Kadonnutta Ressua etsimässä – syväluotaava tunnustus hurahduksesta, rakkaudesta ja verenperinnöstä

Elissa Määttänen
25.08.2019

Tenavien Ressu on aiheuttanut täysimittaisen hullaantumisen. Miten tässä nyt näin on käynyt? Ja kenen on syy? Löytyykö vastaus jostain kauempaa, syvemmältä sukuhistoriasta? Elissa Määttänen etsii ja tarkastelee johtolankoja puolifiktiivisessä esseessään.

Joe Cool alias Jakke Jäyhä alias Ressu auttaa keskittymään tutkimusmateriaaliin. Ressun pohdiskelevan melankolinen puoli pääsee pokkareissa parhaiten esiin. Kuvat: Eliisa Määttänen

Yritän kaivaa todisteita. Suvun perinteet, sukupolvien ketju, geeniperimä, jatkumo. Olen varma sen olemassaolosta. Olen varma näköhavainnostani, varma muistosta, omistuskirjoituksesta kansilehdellä.

Käyn läpi senkin päällä olevat kirjat, arkisto- ja hattulaatikoista kasatun pylvään päällä olevat lehti- ja kirjepinot. Löydän yhden pokkarin, innostun, tämähän se on. Saan pettyä; nimmarit ovat tuntemattomalta tuntemattomalle. Tiputtelen silmiäni pitkin hyllyjä, kyljeltä kyljelle, tasolta tasolle. Niskaa vihloo kenotus ja katseen fortuna. Etenen ja palaan takaisin. Siinä! Siinä se on! Nappaan klassikon käpälääni, avaan kannen.

Ei mitään. Ei nimen nimeä. Ei minkään sortin ukkini raapustamaa ”Siskolleni Reealle 24.9.1976. Veljesi Keijo” -kaunoa.

Missä olet Ressu?

Onko minun pakko tarttua nurkkaukseen? Vielä yksi kirjahylly on tarkistamatta. Mikäli se ei anna vastauksia, on käärittävä hihat. On käärittävä hihat ja käytävä banaanilaatikkotornin kimppuun.

* *

Milloin tämä alkoi? Milloin jouduin tuon olennon pauloihin? Ressu on tassutellut hiljaisin askelin elämääni. Pyrähdellyt välillä polulleni, häipynyt ja pompahdellut takaisin. Mutta missä vaiheessa tapahtui täysi hullaantuminen?

En täysi-ikäisyyden saavutettuani erityisemmin välittänyt ketjuliikkeiden yökkäreistä ja alkkareista, joita ressut koristivat. En päässyt niihin kiinni. En päässyt kiinni hiusharjoihin, pampuloihin, pinneihin, pantoihin. En liioin kyniin, kumeihin, vihkoihin, viivaimiin, muistilappuihin, kirjepaperisetteihin.

Muistan yksittäisen Tenavat-pokkarin lapsuuden yöpöydältä, kirjastosta lainatun Ressun opaskirjan kirjailijaksi tähtääville, Jaska Jokusen halaamassa Ressua siskoni tyynyssä sekä hetket lukion ATK-luokassa (kiitos) 1997–1999 ja ensimmäisen todellisen suosikki-internetsivustoni Snoopy.comin.

Yhtäkkiä hämmennyksen aalto hulahtaa lävitseni. Enkö ole ymmärtänyt rakastaneeni Ressua jo – aina?

