Parasta juuri nyt (16.1.2025): Gabriel García Márquez, Meri Parkkinen, Salman Rushdie, Itäsuomalainen, Taru sormusten herrasta

16.01.2025
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Claudio Cataño sarjassa Sadan vuoden yksinäisyys. Kuva: Netflix

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Pasi Huttunen on palannut klassikoiden pariin, mutta löytänyt myös uutta ja upeaa.

1

Vietin aikoinaan vuoden Etelä-Amerikassa ja tunnen miehen, nyt jo edesmenneen, joka nuorena miehenä suuntasi Ecuadorin Andien ylängöiltä länteen, viidakkoon ja perusti sinne kylän. Ehkä senkin vuoksi Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys (1967) on ollut minulle niin tärkeä kirja, vaikka se tuntemani miehen perustama kylä ei ollutkaan nimeltään Macondo.

Buendían seitsemän sukupolven edesottamuksista kertova maagisen realismin merkkipaalu on klassikko ja loistava teos. Mikä paljon yllättävämpää, myös Netflixistä löytyvä sarja Sadan vuoden yksinäisyys on hyvä.

2

Meri Parkkisen kirja Veronica Francon syntinen työ (Johnny Kniga, 2024) on ilahduttavan kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu tietokirja. Siinä tietokirjailija Parkkinen matkaa narratiivisia keinoja käyttäen tutkimaan, kuka oikein oli Veronica Franco, tunnettu kurtisaani ja runoilija 1500-luvun Venetsiassa.

Yhteiskunnalliset oivallukset, joita Parkkinen saa tutkiessaan menneisyyden voimanaisen elämää eivät välttämättä suuresti yllätä, mutta Parkkinen saa silti teokseensa myös yhteiskunnallista kipinää. Ennen kaikkea hänen kykynsä eläytyä menneeseen ja heittäytyä tarinaan on vaikuttavaa.

Tietokirjailijahan liikkuu aina vähän vaarallisilla vesillä, kun ryhtyy itse kirjansa henkilöksi. Kammottava esimerkki tästä on Kimmo Ohtosen vaivaannuttava teos Tunturikettu (Otava 2023). Parkkinen osaa onneksi kertoa huomattavan paljon paremmin tästä tietokirjaa kirjoittavasta henkilöstä nimeltä Meri Parkkinen eikä unohda varsinaisen aiheensa ensisijaisuutta.

Jo aiemmin olen kehunut Parkkisen ja toverinsa muutaman vuoden takaista Villapaitaseura-podcastia.

3

Salman Rushdien Voiton kaupunki (WSOY, 2024) on upea teos. Se on vapautta sekä avarakatseisuutta puolustava myyttinen fiktio, jota voi hyvin luonnehtia myös feministiseksi. Sen lisäksi se avaa silmiä päivän politiikassa ja arjessa usein vallan saavalle historiattomuudelle, joka usein johtaa typeriin ratkaisuihin.

Rushdie leikittelee mielikuvituksellisesti intialaisella mytologialla ja valtavan maan kirjavalla historialla. Teoksen sinänsä raskaista teemoista ja tarinan satojen vuosien aikäjänteestä huolimatta lukeminen tuntuu nautinnollisen kevyeltä. Lisäksi Rushdie onnistuu olemaan pirullisen nokkela ja usein hyvin hauska. Ei ihme, että kirjailija on ollut konservatiivisedille liikaa. Maria Lyytisen käännös on erinomainen.

4

Olipa demari tai ei, on pakko iloita puolueen pohjoiskarjalaisen äänenkannattajan kunnianhimoisesta uudistumisesta. Viikko Pohjois-Karjala uudisti ulkoasunsa ja muutti nimensä. Nyt se on Itäsuomalainen. Nimen mukaisesti se laajentui koko Itä-Suomen lehdeksi.

Lehden tekijäkaarti on hyvin mielenkiintoinen. Tähän mennessä ilmestyneiden numeroiden perusteella uudistus on tehnyt lehdestä pirteämmän, aktiivisemman ja huomattavasti relevantimman. Sekin varmasti auttaa, että oppositiopuolueen äänenkannattajassa jutut ja näkemykset tuppaavat olemaan terävämpiä.

5

Peter Jacksonin Taru Sormusten herra -elokuvatrilogian jälkeen tulleet Tolkienin tuotantoon pohjautuvat elokuvat ja sarja ovat vain entisestään alleviivanneet alkuperäisen trilogian luonnetta mestariteoksina.

Samoin tekevät itse asiassa myös trilogiaa edeltäneet elokuvatulkinnat. Jacksonin leffakolmikko on aivan loistava ja tekee hienosti kunniaa Tolkienin perinnölle. Niiden jälkeen tulleet kolme Hobitti-leffaa ovat puolestaan täyttä roskaa ja vaikka Mahtisormukset-sarjan ensimmäinen kausi oli paljon parempi kuin Hobitti-elokuvat, sekin oli silti roskaa. Mahtisormusten toisella kaudella hommaan saatiin hiukan eloa, jäntevyyttä ja mielenkiintoa.

Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota -animaatio yllätti. Se ammentaa ilahduttavan oivaltavasti Tolkienin rakentelemasta mytologiasta. Se on selvästi parasta, mitä on saatu aikaan sen alkuperäisen, toistaiseksi ylittämättömän trilogian jälkeen. Sekin jätti silti toivomisen varaa. Kaikki nykyajan teknologian tuomat mahdollisuudet ovat käytössä ja silti elokuva on mahdollisimman konventionaalista, riskejä kaihtavaa perusanimea.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua