Motörheadin Lemmyn suojeluksessa olleiden kuusikymppisten naisten rockmusiikkia kuullaan tällä viikolla Tampereella, Oulussa ja Kouvolassa. Kaarina Lehtisalo kertaa artikkelissaan bändin historiaa.
Kaarina Lehtisalo
Enää ei ole mikään suuri hämmästyksen aihe, että rockbändillä on ikää yli 40 vuotta. Maailmalla on useitakin bändejä, joilla on kymmenien vuosien historia – ja fanejakin parin sukupolven verran.
Mutta jos pitäisi mainita yli 40-vuotias rockyhtye, jonka kaikki jäsenet ovat naisia, ei mieleen tule kuin yksi ainoa nimi: Girlschool – brittiläinen hard rockia ja heviä soittava bändi, joka on perustettu 41 vuotta sitten, vuonna 1978.
Olen itse riittävän vanha muistamaan miltä tuntui aikoinaan 1980-luvun alkuvuosina kuulla Girlschoolin musiikkia ensimmäistä kertaa – ja tajuta, että tässähän muuten naiset soittavat rokkia! Tieto ilahdutti teinityttöä hieman samaan tapaan kuin suomalaisten urheilijoiden tai taiteilijoiden menestys maailmalla. Kuulla naisten soittamaa rockmusiikkia, ja vieläpä hyvin ”miehisenä” pidetyn musiikinlajin saralla – se oli jotakin harvinaista ja hienoa.
Ja nyt, neljä vuosikymmentä myöhemmin, on pakko nostaa hattua sille, että Girlschool on edelleen olemassa. Bändi juhli jo yli kymmenen vuotta sitten ”pitkäaikaisin naisten rockbändi maailmassa” -titteliä. Silloin Girlschool oli ollut kasassa – vaikka välillä vaihtuvin kokoonpanoin – jo 30 vuotta. Nyt vuosia on takana 41 ja bändin muusikot kuusissakymmenissä.
Alkuperäisestä yhtyeestä Girlschoolissa ovat edelleen mukana laulaja-kitaristi Kim McAuliffe, 60, ja rumpali Denise Dufort, 61. Joukon juniori on kaksikymmentä vuotta bändissä kitaraa soittanut Jackie Chambers, 55. Tänä vuonna bändistä lähtenyt perustajajäsen, basisti Enid Williams on 59-vuotias. Hänen tilalleen yhtyeeseen tuli 56-vuotias Tracey Lamb – eikä suinkaan mistään pystymetsästä ole hänkään. Lamb on soittanut Girlschoolin riveissä Williamsin tilalla kahteen otteeseen aiemminkin, useita vuosia 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla.
Raskaamman rockin piireissä kulttimainetta nauttiva, maailmalla edelleen kiertävä bändi esiintyy tällä viikolla Suomessa kolmen keikan verran. Reissaamista riittää, sillä keikat ovat logistisesti mielenkiintoisesti eri puolilla Suomea. Kiiltävien kaakeleiden keskeltä Tampereelta kiepsahdetaan Oulun kautta kouvolalaiseen rokkibaariin.
Girlschool nähdään Tampere-talossa torstaina 21. marraskuuta, Oulun Club Teatriassa 22. marraskuuta ja Kouvolan House of Rock Barissa 23. marraskuuta.
Lemmyn suojeluksessa
Girlschoolin perustamisen taustalla on kahden lontoolaisen teinitytön ystävyys. Koulukaverukset Kim McAuliffe (s. 1959) ja Enid Williams (s. 1960) soittivat jo 1970-luvun puolivälissä teineinä cover-bändissä Painted Lady, jonka kaikki jäsenet olivat tyttöjä. Tämän yhtyeen hajottua McAuliffe ja Williams päättivät jatkaa soittamista uudessa porukassa. Bändiin saatiin mukaan kitaristi Kelly Johnson (s. 1958) ja rumpali Denise Dufort (s. 1958). Ensimmäinen single Take It All Away uudella Girlschool-nimellä julkaistiin joulukuussa 1978.
Naisten perustamia bändejä oli tuohon aikaan jonkin verran Britannian underground- ja punk-piireissä, mutta heviä ja hard rockia soittavat naiset olivat harvinaisuus. Girlschool herätti väistämättä huomiota – jo bändin nimi ja sen soittama ”maskuliininen” musiikinlaji olivat hätkähdyttävä yhdistelmä.
