Kuva: Wiki Commons
KOLUMNI | Olympialaisten avajaisseremoniat ovat tämän vuosituhannen puolella kasvaneet yhä näyttävämmiksi; jokaisten avajaisten on lyötävä edelliset. Tokiolla oli epäkiitollinen tehtävä järjestää jotain mieleenpainuvaa ja juhlavaa pandemian keskellä.
Muistamme takavuosilta Beijingin kesäolympialaisten avajaiset, joissa käytiin läpi dynastioiden historiaa. Muistamme Lontoon kekseliään seremonian, jossa maan populaarikulttuuria popmusiikista James Bondiin kudottiin yhteen maan julkisen terveydenhoidon kunnioittamisen lomassa. Muistamme Rion latinalaisen värikkyyden.
Tokion avajaisten kunniaksi on lausuttava, ettei niissä sorruttu helpoimpiin kliseisiin, joita maan historiasta ja kulttuuristereotypioista samuraineen, ninjoineen ja geishoineen olisi voinut repiä. Joku oli jopa veikannut Super Marion ilmestymistä stadionille.
Avajaisseremonia oli varmasti jouduttu suunnittelemaan suurelta osin uusiksi pandemian takia. Tuhansien ihmisten lähikontaktit kentällä eivät tulleet kyseeseen. Lisävaikeuksia tuli, kun seremoniamestareista kaksi erotettiin avajaisten kynnyksellä. Musiikkia piti johtaa entisen rocktähden Keigo Oyamadan (Cornelius). Oyamada erotettiin, kun paljastui, että hän oli läpi kouluaikansa koulukiusannut muita oppilaita ja etenkin vammaisia oppilaita. Hän oli jopa kertonut asiasta 1990-luvulla jossain rock-julkaisussa. Mieleen tulee nyt Suomessa vellova punkstoo-kampanja, joka paljastaa musiikkipiirien hiljaisen hyväksynnän mitä pöyristyttävimmille miesten tekemille teoille.
Toisen tapahtumaohjaajan, teatteriohjaaja, koomikko ja manga-artisti Kentaro Kobayashin erottaminen 1990-luvulla television sketsiohjelmassa lausahdetun mauttoman holokaustivitsin takia tuntuu jo ylireagoinnilta. Japanin television kaupalliset kanavat kun ovat täynnä höpöhöpö-sketsiohjelmaa ja väsynyttä takavuosien julkkisten varietyjaarittelua, josta löytyisi kaivamalla vaikka mitä vähemmän korrektia. Olisiko nöyrä kumartaen tehty anteeksipyyntö riittänyt?
Tunnelmaa eivät varmaan myöskään nostaneet liki tyhjä katsomo; paikalla oli alle tuhat kutsuvierasta, joukossa urheiluministeri Jari Kurvinen sekä Suomen joukkueelle huiskuttanut Sari Essayah, eivät stadionin ulkopuolella läpi seremonian huudelleet mielenosoittajat.
Kuva: Wiki Commons
Seremonia aukesi valkoisiin pukeutuneilla urheilijoilla, jotka kukin harjoittelevat omalla välineellään, kaukana toisistaan, ilmentäen urheilijoiden rankkaa eristyskautta pandemian aikana. Heihin yhtyivät valkoisiin puetut tanssijat, hekin erillään toisistaan.
Japanin perinteistä puuseppäkulttuuria ilmentävä numero oli ammattitanssijoiden esittämänä kekseliäs ja värikäs tanssin ja musiikkiteatterin yhdistelmä.
Välissä nähtiin esoteerista butoh-tanssia, no-teatteriartisti ja jopa steptanssija. Japanin perinteiset kylätanssit olivat toki myös luonteva osa kokonaisuutta. Tanssi, jossa punaisten köysien avulla punottiin yhteys tanssijoiden kesken, korosti olympiateemaa, yhtenäisyyttä ja yhdessä tekemistä.
Vähän Super Bowlin tyyliin Japanin kansallislaulun Kimigayon esitti supersuosittu poplaulaja Misia. Paikalle oli saatu keisari Naruhito julistamaan olympialaiset virallisesti avatuiksi.
Hänen läsnäolonsa ehkä hieman kuroo umpeen olympialaisia kohtaan esitettyä kritiikkiä. Kyseessä lienevät olympiahistorian kritisoiduimmat kisat omassa maassaan: reilusti yli puolet japanilaisista kannatti olympialaisten peruuttamista viruksen leviämisvaaran ja paisuneiden kustannusten takia.
Yllättävää oli tapa, jolla Japanin lippu tuotiin areenalle. Sen toivat Japanin puolustusvoimain edustajat, mikä on uutta Japanissa. Vaikka Yhdysvalloissa moinen olisi normaalia, ei-militaristiseen perustuslakiin nojaavassa Japanissa puolustusvoimien esiintyminen missään virallisessa tilaisuudessa on harvinaista.
Kilpailijoitakaan ei marssinut areenalle ihan yhtä sakein joukoin kuin tavallisesti, koska urheilijoiden saapumista Japaniin on jaksotettu koronariskin minimoimiseksi. Värikkäiden asujen ja iloisten urheilijoiden katseleminen on silti aina mukavaa. Heidän tuloaan reunusti kierrätetyistä mangalehdistä tehtyihin pukuihin sonnustautunut vapaaehtoisjoukko. Marssia säestivät japanilaisten pelisäveltäjien tunnetut sävelmät.
Kuva: Wiki Commons
Olympiasoihtua areenalle olivat kantamassa niin veteraaniurheilijat kuin koronapotilaita hoitaneet terveystyöntekijät. Olympiatulen sytytti tennistähti Naomi Osaka, jonka puoliksi japanilaiset, puoliksi afroamerikkalaiset juuret tekevät hänestä uuden monikulttuurisen urheiljapolven edustajan.
Yksi upea huipentuma oli 1 800 droonin olympia-areenan ja kaupungin ylle muodostama Tokion olympialaisten logo, joka pyöri maapallon muodossa. Ylipäätäänkin seremoniassa käytettiin hyväksi nykypäivän valaistustekniikkaa.
Jos avajaisseremonia oli olosuhteiden johdosta hieman vähemmän mahtipontinen kuin mitä on aiemmin nähty, se oli hyvällä maulla ja tyylikkäästi toteutettu. Tyylikäs ei sen sijaan ole YLEn kisastudio, jonne näytettiin raahatun Kiina-kaupan koko rihkamaosasto. Takaseinän valokuvat Tokion silhuetista oli käsitelty omituiseen räikeään oranssiin värisävyyn. Sekava, mauton ja katsojan silmiä särkevä studio oli täydellinen floppi, etenkin kun sen varta vasten kehuttiin olevan koristeltu japanilaiseen tyyliin. Pari shoji-seinää ja simppeliä ikebana-asetelmaa olisi ajanut asian paljon japanilaisemmin.
Eija Niskanen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kirjailijan täytyy kuvitella ikäviä ja ahdistaviakin asioita, jotta niille voitaisiin tehdä jotakin
KOLUMNI | Jos Civil War -elokuva saa jotain ajattelemaan, niin maailmanloppuelokuvia, draamoja kuvitellusta ydinsodasta. Niille oli kylmän sodan aikoina kysyntää.
Älä polta tätä kirjaa – Ray Bradburyn Fahrenheit 451 on yhtä ajankohtainen nyt kuin 1950-luvulla
KOLUMNI | Kaikki kirjat eivät vanhene. Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n ehkä tärkein sanoma on muistuttaa diktaattorien olevan diktaattoreja vain meidän avullamme, usein vieläpä meidän aloitteestamme.