* *

Sosiaalisen median kuvapalvelu pääsiäisen korvilla 2016. Siellä. Snoopygrams. Liikkuvaa kuvaa. Viehkeää, keskiaikaisen juhlallisen kohteliasta mutta kepeää musiikkia. Suloinen vehreä niittykumpu ja ihania pupuja kerääntyneenä sille. Ressu pelmahtaa paikalle. Ressun innostuneen ilahtuneesti tervehtivä ääni, niin kirkastunut katse kuin vain mustasilmäisellä piirretyllä hahmolla olla voi. Lurppakorvain kohoavat juuret. Avonaiseksi aukeava syli. Käsi käteen, piiri muodostuu. Alkaa valloittava tanssi. Ressu hypähtää keskelle, näyttää parhaimmat muuvsinsa – ja voi jumpe, Ressu todellakin osaa tanssia. Pupusetkin lyövät käpäliään yhteen vikkelään. Rakastan Ressua, Ressun ääntä, liikekieltä, gestiikkaa ja sielun sävelten ilmaisua.

Vauhti kiihtyy, kaikkeus tihenee, ruffe on kaikkialla. Isän kanssa Tenavat-elokuva yli 100-vuotiaassa leffateatterissa 3D:nä, kainaloon liimautuva vinyyli ota tästä -pöydältä, Ressun alter ego Jakke Jäyhä eli Joe Cool omassa tyynyliinassani, kavereiden kotikirppiksellä minua ajatellen sivuun siirretty polkupyörän soittokello, kukkakimppua pitelevä Ressu vaaleanpunaisessa sydämessä kummilapselta synttärilahjaksi saadussa ikityylikkäässä cowboy-solmiossa. Ja vihdoin saan kiinni teemasta myös päivittäispukeutumisen saralla. Kaksi paria sukkia, kiitos, pitäkää vaihtorahat.

Kohtaamisissamme on aina jotain lohdullista, lämpöistä ja turvaa tuovaa. Kun kotonani alkoi putkiremppa ja olin selviytynyt asuntoni irtaimiston raivaamisesta sen tieltä, ensimmäisen evakkolukaalini pedillä odotti tunnelmiin parhaiten sopivat lakanat. Sain kömpiä kaustisten pitelemässä riippumatossa iisisti ottavan Ressun viereen. ”Relaxation is an art!” se tervehti.

On myös muistoja tavoittamattomuuksista. Pelkästään kaukaisen ihailun kohteeksi jäänyt Ressu ja flirttailun taito -opas edesmenneen Muruset-kirpparin ikkunassa (olisi ehkä sittenkin kannattanut astua ovesta sisään ja lyödä kilisevät tiskiin). Surkean menetettynä kohteena mielessä yhä väikkyy violetti Ressu-college second-handin ikkunassa (epätoivoinen nimeni oli kaupan varausvihossa kolmantena värisevin kirjaimin).

Ajaudun syvemmälle Ressu-pätkien pariin. Minua viehättää animointi, jonka viiva ja viivan kulku on yksinkertaista mutta ilmeikästä. Animoitaviksi valikoituneet liikkeet, eleet ja yksityiskohdat ovat selittämättömällä tapaa juuri oikeita. Ja entäs sankarini äännähdyksien vivahteet hienovaraisesta ärjyyn?

Huomioni kiinnittää uudelleen ja uudelleen vaivihkaa ja pienin partikkelein rakennettu ilmaisu. Kulmakarvojen värähdykset, suupielten kääntymisasteikko, tassujen ja sormenpäiden heiluttelut esimerkiksi hetkestä nauttimisen tai asiantuntijuuden merkkinä, tapa asetella pylly penkille mukavuus mielessä, haukotusten skaala, vilpittömän loisteen ja raivon leimahduksen vuorottelu katseessa, toisinaan koko olemuksen läpileikkaava kauhu ja tyrmistys – näiden kaikkien muodostamat kokonaisuudet monine variaatioineen ja tilanteisiin osuvine merkityksineen. Ne iskevät johonkin tunnistamista, samastumista ja siten onnea tuottavaan hermoon.

Ressu ei käyttäydy toivotun mukaisesti, ja Jaska Jokunenkin jaksaa pettyneenä muistuttaa asiasta: se ei odotetun lajityypillisesti tuo tohveleita eikä päivän lehteä, ei hauku tuntemattomille, ei seuraa Jaskaa kouluun. ”Miksei minulla voi olla tavallista koiraa?” kuuluu Jokusen virsi.

