”On turha kuvitella, että olisimme ainoita modernin ajan ihmisiä – heitä on ollut kaikkina aikoina”

25.09.2022

Samuel, Elias & Marie.

KOLUMNI | Ulla-Maija Svärd luki lontoolaisherra Samuel Pepysin päiväkirjoja, Ludvig XIV:n hovissa tunnetun Markiisitar de Sévignén kirjeitä sekä Elias Lönnrotin matkakertomuksia ja löysi niistä paljon ajallemme tuttua.

”Eläähän näitä jokamiehiä ja -rouvia ympärillämme yhä tärkeissä viroissaan ja merkittävissä toimissaan, mutta kun vain kammarit, vaunut ja selfiet näytetään, niitä salaisia päiväkirjoja ei pääse lukemaan.”

Samuel Pepys oli aikansa Hannu Hanhi

Kun Kalle Holmberg ohjasi Helsingin Kaupunginteatteriin Alfred Jarryn (1873–1907) absurdia näytelmää Kuningas Ubu, häntä haastateltiin siitä radiossa. Katsoin Wikipediasta: oli vuosi 1966 ja Holmberg luonnehti näytelmää karkeaksi kronikaksi mitättömyyden valtaan nousemisesta ja suistumisesta.

Eräs 12-vuotias lahtelaislikka siivosi huonettaan, kuunteli haastattelua ja innostui: tämä on jotain uutta ja kiinnostavaa!

Haastattelussa Holmberg mainitsi myös englantilaisen Samuel Pepysin päiväkirjan ja kertoi siitä jotain sellaista, että Pepysin nimi jäi likan mieleen.

Kului vajaat viisitoista vuotta (se on varsin lyhyt aika tässä asiayhteydessä), ja se likka asui Helsingissä ja eli omillaan, eikä hänen tarvinnut enää siivota äidin käskystä. Kaupungin antikvariaatit olivat tulleet tutuiksi ja mieluisiksi. Yhden sellaisen, Hiltusen, huutokauppalistalta löytyi tuttu nimi: Samuel Pepys. Päiväkirja! Se likan oli pakko saada.

Teos oli hänen ensimmäinen ostoksensa kirjahuutokaupasta, ja sopivan tarjouksen miettiminen tuotti päänvaivaa. Paras tarjous voitti, mutta onneksi hinta määriteltiin toiseksi parhaan tarjouksen mukaan ja likka sai kirjansa vieläpä halvemmalla kuin oli luullut.

* *

Samuel Pepys (1633–1703) oli lontoolaisherra, amiraliteetin virkamies ja parlamentin jäsen. Hän kirjoitti jonkinlaisella salakirjoituksen ja pikakirjoituksen yhdistelmällä päiväkirjaansa, jossa hän kertoo elämästään varsin avoimesti. Myöhemmin, kun pelätessään näkönsä menettämistä, hän alkoi sanella merkintöjään terävälle ja toisinaan myös kipakalle vaimolleen (Elisabeth de Saint-Michel), jolloin päiväkirjat menettivät paitsi avoimuutensa myös kiinnostavuuttaan.

Päiväkirjan salakielellä kirjoitetut merkinnät alkavat vuosien kuvauksella vuosien 1659–1660 vaihteessa apeissa tunnelmissa. Samuel Pepys, joka asuu Lontoossa vaimonsa ja yhden palvelijattaren kanssa, kertoo valtakunnan tilasta ja on pettynyt:

”Vaimoni… antoi minulle toivoa siitä, että olisi ollut raskaana, mutta vuoden viimeisenä päivänä… (toivo petti).”

Myös raha-asiat pyörivät nuoren Pepysin mielessä, joka pohtii miten saisi lainansa maksettua, mutta muuten elämä jatkuu työn ja puuhakkaiden pikkutoimien parissa ja sujuu vaimon kanssa mallikkaasti:

”26 pnä. Virastosta kotiin milordin asuntoon, missä vaimollani oli valmiina hyvin hieno ateria – nim. luuydintä; lampaanreisi; vasikanmunuaispaisti; lintua, kolme nuorta kanaa ja kaksi tusinaa leivosia samalla vadilla; iso torttu, häränkieli, anjovista; katkarapuja ja juustoa.

Vieraina olivat isäni, setäni Fenner, hänen kaksi poikaansa, Mr. Pierce ja heidän kaikkien vaimot ja veljeni Tom. Olimme niin hilpeitä, kuin tässä seurassa pystyin olemaan.”

Pian raha-asiatkin helpottuvat, Pepys etenee urallaan varsin huolettoman tuntuisesti, pukeutuu muodikkaasti ja pystyy palkkaamaan enemmän palvelijoita. Tosin vaimo on alkanut kuorsata mikä vähän häiritsee:

”15 pnä. Tänä aamuna Mr. Carew hirtettiin ja paloiteltiin Charing Grossissa, mutta suuresta armosta ei hänen palasiaan ripusteta näytteille. Nukkumaan, mutta en nukkunut kovinkaan hyvin, koska vaimoni nenä oli tukossa ja hän kuorsasi, mitä en ole koskaan ennen kuullut hänen tekevän.”

Pepys kuvailee tarkasti elämäänsä, uusia vaatteitaan, syömiään aterioita, mutta syö myös silmillään:

”15 pnä. Iltapäivällä Henrik VII kappeliin, missä kuulin saarnan ja vietin (Herra minulle anteeksi suokoon) enimmän aikani katselemalla Mrs. Butleria.”

Eikä vain silmillään: Ei kulu aikaakaan, kun Pepys vaimostaan huolimatta (johon hän selvästi on hyvin kiintynyt), ei taaskaan, sopivan tilaisuuden tullen, malta olla pitämättä näppejään erossa talon palvelustytöistä ja tielleen osuvista rouvista. Sitä vaimo ei katso lempeällä silmällä.

Kun tämä yllättää miehensä peuhaamasta nuoren palvelustytön kanssa, seuraa rangaistus. Vaimo uhkaa häntä ensin kuumalla hiilihangolla, mutta kun kuumimmat tunteet ovat jäähtyneet, järki palaa nokkelan vaimon mieleen ja hän keksii vaatia itselleen italialaisen tanssinopettajan. Pepysin ei auta kuin suostua, tuntuvista kustannuksista huolimatta, ja keskinäinen sopu palautuu. Vaimo alkaa harrastaa paritanssia opettajansa kanssa ja palkkaa rumia palvelustyttöjä, jotka eivät miellytä Pepysin silmää. Tämä jättää palvelustytöt rauhaan – joksikin aikaa.

Kohta hän on kuitenkin sortunut myös teatteriesitysten pyörteisiin, josta on seurannut runsasta viinien nauttimista ja elostelua vieraiden naisten seurassa. Asia ratkeaa, kun neuvokas Pepys vannoo Jumalalle, ettei astu teatteriin kokonaiseen vuoteen. Hän pitää lupauksensa ja vasta prikulleen tasan vuoden kuluttua, hän astuu seuraavan kerran teatteriin. Siitä tietysti seuraa taas katumus; aina seuraavaan vuoteen asti…

Pepys kirjoittaa häpeilemättä tekemisistään, mutta salakielellä, tämä käytännön mies kirjoittaa vain välttääkseen vaimonsa kiukun. Hän ahdistelee, viettelee, käyttää palvelustyttöjä ja kaikkia niitä hyväkseen, joihin hänen valtansa yltää. Jumala loi hänet mieheksi, antoi vallan ja asetti aseman. Pepysin usko ei horju, eikä hän kapinoi, ja auliisti tämä harmiton mies ottaa kaiken sen, minkä Jumala suuressa armossaan on hänelle antanut.

* *

Samuel Pepys oli aikansa Hannu Hanhi, onnenpekka. Kun Lontoo palaa ja liekit leviävät läpi kaupungin, ne kiertävät Pepysin talon, eikä mitään tuhoudu. Pepys kaivaa tyytyväisenä pihaan hautaamansa hopeat ja muut arvotavaransa piiloistaan.

Edes silloin kun rutto leviää, ei viikatemies hänen taloonsa astu.

