”Nyt pääset maistamaan ihmisen lihaa” – ihmissyöjä Johannes-Andreas Hannin tarina

Kuva: Yle

Seison Valdeku-kadulla Tallinnan Nõmmen puutarhakaupunginosassa. Keltainen 1950-lukulainen kivitalo. Maalattu lähiaikoina. Lapset leikkivät muovitraktoreidensa kanssa pihalla. Männyt tuoksuvat ja mustarastaan laulun saattaa erottaa muiden lintujen äänistä.

Harva muistaa, että juuri tästä talosta sai alkunsa tapahtumaketju, joka järkytti Neuvostoliiton läntisintä Itämeren rannan osaa, Neuvosto-Eestiä. Valdeku-kadun keltaisen talon porttikäytävästä löytyi tapettu mies ilman vasenta pohjelihasta. Se oli viilletty irti.

Neuvostomiliisillä ei ollut vastausta kysymykseen ennen kuin moni muukin sai surmansa vastaavanlaisissa tilanteissa. Vastaus löytyi vasta puolen vuoden päästä, varsinainen syy ei ehkä silloinkaan ja siksi seison nyt Valdeku-kadulla ja katselen tuota surullisenkuuluisaa taloa.

En ole asiantuntija, mutta tuntuisi loogiselta, että rikollinen yhteiskunta tuottaa rikollisia mieliä. Yleinen väärinkohtelu luo moraalittomuutta ja vihaa toista ihmistä kohtaan. Mielipuoliset ja mielivaltaiset rangaistukset tuntuvat usein ajamaan ihmisiä tekemään mielipuolisia ja mielivaltaisia rikoksia. Kun ylittää rikollisella polullaan maksimirangaistuksen, miksei menisi vieläkin pidemmälle?

Moni muistaa neuvostoliittolaisen Rostovin teurastajan, Andrei Tshikatilo -nimisen miehen, joka tunnusti murhanneensa 56 ihmistä. Sarjamurhaamisen lisäksi Tshikatilolla oli koko paketti hallussaan. Hän raiskasi, käytti lapsia hyväkseen, söi ruumiita ja harrasti nekrofiliaa.

Tshikatilo sai synnytyksessään vesipään, joka aiheutti virtsankarkailua ja myöhemmin ongelmia erektion kanssa. Hän itse todisti oikeudenkäynnissään, kuinka hänen äitinsä pelotteli häntä kertomalla tarinoita tapetusta veljestään. Todellisuudessa veljen olemassaolosta ei ole todisteita.

Ukrainassa syntynyt Andrei näki lapsena saksalaisten julmuutta, pommituksia ja verisiä ruumiita. Hän joutui niin äitinsä kuin nuoruudenihastuksensakin nöyryyttämäksi kyvyttömyytensä takia. Normaaliin seksuaaliseen kanssakäymiseen hän ei kyennyt koskaan ja epäonnisesta avioliitosta syntyneet kaksi lasta hän siitti masturboimalla vaimonsa sukuelinten päälle ja työntämällä sormella siemennesteensä naisen sisään.

Hieman samanlainen tarina on Viron modernin ajan ainoalla ihmissyöjällä, Johannes-Andreas Hannilla (1957–1982). Hanni syntyi babtistisaarnaaja Jaan Hannin perheeseen ja joutui kärsimään raa’asta ja väkivaltaisesta isästään. Nuori Andreas päätyi teini-ikäisenä rikosten teille ja vietti suurimman osan nuoruuttaan erilaisissa rangaistuslaitoksissa.

Jotenkin hän onnistui aikuisella iällään saamaan työpaikan tarjoilijana Tallinnan Palace-hotellin keittiöstä ja löysi kumppaninkin, johdinautonkuljettana työskennelleen Pillen, itselleen. Sitten alkoi tapahtua.

Maaliskuun 6. vuonna 1982 neuvostomiliisit löytävät Nõmmen Valdeku-kadun erään talon porttikäytävästä julmasti surmatun miehen. Hänen kaulansa on viilletty auki, selkään ja rintaan on isketty puukolla useita kertoja. Miehen reidestä on veitsellä viilletty irti tiiliskiven kokoinen palanen lihaa.

Muutamaa tuntia myöhemmin toisaalla nuori nainen herätettiin yöuniltaan. Hänen miehensä kertoi tappaneensa ihmisen ja heitti muovipussissa lihapalan. ”Se oli veristä, karvaista, luutonta lihamassaa. Se tuntui tavalliselta eläimenlihalta: rasvakerros oli erittäin ohut, iho vaalea. Ei tullut mieleenkään, että se olisi ihmisen lihaa”, Pille kuvaili myöhemmin.

Valdeku 16:sta surmansa saanut mies, lihanpalan lähde, oli saarenmaalainen vanha merimies Eimar Vibo, jota ystävät kuvailivat rauhalliseksi ja mukavaksi mieheksi, jolla ei ollut vihamiehiä. Nõmme-kapakasta yöllä horjahdellutta miestä oli puukotettu selkään ja rintaan ja hänen kaulansa oli vedetty korvasta korvaan auki. Veitsellä oli lyöty myös silmien väliin.

Hänen murhaajansa alkoi paistaa ryöstämäänsä lihanpalaa vaimonsa silmien edessä. ”Haju oli karmea”, Pille kuvaili myöhemmin. ”En saanut pannua puhtaaksi kolmeen päivään eikä haju kadonnut.”

”Nyt pääset maistamaan ihmisen lihaa”, Andreas sanoi.

Vaimo pani maaten ja teeskenteli nukkuvaa.

* *

Palataan alkuun. Johannes-Andreas Hanni syntyi vuonna 1957 konservatiiviseen perheeseen kuria tiukasti pitävän isän valvontaan. Hän varttui Ida-Virunmaan venäläisvoittoisessa Kohtla-Järven teollisuuskaupungissa osoitteessa Karja põik 13. Osoitteessa käy kuulemma nykyään silloin tällöin murhaturisteja katselemassa rakennuksen jäännöksiä.

”Se on yksi onneton talo”, sanoi baptisti-isä Jaan vielä vuonna 2009 elellessään 81-vuotiaana loppupäiviään eteläisessä Valgassa. Vanhemmat kielsivät poikansa tämän murhien paljastuttua eivätkä suostuneet hautaamaan tätä.

Hannin perheen tragedia ei liittynyt ainoastaan ihmissyöjäpoikaan, vaan myös perheen äiti sai surmansa 1990-luvulla Kohtla-Järven talossa. Kerrotaan, että hänet murhasi samassa talossa asunut sukulainen polkemalla tämän jaloillaan kuoliaaksi.

Kun Andreas oli lapsi, perhe oli ulkoisesti moitteeton.

Ei juotu, tupakoitu tai kiroiltu. Ei rähjätty eikä tapeltu.

”Meidät kasvatettiin Raamatun hengessä. Ennen nukkumaan menoa luimme polvillamme sänkyä vasten iltarukouksen. Sunnuntaisin kävimme jumalanpalveluksissa. Se oli tylsää, yksitoikkoista, epäkiinnostavaa. Meidän lapsuudessamme ei satuja ollut. Sen sijaan meille luettiin Raamattua”, Johannes-Andreas Hanni kirjoittaa itsemurhaviestissään.

Kun Andreas jäi kiinni kiroilemisesta, hänen isänsä hakkasi pojan henkihieveriin. Nuoremmasta veljestä Aarne Hannista kasvoi kristillisdemokraattisessa puolueessa vaikuttava kuvataiteilija.

Myös Pille kasvoi baptistiperheessä. Hän rakastui seurakuntapapin poikaan palavasti, mutta miehellä oli tyttöystäviä useampiakin ja rikollinen mielenlaatu. Andreas joutuikin 15-vuotiaana nuorisovankilaan ja rikolliskierre jatkui pitkälle aikuisikään.

Pille opiskeli ensin automaatioalaa, mutta hänestä tuli kuitenkin myöhemmin johdinauton kuljettaja. Neuvostoliitossa ei välttämättä voinut aina valita uraansa. Pillen ja Johannes-Andreaksen tiet kuitenkin taas kohtasivat, tällä kertaa kohtalokkaammin. He avioituivat vain muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, vaikka Andreas oli varsin tunnettu naistenmiehenä.

Andreas toimi keittiöapulaisena arvostetussa Palacessa, osasi käyttäytyä tahdikkaasti ja oli mainitusti komeakin. Nuori avioliitto sai nuorikon epäluuloiseksi miestään kohtaan. Tämä nukkui naisten yövaatteissa ja omisti useita naisten alusasuja. Pille myös tiesi miehellään olevan myös homoseksuaalisia suhteita.

Hänen mukaansa Andreas osasi olla erittäin hyvä, hellä, rakastettava, tyylikäs, mutta hetken päästä julma, väkivaltainen ja jääkylmä.

Tuona Valdeku-kadun murhayönä, maaliskuun 6. vuonna 1982, Andreas tunnusti vaimolleen tappaneensa ihmisen ja haluavansa syödä tämän lihaa. Vaimo päätti tukea miestään ja olla ilmiantamatta tätä.

Luottamus ei ollut aivan yksiselitteisen ehdotonta kummaltakaan puolelta. Eräänä kesäyönä nukkuessaan myös Pille sai kohdata Andreaksen mieltymyksen väkivaltaan. Mies löi kaksi kertaa vasaralla nukkuvaa vaimoaan päähän. Tämä ei kuitenkaan menehtynyt ja valehteli sairaalassa joutuneensa tuntemattoman päällekarkaajan uhriksi.

Pääsin sairaalasta pois ja menin kotiin, vaikka olisin tahtonut minne tahansa muualle. Yritin miettiä mistä mikäkin johtui, mutta en halunnut puhua kenenkään kanssa. Sitten ystäväni Riina soitti minulle ja menimme Toompean Toombaariin syömään. Kerroin hänelle kaiken eikä hän ollut koskaan kuullut moista. Riina haukkoi henkeään. Hänestä minun piti jättää Andreas.

Kun tulin kotiin, Andreas tivasi missä olin ollut. ”Kävimme Riinan kanssa kampaajalla, sitten kahvilassa ja kävelimme Vanhassakaupungissa”, sopersin. Hän uskoi.

Andreas pöyhi nojatuolin mukavaksi minulle ja kehui miten hyvältä näytän. Sitten hän tarjosi viinakaapista tilkan kahvilikööriä, sillä hänellä oli asiaa.

Andreas halusi varmistaa ettei Pille paljasta rikoksiaan poliisille ja vannotti tämän mukaan seuraavaan surmatyöhön. He tappaisivat yhdessä satunnaisen taksinkuljettajan.

En enää halua tappaa ketään, mutta tämä sinun on tehtävä minun kanssani, jotta voisin luottaa sinuun aina.

Murha olisi suunniteltu, vaikkakin tapettava sattumanvarainen. Kaikki yksityiskohdat käytiin tarkoin läpi. ”Se oli Andreaksen suunnitelma. Hän sanoi, että seuraavan kerran lähdemme ja tapamme yhdessä, että olen siinä mukana niin, ettei minulla ole syytä ilmiantaa häntä. Hän sanoi tappavansa taksinkuljettajan – – minulle hän antoi käteen teräaseen, millä minun piti lyödä kuljettajaa edestä päin sydämeen, kun hän olisi lyönyt ensin kaulaan selän takaa”, Pille kertoi kuulusteluissa.

Näin toimittiin. Andreas ja Pille etsivät valtaväylältä bussipysäkin Tallinnan Nõmmen kaupunginosassa ja pysäyttivät ensimmäisen taksin. Nuori taksikuski ei kuitenkaan ottanut heitä kyytiin, koska molemmat tuoksuivat ennen lähtöään juomaltaan kahvilikööriltä, vaan jatkoi matkaansa. Toinen taksi kuitenkin pysähtyi.

Kuljettaja, kolmen lapsen isä, oli jo valmiiksi väsynyt koko päivän kestäneestä työvuorostaan. Hänelle annettiin sattumanvarainen osoite ja häntä ohjeistettiin matkalla, kunnes auto pysäytettiin. Taksikuski kuvaili tilannetta oikeudessa:

Mies sanoi naiselle, että käydään kutsumassa ystävättäremme ulos. Osoitteen kohdalla ei kuitenkaan ollut edes taloa vaan metsää. Ajattelin, että talo on varmaankin puiden takana. Nainen lähti autosta. Sen jälkeen tunsin kuinka veitsi iskeytyi kurkkuuni. Vasemmalla kädellä sain terästä kiinni ja oikealla kädellä yritin painaa hyökkääjän kättä. Tappelin henkeni edestä ja onnistuin. Sain hyökkääjän käden irti ja puukon ulos kaulastani. Sitten mies huusi naiselle, jonka näin auton oikealla puolella etuoven edessä: “Tule, lyö!” Nainen avasi oikeanpuoleisen etuoven ja näin tällä kädessä pitkäteräisen veitsen, ehkä 20 senttimetriä pitkän. Samaan aikaan pidin miehen kättä auton katossa. Hänellä oli pitkä, noin 30-senttinen teräase kädessä, mutta hän ei voinut tehdä mitään, miksi hän naista apuun kutsuikin. Nainen kumartuikin veitsi kädessä autoon, mutta ei lyönyt minua. Ilmeisesti häntä pelotti lyödä, koska näki kuinka veri valui kaulastani, vasemman käteni jänne oli katkennut (kun olin pitänyt veitsenterästä kiinni) ja veri valui vaatteille. Sain oman oveni temmattua auki ja noustua ulos autosta.

Kuljettaja juoksi karkuun murhaaja kannoillaan, mutta pääsi pakoon. Pille ja Andreas keräsivät mahdolliset todisteet, jättivät auton sille tielleen ja pakenivat. Pille ymmärsi, että heidät oli nähty ja että vain tunnustus saattaa pelastaa hänet neuvostoliittolaiselta kuolemantuomiolta. Hän meni ystävättärensä työpaikalle ja alkoi kirjoittaa kirjoituskoneella tunnustusta.

Minä, Hannin Pille, tunnustan, että olen kolmen murhan ja kahden murhayrityksen peittelijä. Minun on kerrottava asia, koska tilanne on muuttunut itseäni kohtaan hengenvaaralliseksi. – – Parempi elää kahdeksan vuotta Harkun naistenvankilassa kuin sellaisen miehen kanssa.

Pyydän, että puututte asiaan!

Ystävällisin terveisin
Pille Hanni

Ystävättären satunnainen työtoveri näki tunnustuskirjeen jo työpaikalla ja ilmoitti siitä miliisille, joka käynnisti heti tutkimuksensa.

Viikko tunnustuskirjeen löytymisen jälkeen, 10.10.1982, ravintola Palacen johtaja kutsui tarjoilijaharjoittelija Andreas Hannin puhutteluun. Eleganteissa vaatteissa, siististi leikatuissa hiuksissaan ja värjätyissä viiksissään sisään saapunutta nuorukaista napattiin molemmista käsivarsista kiinni ja ranteisiin lyötiin raudat. ”Teidät on pidätetty! Teitä syytetään useista murhista.”

Johannes-Andreas Hannille pidätys ei tullut yllätyksenä.

* *

Valdeku-kadun murhan ja taksikuskin murhayrityksen väliin mahtui paljon muutakin. Johannes-Andreas Hanni pääsi kuoleman ja kulinarismin makuun toisen kerran varsin pian merimiehen puukottamisen jälkeen.

Kohtla-Järven lähellä Jõhvissä hän iski veitsensä 75-vuotiaaseen valkovenäläisen eläkeläisen Ivan Sivitskin rintaan tämän suvilamajan saunakamarissa ja leikkasi myös tämän sukuelimet irti käyttääkseen niitä myöhemmin jonkinlaisena dildona.

Matkustin toukokuussa Kohtla-Järvelle ystäväni Raimond Randveren luokse kylään. Olin ollut hänen kanssaan rangaistussiirtolassa töissä. Lähdin Tallinnasta aamulla junalla. Matkan tarkoitus oli se, että Randvere oli kertonut omistavansa pistoolin. Halusin saada sen itselleni. Päivän mittaan ryyppäsimme ja illalla lähdimme ravintola ”Fööniksiin”. Takasin tullessa Raimondin vaimo ei päästänyt meitä sisään. Otin puukon ja lähdin sisäpihalle heilumaan. Yhden piha-aitan ovi oli auki. Menin sisään. Ensimmäisenä oli sauna, jonka vieressä makuuhuone. Joku nousi sängystä istumaan. Kysyin montako teitä on täällä. Oli vain vanha ukko yksinään. Tulin lähemmäksi ja löin puukolla rintaan. Veitsi iski avoimesta haavasta takaisin. Olin vankileirillä kuullut, että jos osuu sydämeen, niin voi käydä. Löin vielä pari kertaa sydämeen.

Sitten leikkasin hänen sukuelimensä irti.