Jos minulta kysytään, niin Ressu ei voi olla tavallinen koira, sillä samalla kun se on oma itsensä, se on myös Tenavat-fabulan kaikkien hahmojen alter ego. Ressu on erilaisten tunteiden ja toimintojen peili. Se voi toisinaan tehdä asioita, joita Jaska Jokunen ja muut tenavat eivät välttämättä voi. Se voi tehdä asioita, joista he haaveilevat tai joihin he eivät yksin pysty. Ressu kokee ja käy läpi, esittää ja ilmentää niitä tunteita, joita muut eivät aina suoraan kykene.

Ressu pystyy olemaan viileistä viilein viilipytty ja suorittamaan tanssilattialla kuumimmatkin askeleet kepeästi ja rennon hallitusti. Mikä melodian ja biitin taju, nilkkain ja rantein mukana kulkeva letkeys! Toisaalta välillä pytty kuumenee ja tunteet saattavat päästä vuolaina ja täysin pidäkkeettömästi valloilleen, oli sitten kyse pakahduttavuudesta tai vääryydestä. Esimerkiksi lintuystävä Kaustisen viheltäessä lepattavasti sydämeenkäyvää taustamusiikkia Piparminttu-Pipsan luistellessa ja tenniskentillä tai kaukalossa turhautumista kokiessa. Lempeäkin Ressu löytää. Kirjastossa puolestaan on mahdotonta pysytellä hiljaa täysin naurettavan kirjan äärellä. Ranskan maanteillä Ressu luottaa asianmukaiseen, voimakkaaseen elekieleen sekä kiperissä tilanteissa suoraan toimintaan. Erittäin vahvaa samastumispintaa tarjoaa suhtautuminen arjen askareisiin ja erilaisiin painostaviin, erityisesti yöaikaan pintaan nouseviin ahdistuksiin.

Ressun muuntautumiskyky on omaa luokkaansa. Hän on tuttuun tapaan lentäjä-ässä sekä synkästä ja myrskyisästä yöstä kirjoittava kirjailija. Mutta syvemmällä tutustumisella paljastuu, että nyt ollaan tekemisissä muun muassa maailmankuulun kirurgin, ketterän sirkustaiteilijan, etevän pingiksenpelaajan, ilmeisen pätevän alkemistin ja osaavan mutta mielipiteet jakavan maagikon kanssa, jonka aamurutiinit ovat vailla vertaa.

* *

Nostan katseeni puhelimen syövereistä, menen viimeisen alttarin äärelle, tutkin tuplarivitetyt hyllyt. Pöly täyttää kurkun, mutta kädet huutavat tyhjyyttään Ressun ja Keijo-ukin omistuskirjoituksen perään. Olenko kuvitellut kaiken? Ja jos olen, onko sillä lopulta väliä?

Yhtäkkiä ukilta vuosien varrella saadut synttärikortit vilistävät silmissä. Avaan autopilotilla tiskikaapin oven, tartun juomalasiin ja annan hanan valua. Pölyjä alas hörpätessäni silmäkulma huomaa jotain. Seinällä tervehtii ukin perintö, huoneentaulu jolla on asiaa: ”My house is clean enough to be healthy and dirty enough to be happy”. Huoneentaululla oli aikoinaan omanlaisensa käyttöohje: jos ukin kodin hygieniataso oli sattumoisin päässyt notkahtamaan, kääntöpuoli muuttui huolettomasti paraatipuoleksi. Käännän kruunan esiin ja tapaan jälleen vanhat tuttuni. Ressu ja Kaustinen kippistelevät tuopit täynnä juuriolutta ja huikkaavat ”Are we having fun yet?”

Käärin hihat ja lähden kiipeämään kohti banaanilaatikkotornin huippua.

Elissa Määttänen