Pepys tarkkailee ja raportoi kiinnostavasti, mutta eivät nämä kaupunkilaisia koskeneet katastrofit hänen omaa elämäänsä juuri häiritse:

”Syyskuun 3. pnä (Herran päivänä). Nousin ja sonnustauduin värilliseen silkkipukuuni, hyvin hienoon ja panin päähäni uuden peruukkini, jonka ostin jo hyvän aikaa sitten, mutta jota en ole tohtinut käyttää, koska Westminsterissä oli ruttoa silloin, kun ostin sen; ja sietää ihmetellä, millainen on muoti peruukkien kohdalla ruton päätyttyä, sillä kukaan ei uskalla ostaa mistään hiuksia tartunnan vaaran tähden, siinä pelossaan, että ne on leikattu ruttoon kuolleiden ihmisten päistä.”

Kaiken kaikkiaan hän on elämäänsä tyytyväinen mies, syö ja juo hyvin, vaurastuu ja hankkii isommat vaunut ja maalauttaa itsestään ja vaimostaan todisteeksi kaikesta hyvästä komeat muotokuvat:.

”17. pnä. Vaimoni kanssa Halesin luo. Tänä päivänä alan olla hänen mallinaan ja uskon, että hän maalaa minusta oikein hyvän kuvan. Hän lupaa tehdä siitä yhtä hyvän, kuin vaimoni kuvasta ja minun on seisottava siten, että se on täynnä varjoja, ja niskani on vähällä taittua, kun katson olkani yli.”

Tämän räätälin ja pyykkärin lemmestä siinneen, huikean luokkanousun saavuttaneen, barokkiherran elämä huvittaa minua yhä ja viihdytän aina joskus itseäni lukemalla hänen salaista päiväkirjaansa.

Mitä siitä, että Samuel Pepysin ja hänen neuvokkaan vaimonsa elämästä on kulunut muutama vuosisata! Eläähän näitä jokamiehiä ja -rouvia ympärillämme yhä tärkeissä viroissaan ja merkittävissä toimissaan, mutta kun vain kammarit, vaunut ja selfiet näytetään, niitä salaisia päiväkirjoja ei pääse lukemaan.

Suomeksi vuonna 1966 ilmestyneen Samuel Pepysin päiväkirjan (Tammi) suomensi Jouko Linturi Henry B. Wheatleyn toimittamasta laitoksesta valikoiden.

* *

Madamen pitsiliinat ahkerassa käytössä

Olin törmännyt kirjallisuuden historiaa käsittelevissä teoksissa ja elämäkerroissa erääseen Pepysin aikalaisen, ranskalaisen Madame Sévignén (Marie de Rabutin-Chantal, 1626–1696) nimeen ja tiesin niiden perusteella hänen kirjeittensä maineen taidokkaasti kirjoitettuina, henkevinä ja älykkäinä. Mutta sitä, että hänen kirjeistään oli julkaistu pieni Toini Kaukosen suomentama kokoelma jo vuonna 1953, en tiennyt ennen kuin löysin kirjan (Kirjeitä tyttärelle vuosilta 1671–1694, WSOY) jostain antikvariaatista. Tietysti halusin lukea sen, enkä joutunut maksamaan siitä montakaan kolikkoa, kun se siirtyi omistukseeni.

”Roches, tiistaina 6 pnä elokuuta 1680

Aion nyt kertoa sinulle vastaanotosta, joka järjestettiin Tarenten prinsessalle:

Chaulnes’n herttua lähetti ensinnäkin neljäkymmentä kaartilaista kapteeneineen toivottamaan hänet tervetulleeksi viitisen kilometrin päähän kaupungista. Hiukan jäljempänä seurasivat Mme de Marboeuf, kaksi presidenttiä – prinsessan ystäviä – ja monen monia muita mahtihenkilöitä. Pysähdytään, suudellaan, hikoillaan, puhutaan toinen toisensa suuhun. Lähdetään etenemään, rummut ja torvet pauhaavat – kansa, joka ei parempaa pyydä, kuin saada käyttää äänivarojaan, kirkuu kurkun täydeltä…”

Pariisin salongeissa ja Ludvig XIV:n hovissa tunnettu markiisitar, madame Sévigné, oli seitsemän melko onnettoman avioliittovuoden jälkeen 25-vuotiaana leski, kun hänen miehensä kuoli rakastajattarensa aiheuttamassa kaksintaistelussa.

Markiisittaren asema ja varallisuus, jota hänen Ranskan aatelin merkittävimpiin henkilöihin, Bretagnen vanhaan aateliin kuulunut aviomiehensä, markiisi de Sévigné, ei ehtinyt hävittää kokonaan, takasi markiisittarelle itsenäisyyden, eikä hänen tarvinnut myöntyä kosijoiden avioliittotarjouksiin, joita kauniin markiisittaren eriväriset silmät (toinen vihreä, toinen sininen), vetivät puoleensa. Hän saattoi keskittyä kahteen lapseensa, kirjeiden kirjoittamiseen, sekä – kirjeistä päätellen – aikaa vievään ja varsin työlään hovielämän kiemuroihin ja velvollisuuksiin. Niistä hän kertoo elävästi kirjeissään rakkaalle tyttärelleen, Provenceen avioituneelle, Grignanin kreivittärelle Françoise de Sévignélle.

Lämpö ja huolenpito ulottui myös hänen poikaansa Charlesiin, jonka isältään perimä ailahteleva ja huikentelevainen luonne aiheutti äidille monenlaista huolta. Äidinrakkaus ei kuitenkaan sumentanut äidin tarkkanäköisyyttä, joka jatkaa kirjettään:

”Unohdin sanoa sinulle, että kulkueessa oli kuudet, kuuden hevosen vetämät katetut vaunut ja toistakymmentä, joiden edessä oli neljä hevosta. Mutta palatakseni naisiin: tapasin ensinnäkin kolme tai neljä miniäehdokastani, posket hehkuvanpunaisina, niin kovasti he pelkäsivät minua. En nähnyt mitään syytä , mikä olisi estänyt minua toivottamasta heille toisia aviomiehiä kuin herra veljesi…”

* *

Helmikuun 5. päivänä vuonna 1626 syntynyt markiisittaren isä, paroni de Chantal, kuoli taistelussa englantilaisia vastaan, niin varhain, ettei hän oppinut tätä tuntemaan. Äitinsä hän menetti kuusivuotiaana.

Marie sai kuitenkin huolellisen kasvatuksen, josta huolehtivat äidin vanhemmat ja etenkin enot. Siihen kuuluivat uskonnon opetuksen ohella perusteellinen kielitaito ja kirjallisuuden tuntemus.

18-vuotiaana avioitunut, älykäs ja kaunis markiisitar oli tervetullut Bretagnen aatelispiireihin, missä hänen otettiin innokkaasti vastaan. Pian hän sai myös mainetta Pariisin salongeissa, joissa Richelieun aikainen kulttuuri kukoisti ja hän tutustui aikansa tunnetuimpiin salonkioppineisiin ja runoilijoihin.

”Presiöösisalonkien (arvokkaiden) arvostetuimpia hyveitä olivat henkevä ja älykäs seurustelutaito, joka vaati huolellista valmistautumista, asioista perillä olemista, alituista valppautta ja nopeasti lentelevää repliikkien taitavaa kiinniottamista”, kirjoittaa historioitsija, professori Eino. E. Suolahti (1914–1977) kirjan esipuheessa.

Nämä taidot markiisitar de Sévigné hallitsi. Hänellä oli myös rehellisyyttä ja kyky arvostaa muiden taitoja. Markiisitar päättää eloisan kirjeensä:

”Illallisen jälkeen pelattiin ja keskusteltiin. Eräs seikka vain harmitti minua, näin nimittäin erään pienen sievän rouvan, jolla ei varmasti ole enemmän älyä, kuin minullakaan, tekevän kahdesti Chaulnes’n herttuasta šakmatin, vieläpä niin varmoin elein ja taitavasti, että olin kuolla kateudesta. Palasimme nukkumaan tänne oikein mukavasti.”

Ajan hienostuneeseen kirjeenkirjoitustyyliin kuuluivat voimakkaat tunteiden ilmaisut, ikävän ja kaipuun kyynelten vuodatukset. Niin sivistyneellä madamellakin kyynelehtimistä riittää ja pitsiset nenäliinat ovat ahkerassa käytössä, mutta markiisittaren sulkakynä piirtää kirjeisiin kuin ohimennen myös kepeästi heitetyt, terävät ja pisteliäisyydessään varsin nautittavat huomiot ja luonnehdinnat seurapiirien kermasta:

”Hurlubrélu-kampaukset huvittavat minua kovasti. Niitä on sellaisiakin, että tekisi mieli taputtaa ne matalaksi. Mme La Choiseulin muistutti, niin kuin Ninon sanoi, kehnon kapakan vihannesvatia, mikä vertaus osuu naulan kantaan.”

Kesällä 2012 vietin tyttäreni perheen kanssa kesälomaviikkoja Provencessa. Lähin, varsin viehättävä kylä oli muutaman kilometrin päässä olevalla kukkulalla, ja sen tunnuksena oli sulkakynä, joiden kuvia näkyi eri puolilla. Sulkakynän arvoitus ratkesi, kun saavuimme keskusaukiolle, jossa oli madame Sévignén patsas: olimme Grignanissa! Samassa paikassa, jonne markiisitar de Sévigné matkusti usein tyttärensä luokse Pariisista, viettäen siellä pitkiä aikoja.

* *

Pari vuotta sitten ilmestyi laajempi kokoelma markiisittaren kirjeistä. Riikka-Maria Rosenbergin ja Ulla Tuomarlan toimittamassa teoksessa Markiisitar de Sévignén kirjeet 1648–1696 (Teos, 2020) on myös muille kuin tyttärelle kirjoitettuja kirjeitä sekä kattava historiallinen johdanto markiisittaren elämään.

Se on varmasti helpompi löytää kuin vuonna 1953 julkaistu kirja ja ilahduttaa lukijaa varmasti yhtä paljon kuin vanhempi teos.

Mutta lukee kumpaa kirjaa tahansa, ei voi olla viehättymättä. Vaikka markiisittaren elämä 1600-luvun ranskalaisessa aristokratiassa oli erilaista kuin oma elämämme, kykenemme varsin hyvin nauttimaan markiisittaren henkevästä seurasta!

Ja taas, eikös siinä syvimmiltään ole myös paljon sellaista, joka muistuttaa meitä omasta ajastamme?

* *

Lönnrot ei pidä mikkeliläisistä

Siirrytään pari sataa vuotta eteenpäin, liki kahden vuosisadan takaiseen Suomeen; Sammattiin, missä Elias Lönnrot huhtikuun lopulla, vuonna 1828, tervaa jalkapohjansa ja lähtee pitkälle kävelylle:

”Olet kaiketi itse kokenut, miten arkaillaan, kun lähtee kotoa matkalle. Jos lopulta onkin onnistunut haihduttamaan vanhempien usein sangen tuntuvan ja aiheettoman huolestumisen sen onnistumisesta, niin on kyllä vielä tätejä, kummeja ja muita, jotka joutuisivat tunnonvaivoihin, jos päästäisivät rauhassa lähtemään. Joku heistä pelkää minun saavan surmani veteen hukkumalla ja toistelee vanhoja juttuja kaikennäköisistä hukkuneista henkilöistä aina vedenpaisumuksen ajoilta, jotta muka olisin varovampi…”

”…Lopuksi kuulee tusinoittain juttuja eräästä, joka matkusti itään ja toisesta, joka matkusti länteen, ja vielä toisista, jotka matkustivat muille ilmansuunnille ja joista yhtäkään ei omaisten sanomattomaksi suruksi ja kaihoksi, koskaan sen jälkeen ollut näkynyt kotiseudullaan.”

Onneksi Lönnrot uskalsi lähteä! Hän kirjoitti matkastaan mitä kiinnostavamman matkakirjan Vaeltaja – muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta (1828; SKS 1952/1979/1985/2002; suom. Jalmari Dahl), jota vasten on hauska peilata Nyky-Suomea ja eläytyä esi-isiemme ja –äitiemme elämänpiiriin.

Ja jos hyvin käy, kirjasta voi löytyä tuttuja paikkoja, kuten itselleni kävi!

* *

Vaeltajassa Lönnrot kertoo ensimmäisestä matkastaan, myöhemmin hän teki niitä lisää. Matkojen tuloksista kerrotaan meille viimeistään ala-asteella ja lippuja liehutellaan Kalevalan päivänä helmikuussa, mutta hänen matkakertomuksistaan kerrotaan harvemmin. Ne ovat kuitenkin kirjallista herkkua, jotka vievät lukijan mukanaan.

Seuraavassa Lönnrot on vielä melkein matkansa alussa kulkemassa Lopen ja Hämeenlinnan välisellä tiellä, missä pysähtyy Räikälässä olevaan kestikievarissa:

”Täällä pyydän itselleni kyytihevosta saapuakseni aikaisemmin kaupunkiin, tai oikeammin: tullakseni sinne matkustajana enkä kisällinä. Kievarin isäntä vastaa minulle: ’saadaan kattoa’, ja tätä ’saadaan kattoa’ minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katsomalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtä mittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa. Aika kuluu jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka näyttävät sangen sieviltä talonpoikaistytöiksi. Mutta lopuksi huomasin, ettei luvattua hevosta näkynyt. Pyysin tuvassa olevaa poikaa menemään kysymään tämän viivytyksen syytä. ’Isäntä työskentelee yläporstuassa, voitte itse mennä’, sanoi poika kiukkuisen näköisenä. Menin isännän luo ja kysyin, eikö ollut yhtään hevosta kotona, vai miksi minun annettiin odottaa niin kauan. ’On kyllä hevosiakin, vaikkei kisälleille anneta’, isäntä vastasi äänenpainolla, joka olisi voinut suututtaa ketä tahansa.

Rauhoituin kuitenkin, sanoin, etten ollut kisälli, luettelin kaikki pitkät arvonimeni, kuten civis academicus, philosopfiaec candidatus, medicinae studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kun kaikki tämä ei näyttänyt tekevän häneen muuta vaikutusta kuin, että hänen suunsa aina minun lausuessani uutta arvonimeä, aukeni hieman enemmän, ikään kuin hän siihen olisi tahtonut yhdellä kertaa koota kaikki nämä ihanuudet, niin minä lopuksi virkoin olevani maisteri…”

Kuvaus on mehevää ja pieniä pistojakin riittää. Mikkeliläisistäkään Lönnrot ei jostain syystä pitänyt ja kuvailee heitä varsin herkullisesti juoruilijoiksi, mutta myös mukavia matkamuistoja kertyy; Lönnrot saa kokea vieraanvaraisuutta, tapaa vanhoja tuttuja ja solmii uusia tuttavuuksia, joista hän kertoo yhtä elävästi, mutta lämpimin mielin.

Erittäin kiinnostava on hänen pitkä ja tarkka kuvailunsa juhannushäistä Kiteellä. Tunnelmasta, seremonioista ja muista tavoista ja tarjoiluista lukiessa alkaa väkisinkin vertailla silloisia häämenoja nykyisiin, jotka jäävät kiistatta siinä vertailussa latteiksi pörinöiksi.

Kiteen morsian on kaunis, ja kuinka hienosti Lönnrot osaa kuvailla hänen asuaan jokaista yksityiskohtaa myöten. Muotiasioista Lönnrot teki selvää, kuin aikansa Sami Sykkö!

* *

Entä ne minulle lapsuudesta varsin rakkaat ja tutut seudut, joissa Lönnrot kerran paljon ennen minua kulki? Asikkala, Lammi sekä Urajärvi, mutta eritoten Hollolan Paimela, Vesijärvi ja se Hertsilän ranta Kukkilassa, josta Lönnrot soudettiin Hollolan kirkolle. Se oli lapsuuteni valkohiekkainen uimapaikka, jossa polskimme keskenämme alle kouluikäisinä, minä, Inkisen Tommi ja meidän kaksoset, Jukka ja Vuokko!

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua