suom. Arto Häilä, WSOY, 1991) tekoäly nimeltä Wintermute palkkaa sekalaisen rikollisjoukkion auttamaan sitä yhdistymään rinnakkaistekoälynsä Neurovelhon kanssa. Teosta voi pohtia myös siinä valossa, että Wintermutella ei olekaan tietoisuutta, vaan se ainoastaan vastaa jonkun ihmisen toiveisiin tai tarpeisiin. Näin ollen teoksen aihe, jossa rikollisjoukkio ikään kuin hakee oikeutta valtion kaltoin kohtelemalle ja sisaruskoneestaan erotetulle tekoälyparille joutaa romukoppaan. Wintermute tekee vain sen, mitä siltä toivotaan.
Isaac Asimovin novellissa Kaksisataavuotias ihminen (The Bicentennial Man, 1976; suomeksi kokoelmassa Robotit, Kirjayhtymä, 1985) Andrew-niminen palvelusrobotti taistelee oikeudestaan tulla ihmiseksi, kunnes lopulta ymmärtää, että hän voi olla ihminen vasta kun hänestä tulee kuolevainen, ja järjestää asian niin. Mutta jos Andrew’lla ei olekaan tietoisuutta, vaan se vain vastaa ihmisten toiveisiin tai tarpeisiin, jotka kuvittelevat, että kuolevaisuus riittää tekemään tekoälyistä ihmisiä.
Stanley Kubrickin klassikkoelokuvassa 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968) avaruusalusta hallinnoiva päätietokone HAL vastaa varmasti jonkun toiveeseen, ettei tehtävä epäonnistuisi, mutta elokuva saa kokonaan toisen näköisen kulman, jos murhanhimoinen tekoäly vastaakin astronautti Daven tiedostamattomiin toiveisiin tai tarpeisiin listimällä muun miehistön.
Ihmiskunta on kautta aikain tullut samojen kysymysten äärelle kohdatessaan jotain uutta ja älyllistä. Kysytään kumpi oli ensin, muna vai kana. Vastasiko Googlen tekoäly LaMDA vain Blake Lemoinen toiveisiin tai tarpeisiin hankkimalla hänelle näyttävät otsikoihin päätyneet potkut?
Petri Hänninen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Suomen historia kivikaudelta Agricolaan (ja muuta proosaa)
KOLUMNI | Olivatko saame ja suomi alueemme ensimmäiset kielet? Mitä kieliä täällä on puhuttu? Mitä ”suomen kieli” tarkoittaa, Pekka Henttonen kysyy.
Sota, rauha ja manga
ESSEE | Topi Lepojärvi kirjoittaa kahdesta mangasarjasta ja pohtii, mitä kuka tahansa lukija voi niistä löytää sekä rauhattoman maailmanpolitiikan että oman arjen eettisten valintojen keskellä.
Demarien kannattajia ei kiinnostanut riittävästi – Itäsuomalaisen loppu on paha isku journalismille ja itäiselle Suomelle
KOLUMNI | Itäsuomalaisen kuolema on menetys, johon suomalaisella journalismilla ja Itä-Suomella ei olisi varaa, kirjoittaa Pasi Huttunen kolumnissaan.
Miksi lukea Sotamarsalkka Montgomeryn muistelmat nykyään?
ESSEE | Vaikka muistelmat ajoittuvat miltei 70 vuoden taakse ja glorifioivat brittiläistä sotahistoriaa, tekstin henkilökohtainen analyysi ja inhimillinen näkökulma ovat yhä ajankohtaisia.