Girlschoolin musiikki kantautui myös Motörheadin pääjehun, Lemmy Kilmisterin korviin. Sana ”suojelusenkeli” ei ehkä ensimmäisenä tule Lemmyä muistellessa mieleen, mutta jonkinlainen isoveli Lemmystä Girlschoolille kuitenkin tuli. Lemmy hyvin konkreettisesti otti uuden yhtyeen siipiensä suojaan pyytämällä Girlschoolin lämmittelybändiksi Motörheadin kevään 1979 kiertueelle.
Tästä alkoi näiden kahden bändin yhteistyö ja yhtyeiden jäsenten ystävyys. Girlschool paitsi kiersi usein Motörheadin kanssa, bändit myös levyttivät yhdessä nimellä Headgirl. Girlschoolista onkin usein käytetty nimitystä ”Motörheadin pikkusisko”.
Punkahtavaa heviä
Musiikillisesti Girlschool edustaa punkahtavaa hevimetallia, niin sanottua NWOBHM-genreä. Näppärä kirjainyhdistelmä tulee sanoista New Wave of British Heavy Metal, ja sillä kuvataan 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa Britanniassa tehtyä hevimusiikkia, joka oli selkeästi saanut vaikutteita saman aikakauden punkista. Myös hard rock on genreleima, joka säännöllisesti toistuu Girlschoolin yhteydessä.
Girlschoolin maine on pitkälti 1980-luvun alun tuotannon varassa. Ensimmäinen albumi, Demolition julkaistiin vuonna 1980. Levyllä on muun muassa kappale Race with the Devil, joka lienee yksi bändin tunnetuimmista. Itse kappale ei ole Girlschoolin oma sävellys, vaan lainabiisi The Gun -yhtyeeltä.
Muut Demolition-levyn biisit ovat toki naisten omia. Kun nyt itse kuuntelin Girlschoolia vuosikymmenten tauon jälkeen, omiin korviini ensilevyltä iskivät parhaiten McAuliff-Johnson-työparin kappaleet, aloitusraita Demolition Boys, Nothing to Lose ja Deadline.
Toinen albumi Hit and Run (1981) on yhtä kova, ellei vielä kovempi Girlschool-klassikko. Levyn tunnetuin biisi C’mon Let’s Go on kaikessa yksinkertaisuudessaan melkoinen korvamato – ja alkaa myös itselläni soida välittömästi päässä, kun kuulen nimen Girlschool. Toinen tuon aikakauden tunnettu Girlschool-kappale, Please Don’t Touch, ei sen sijaan ”oikeasti” ole Girlschool-kappale, vaan se levytettiin yhdessä Motörheadin kanssa Headgirl-nimellä.
Epäonninen kasarituunaus
Girlschool on maailman pitkäikäisin naisten bändi. Kuvassa vasemmalta: kitaristi Jackie Chambers, laulaja Kim McAuliffe ja basisti Enid Williams. Williamsin tilalla bändissä soittaa tällä hetkellä Tracey Lamb. Kuva: Tampere-talo
Kahta ensimmäistä albumia pidetään yleisesti Girlschoolin kiinnostavimpina, eikä kehittyminen 1980-luvulla tuntunut kulkevan oikeaan suuntaan. Bändin musiikillista tyyliä yritettiin siistiä paremmin sopimaan Yhdysvaltain isoille markkinoille, ja soittajien ulkomuotoakin tuunattiin kasarimuodin mukaiseksi.
Alkuperäinen kokoonpano hajosi jo ennen 1980-luvun puoliväliä. Enid Williams lähti vuonna 1982, ja palasi vasta vuonna 2000. Kitaristi Kelly Johnson häipyi bändistä vuonna 1984 lähes kymmeneksi vuodeksi.
Vuonna 1985 julkaistu levy Running Wild oli hyvin eri tyyliä kuin aiemmat albumit, eikä sitä julkaistukaan muualla kuin Yhdysvalloissa. Levy myi heikosti, eivätkä bändin jäsenet itsekään myöhemmin pitäneet levyä missään arvossa. Suomalaisittain tuon ajanjakson mielenkiintoisin asia lienee se, että Girlschool esiintyi Britanniassa myös Hanoi Rocksin lämmittelybändinä.
Girlschoolin kuudes albumi Nightmare at Maple Cross (1987) oli paluuta yhtyeen alkuperäiseen tyyliin ja se saikin paremmat arvostelut. Bändi ei kuitenkaan enää yleisöä kiinnostanut entiseen malliin, ja 1990-luvun alkuvuosina Girlschool ei toiminut aktiivisesti.
Uusi vaihe bändissä alkoi, kun Girlschool alkoi tuottaa itse levynsä. Kitaristi Kelly Johnson palasi kokoonpanoon vuonna 1993, ja bändi kiersi taas aktiivisesti keikoilla. Johnson kuitenkin sairastui vuosituhannen vaihteessa syöpään, ja pääkitaristin tehtävän otti Jackie Chambers. Johnson ei pystynyt enää palaamaan muusikoksi, vaan hän menehtyi pitkällisten hoitojen jälkeen sairauteensa vuonna 2007.
Vuonna 2008 julkaistu Girlschoolin albumi Legacy on omistettu Kelly Johnsonin muistolle ja juhlistaa samalla Girlschoolin 30-vuotista taivalta.
Ja nyt, kun 40 vuotta on mittarissa, keikkailu edelleen jatkuu. Yhtye on kyllä nähty tällä vuosikymmenellä Suomessakin, muun muassa vuonna 2013 tehty 35-vuotiskiertue ulottui myös Suomeen. Edellinen vierailu oli neljä vuotta sitten: bändi nähtiin Motörheadin viimeisen Suomen-keikan lämmittelybändinä itsenäisyyspäivän konsertissa Hartwall-areenalla vuonna 2015.
”En voinut uskoa, että tyttö soittaa”
Girlschool ei ole koskaan tehnyt mitään numeroa naisasiasta, ainakaan suoraan. Kuitenkin se, että pelkästään naisista koottu bändi soittaa raskaampaa rockmusiikkia, tuntuu jo sinällään jonkinlaiselta kannanotolta, kun ajattelee heavy metal -sanoituksiin ja -kuvituksiin liittyviä macho-kliseitä. Myös Girlschoolin joidenkin kappaleiden sanoituksissa naisnäkökulma on tullut selväksi hyvinkin suorasukaisesti, kuten markkinointikuvastoa kommentoivassa Not for Sale -kappaleessa.
Girlschoolin muusikot ovat saaneet varsinkin alkuvaiheessa myös kuulla oman annoksensa vähättelyä ja ihmettelyä, jopa ”kehuja”, joista paistaa vilpitön sovinismi. Tunnetun mieskitaristin, Jeff Beckin kerrotaan lausahtaneen Kelly Johnsonin soittoa kuultuaan: ”En voinut uskoa, että se on tyttö, joka soittaa.”
Bändi on toisaalta hyötynyt siitä, että se on ”harvinaisuus”. Naiset soittamassa hard rockia -konsepti on tuonut julkisuutta. Silti Girlschoolin jäsenten sukupuoli ei ole voinut kantaa bändiä vuosikymmenien ajan, vaan kyseessä täytyy olla soittajien oma, aito innostus musiikin soittamiseen – ja tämä tekemisen ilo välittyy myös kuulijoille.
* *
Olisin halunnut päättää tämän artikkelini jollakin tavalla kohottavasti ja kertoa, kuinka Girlschool on toiminut esikuvana ja inspiraation lähteenä lukemattomille naisten perustamille rockbändeille. Mutta eipä maailma ole sittenkään niin kovin paljon muuttunut Girlschoolin alkuajoista. Naisia on muusikoina, kyllä. On naisten bändejä, on ”sekabändejä”, mutta silti rockmusiikin soittaminen on edelleen melko miehinen harrastus ja ammatti. Edelleen muusikko, joka sattuu olemaan nainen, on naismuusikko.
Kyse ei ole siitä, etteivät tytöt ja naiset haluaisi soittaa rockmusiikkia, tämä haave nimittäin ei ole muuttunut vuosikymmenienkään aikana. Jaana Lähteenmaa (joka itse soitti aikoinaan Tavaramarkkinat-yhtyeessä) selvitti asiaa 1980-luvulla pro gradussaan Tytöt ja rock, ja Tiina Käpylä suhteellisen tuoreessa, viime vuonna tarkastetussa väitöstutkimuksessaan Bändissä ja Vimmassa. Sekä Lähteenmaa että Käpylä päätyivät toteamaan, että kulttuurimme ei tue tyttöjen ja naisten haaveita rockin soittamisesta ja bänditoiminnasta – rock ja bändit nähdään edelleen enemmän poikien ja miesten juttuna. Jos tyttö haluaa soittaa rockia, hän joutuu tekemään enemmän töitä asian eteen.
Mutta mahdollista se on. Girlschool on jaksanut yli 40 vuotta.
Girlschool Tampere-talossa 21.11., Oulun Club Teatriassa 22.11. ja Kouvolan House of Rock Barissa 23.11.