Heinäkuussa löytyi myös keski-ikäisen naisen raiskattu ruumis. Uhri oli surmattu puukottamalla ja ruumis oli osin paloiteltu. Hänet oli raiskattu tappamisen yhteydessä. Kuuluisin uhri oli Valdeku-kadun merimies ja neljäs, Pille Hannin lisäksi ainoa eloonjäänyt, oli Nõmmen taksikuski. Rikostutkijat olivat ihmeissään. Mitään johtolankoja ei ollut.

Kaupungilla pyörivät sitkeät huhut ihmisiä jahtaavasta sarjamurhaajasta ja kannibaalista, pariskunnasta joka kaupitteli ihmislihasta jauhettuja makkaroita Tallinnan toreilla.

Johannes-Andreaksen ja Pillen tarina on niin karmiva, että serbialais-suomalainen Jovanka Trbojevic kirjoitti heidän tarinastaan oopperalibreton ja myös sävelsi teoksen. Heart in a Plastic Bag on Tanskassa suomalaisvoimin valmistunut oopperateos Johannes-Andreas ja Pille Hannin elämästä. Päähenkilö Ines valmistautuu lähtemään vankilasta tuomionsa kärsittyään rangaistuksensa, mutta viimeisenä päivänään hän kohtaa neljä miehensä uhria, sydämetöntä henkeä, jotka vaativat vastauksia. Oopperassa ei käytetä lavasteita, mutta siinä nähdään kuvia dokumenttielokuvasta ja videotallenteita laulajista. Ooppera lauletaan suomeksi. Oopperan tilasi OperaNord, ja sen esittivät pohjoismaiset muusikot. Tanskalaista orkesteria, Athelas Sinfonietta Copenhagenia johti Hannu Lintu.

Myös Pille Hanni tyttärensä kanssa kutsuttiin katsomaan oopperaa. Hän oli jo aiemmin nähnyt librettoon vahvasti vaikuttaneen Sulev Keedusen In paradisum -featuredokumentin, joka esitettiin Virossa ja Suomessa jo vuonna 1993.

Hieman aiemmin hän julkaisi myös elämäkerrallisen teoksensa Ma armastin kiskjat. Tapaukseen perehtynyt psykiatri Anti Liiv kritisoi voimakkaasti kirjan julkaisemista, sillä Pille Hanni esitti itsensä kirjassa pikemminkin uhrina kuin rikollisena.

”Vankilassa ei juuri muusta puhuttu kuin ihmissyöjistä. Tiesivät puhua, että meillä oli punainen Žiguli, jolla me ajoimme ympäriinsä ja tapoimme ihmisiä. Kotona meillä oli suorastaan varsinainen säilöntätehdas ja myimme toreilla ihmislihasäilykkeitä. Koko kellari oli täynnä suolattua ihmislihaa”, Hanni kirjoittaa teoksessa.

* *

Kun miliisi haki Johannes Andreas Hannin tämän työpaikalta Palace-hotellin keittiöstä, tämä myönsi heti syyllisyytensä kolmeen murhaan ja kahteen murhan yritykseen. Pian pidätyksen jälkeen ennen tuomiota Hanni teki itsemurhan hirttäytymällä selliinsä.

Kun syyttäjä kysyi Pille Hannilta häpeääkö hän tekojaan, hän vastasi: ”Pitääkö minun hävetä rakkauttani?”

Tuomari ei uskonut naisen selityksiä siitä, että hän olisi toiminut miehensä väkivaltaisen painostuksen alaisena. Pille Hanni tuomittiin vankeusrangaistukseen osallisuudesta miehensä henkirikoksiin 12 vuodeksi, joista 1,5 ensimmäistä eristyssellissä. Kymmenen vuoden kuluttua presidentti Lennart Meri armahti hänet.

”Luulen, että armahduksen takana oli enemmänkin sisäministeri Lagle Parek”, Pille Hanni sanoo vuosia myöhemmin lehtihaastattelussa. Toisinajattelija Parek ja murhaaja Hanni istuivat nimittäin samaan aikaan Harkun naisvankilassa. ”Hän oli töissä pesulassa. Luulen hänen muistavan minut.”

Itsemurhakirjeessä Johannes-Andreas Hanni syytti vanhempiaan ja heidän ankaraa kasvatusta teoistaan. Andreaksen mukaan hänen vanhempansa olivat uskonfanaatikkoja, joiden takia hänestä oli kasvanut sellainen kuin oli kasvanut. Andreaksen vanhemmat sanoutuivat irti pojastaan eivätkä suostuneet hautamaan tätä.

”Ihmiset, varokaa fanaatikkoja. He ovat todellisia ihmissyöjiä. Suojelkaa lapsia. Lapsen sielu ei ole tehty puusta”, Hanni varoitti kirjeessään. Viimeisen sanansa hän jätti kirjeen muodossa vaimolleen.

Kuten jo vapaudessa kerroin, mahdollisen kiinnijäämisen jälkeen en aio piinata vankilanmuureja pidempään vaan lopetan oman elämäni itse. Niin teenkin nyt.

Elämä on loppunut. Olemassaolossa ei ole järkeä. Elinolosuhteet ovat aika huonot. Jopa minulle kaikista tärkein asia – tupakka – puuttuu. Yhden sain säilytettyä viimeiseksi elinhetkeksi. On sentään hyvä, että istun eristyssellissä. Voi keskittyä muistelemaan mennyttä ja kuolemaan. Muistelen kaikkea mitä meillä oli yhdessä, rakas. Ja olin onnellinen.

Kun Andreaksen Pillelle lähettämää kirjettä lukee, tulee väkisinkin mieleen se, miten Andreas oli nuorena Vasalemman vankilassa ollessaan lukenut Balzacia, Schilleriä, Hugo’ta ja Shakespearea. Kuulusteluissa hän mainitsee lukeneensa jopa Karl Marxin Pääoman, jota suunnitteli kertaavansa myös viimeisinä päivinään Patarein karussa vanhassa vankilassa.

Kirje on sekava, mutta tunteellinen. Siinä on dramaattisia efektejä, joita voisi tulkita psykopaatin tai narsistin vallankäyttöyrityksiksi, mutta myös epätoivoisen ihmisen viimeisiksi tunteellisiksi sanoiksi.

Minulla ei ollut pahoja aikomuksia sinua kohtaan. Voit ehkä ymmärtää. Ikävää, että tuhosin elämäsi. – – Jos sinulle tarjotaan ruumiini hautaamista, älä vaivaudu. Minulle on aivan sama mitä kuoleman jälkeen seuraa. Vain yhtä asiaa pyydän sinulta (toivon, että teet sen): täytä viimeinen toivomukseni.

Silitä vielä kerran minun päätäni! Siitä jäin elämässäni paitsi. Jopa oma äitinikään ei vastustanut poikansa ristiinnaulitsemista. – – Toivon, että tulet toisenkin kerran elämässäsi onnelliseksi. Se on aivan sama kenen kanssa. Että olisi onnellinen minunkin puolestani. Ja synnyttäisit lapsen minun tilalleni.

Kun Pille Hanni pohti myöhemmin elämäänsä kirjassaan, hän joutui kysymään itseltään: ”Kylmäverinen sadisti, raiskaaja, pederasti ja ihmissyöjä lottovoittona – oliko hän minun unelmieni mies, prinssi valkealla hevosella?”

Vankilassa ollessaan hän ei itsekään edustanut aivan mallivankityyppiä. Pille yritti hukuttaa naisvangin kylpyammeeseen, pudotti raskaan ompelukoneen toisen vangin jalalle ja yhdeltä murjoi silmän mustaksi ompelukoneen lankarullalla. Hän tuli myös raskaaksi vankilassaoloaikanaan.

Pille sai vapautumisensa jälkeen niin paljon tappouhkauksia Virossa, että hän muutti uuden henkilöllisyytensä turvin Suomeen asumaan lapsen kanssa. Lapsen, jota ihmissyöjä Johannes-Andreas Hanni oli häneltä toivonut. Pille Hanni kirjoittaa:

Ymmärrän rakkauden niin, että sen on oltava absoluuttisen epäitsekästä, pyyteetöntä. Rakkauden on nostettava rakkauden kohdetta ylös niin, että itse jäät varjoon. Pitää olla pitkämielinen, nöyrä ja mikä olennaisinta, tuntea koko olemuksessaan, että on valmis luopumaan kaikesta rakkaansa puolesta.

* *

Vuonna 2008 virolaisen Eesti Päevalehden Tiina Jõgeda sai naisen haastattelun. Toimittaja kuvaa saapumistaan keskikokoisen suomalaiskaupungin rautatieasemalle. Entinen Pille Hanni on helppo tunnistaa: ”Pitkät tummaksi värjätyt hiukset, huoliteltu meikki, olemus, jonka puolesta hänet voisi kuvitella puolet nuoremmaksi. Hänellä on erikoiset vaaleansiniset silmät, ääni kuin Tina Turnerilla.”

”Se on tupakoinnista”, entinen Pille Hanni sanoo. Toimittaja kertoo hänelle heidän tavanneen aiemmin. Harkun naisvankilan johtaja oli näyttänyt vuonna 1992 toimittajalle kuuluisimman vankinsa. Sen ihmissyöjänaisen, joka lukee kirjaa sellinsä nurkassa.

Jutusta alkaa toimittaja Jõgedan eriskummallinen projekti Pille Hannin nimen kirkastamiseksi. Hän on myös murhaajan lesken Ma armastin kiskjat eli ”Minä rakastin petoa” -teoksen julkaisun takana. Jõgeda kirjoittaa myös useita artikkeleja Pille Hannista ja luo niissä hämmästyttävän riemukasta kuvaa naisesta. ”Hän kasvattaa omaa tytärtä, on iloluonteinen ja tulee toimeen, jatkuvasti positiivinen ihminen.”

Jõgedan mukaan miestään suojelleen naisen motiivit olivat väkivallan pelossa ja psyykkisessä painostuksessa: ”Tämä on kirja perheväkivallan seurauksista. Kuinka naisesta tulee perheväkivallan uhri. Mitkä ovat uhrin mahdollisuudet päästä eroon tästä suhteesta”, Jõgeda kuvaa toimittamaansa Hannin elämäkertaa.

Toimittaja viittaa Pille Hannin traumaattisiin kokemuksiin, eritoten Johannes-Andreaksen lyötyä tätä vasaralla päähän keskellä yötä. Viruttuaan pitkään sairaalassa Pillen kunto oli vähintäänkin heikko.

”Olin luuta ja nahkaa, olin 170 senttimetriä pitkä ja painoin 56 kiloa. Moni malli olisi voinut kadehtia. Vatsassa ei ole mitään ylimääräistä. Vaatteet roikkuivat päälläni kuin vaatepuulla. Onneksi äitini ei nähnyt minua. Olisi saanut sydänkohtauksen. Olin kuin sotaveteraani, vain mitalit puuttuivat. Halusin syödä loputtomasti. Olin menettänyt paljon verta ja elimistö tarvitsi korjausta.”

Myös Pille oli uskonnollisesta perheestä ja eli rikollisen kommunistisen miehityshallinnon alla. Ei ehkä paras mahdollinen tapa kasvaa. Siihen kun yhdistää avioelämän kannibaalitappajan kanssa sekä kymmenisen vuotta neuvostovankilaa, nuoruus on mennyt melko lailla vaikeassa ympäristössä.

* *

Jos palaamme mäntytuoksuisen ja vehreän Nõmmen puutarhakaupunginosan Valdeku-kadulle tänään ja katsomme luonnonläheistä idylliä, on vaikea nähdä sitä neuvostolasien läpi. Katuvaloja tuskin oli. Suurimmassa osassa taloista oli ulkohuussit. Autoja ei liennyt liiemmin talojen pihoilla.

Ihmisten vaatetus oli harmaampaa, beigempää ja ruskeampaa. Iloluonteiset äänet olivat harvemmassa ja vieraanpelkoa oli enemmän. Murhat tapahtuivat juuri ennen Mihail Gorbatshovin raittiuskampanjaa ja kaikkialla virtasi vodka. Isänmaallinen merimies Eimar Vibokin oli maistellut reippaanlaisesti ennen viimeistä kohtaamistaan petoihmisen kanssa. Ahdas Valdeku-katu tuntuu perin turvalliselta itsenäisen Viron auringonloisteessa, mutta sinä neuvostoyönä kadulla vaani Eimar Vibon kohtalo ihmissyöjän muodossa.

Vibolta oli jo viety kotimaa, nyt vietiin henki ja pohjelihas pannulla käristettäväksi. Ilmeisesti tarjoilija Johannes-Andreas Hanni sai sen mitä elämältään halusi ja päätti sen haluamallaan tavalla.

Ville Hytönen

Kirjoittajan laajempi, kuusiosainen radio-ohjelmasarja Johannes-Andreas Hannista julkaistaan tänään 12.8.2020 Yle Areenassa. Hytönen kirjoittaa Johannes-Andreas Hannista myös romaania.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua