Käärmeenpääntallaajia esitetään huhtikuussa Espoon kaupunginteatterissa. Kuva: Kari Sunnari
KOLUMNI | Käärmeenpääntallaajat-esitys sai Maarit Saarelaisen ajattelemaan himoa: ”Se on ikiaikainen tarve, tarve heittäytyä hetkeen ja päästää irti.”
Jokaisessa meissä on halu ja himo. Se on ikiaikainen tarve, tarve heittäytyä hetkeen ja päästää irti. Halu irrottautua arjesta. Se, toive, että minulle annetaan ja minua kannetaan. Hurmos on pieni ikuisuus.
Jokainen ottaa hurmoksensa, mistä sen saa ja miten haluaa.
Jollekin intohimo on uskonto ja jumala, toiselle se voi olla humala. Joku tanssii salsaa ja yksi laittaa Pil Pil Gambaa. Joku juoksee metsään ja toinen sänkyyn.
Uskonnollinen kokemus on kuin kokonaisvaltainen orgasmi.
Itse erosin kirkosta opiskeltuani vuoden kristillisessä kansanopistossa. Siellä ei ollut tippaakaan hurmosta. Vain pakotettua kristillisyyttä älyttömine sääntöineen. Kello yhdeksältä pojat ja tytöt eri huoneisiin. Opettaja kävi avaimenreiästä kyttäämässä. Onneksi sinitarra oli jo silloin keksitty.
Mutta, se mikä on kiellettyä ja salaista, se vetää puoleensa. No, sumsummarum, kaksi opiskelijoista tuli raskaaksi. Rehtori sai huomautuksen, ja lopulta erosi.
* *
Itse juoksin maaliskuun puolivälissä Tampereen Työväen Teatteriin nauttimaan liikkeen ja musiikin hypnoottisestä rytmistä eli Marjo Kuuselan, Anne-Mari Kivimäen ja Reetta Kaisa Ileksen Käärmeenpääntallaajat – uskomaton messu -esityksestä. Tekijäkaarti tanssi itsensä flow-tilaan ja hengitti yhdessä.
Perustarina kertoo pari sataa vuotta sitten vaikuttaneesta Vasumäen uskonlahkosta. Ohjaaja Marjo Kuuselan mukaan aihe pisti työryhmän pohtimaan liikkeen ja musiikin merkitystä, ja sitä missä menevät vapauden, naisen aseman ja seksuaalisuuden rajat.
Säveltäjä, muusikko Anne-Mari Kivimäki kertoo käsiohjelmassa, että Vasumäen lahkossa uskoa tuotiin esiin ilon kautta, soittaen, laulaen ja tanssien. Keskeisessä asemassa oli 1800-luvun tanssimusiikki. Pelimannit soittivat viululla eteläpohjalaisen talon yläkerrassa lahkon salaisissa tapaamisissa. Ja sillä saatiin koko väki hurmokseen.
* *
itse haltioiduin keväisestä luonnosta patikoidessani pyhiinvaellusreittiä Santiago de Compostelaan. Jylhät vuoret, kukkivat kunnaat, villinä soliseva joki, valkoinen ja musta hevonen niityllä. Ajattelin, että tämä on Nangijala.
Toinen, ikuisesti mieleen jäävä kokemus tapahtui Valamon luostarissa. Menin ennen iltavigiliaa kirkkoon ihailemaan Konevitsan Jumalanäiti -ikonia. Äkkiä minut yllätti lämmin, koko kehon ympäröivä humahdus, kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Ja tunsin sekunnin ajan olevani osa maailmankaikkeutta.
Suosittelen hurmosta kaikille. Siinä on elämän syke ja sähkö.
Maarit Saarelainen
Käärmeenpääntallaajat Espoon kaupunginteatterissa 4.–19.4.2023.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Saamelaistaide on Suomen valttikortti, mutta riittääkö vähemmistökulttuurilla elinvoimaa
KOLUMNI | Helmikuun kuudes on vakiintunut saamelaisten kansallispäiväksi. Alkuperäiskansan asema vaihtelee eri maissa, eikä Suomi ole ykkönen, jos ei hännänhuippukaan.
Pehmeyden vastarinta: ”Kun pommit putoavat, kyky tuntea myötätuntoa muuttuu poliittiseksi teoksi”
KOLUMNI | Sami Sankilampi yrittää liimata kolumnissaan maailman sirpaleita yhteen Uusi Juttu kainalossa.
Maailman lyhyin novelli ja muita äärimmäisyyksiä
KOLUMNI | Pekka Henttonen kirjoittaa todellisista ja kuvitelluista kirjallisista äärimmäisyyksistä: novelleista, romaaneista, kirjoista ja kirjastoista.
Haussa ”hyviä tyyppejä” eli työelämän yksilön palvonnan lyhyt historia
KOLUMNI | Liisa Keltikangas-Järvinen suomii uudessa kirjassaan olan takaa aikamme yltiöyksilöllistä kulttuuria. ”Hänen havaintonsa 2000-luvun työelämästä on helppo tunnistaa”, Jari Paavonheimo kirjoittaa.