Teatteriarvostelu: Gösta Sundqvistin hahmon ympärille kietoutuva musikaali ei ole suurta taidetta, mutta nousee väliajan jälkeen hienoon musiikilliseen lentoon. Suomen Musiikkiteatterin esityksen katsoivat Yo-talolla Lari Aaltonen ja Ilkka Valpasvuo.
Suomen musiikkiteatterin Vasara ja nauloja -musikaali Tampereen Yo-talolla 19.10.2019.
Päätin käydä parturissa ennen illan Vasara ja nauloja -musiikkiteatteriesitystä, ihan muuten vain. Parturin kanssa juteltiin mukavia, kuten tapana on. ”Onkos jotain suunnitelmia illaksi”, hän kysyi. Vastasin, että olen menossa katsomaan Gösta-musikaalia illalla Tampereen Yo-talolle. Silloin viereisestä tuolista kääntyi tutun oloinen hahmo: ”Ai sä oot tulossa sinne?”
Kukas siinä sitten sattuikaan istumaan, ellei itse AJ Keskinen, mies kyseisen esityksen Göstan roolissa. Totesin, että olen tulossa kirjoittamaan keikasta arviota, johon hämmentävästi Göstan näköinen Keskinen vastasi pilke silmäkulmassaan: ”Okei, saanko mä sitten maksaa sun parturilaskun, heh?”
Koska juttu oli jo valmiiksi niin absurdi, pitkitin vitsiä sanomalla, että ei tarvitse – juttukin on nimittäin kirjoitettu jo eilen.
”Niinpä, Suomen musiikkiteatteri, näkemättä paskaa”, veisteli esikuvansa mukaan sanavalmis Keskinen. Vähän vakavammalla naamalla totesin, että valmistauduimme kollegan kanssa illan esitykseen kuuntelemalla edellisiltana noin kuusi tuntia Leavingsin tuotantoa läpi.
”No sitten pitää yrittää muistaa sanat illan esityksessä”, lohkaisi pääosan esittäjä loppukaneetiksi.
* *
Tällaisella tosielämän ”ei-ole-todellista”-aasinsillalla Kulttuuritoimituksen Lari Aaltonen (parturissa käynyt) ja Ilkka Valpasvuo saivat öljyä myllyyn yhteen etukäteen eniten pohdintaa herättäneeseen kysymykseen. Vaikka AJ Keskisen heitto olikin vitsailua, niin miksi musiikkiteatteri ja erityisesti Suomen musiikkiteatteri herättävät tällaisia mielikuvia? Ovatko Vasara ja nauloja -esityksen kaltaiset musiikkimaailman legendojen lämmittelyt yhtään sen viihteellisempää tai halpahintaisempaa kuin muukaan teatteri? Ja jos ovat, niin tarvitseeko niiden muuta ollakaan?
Yleisöä Leevi & The Leavingsin musiikkiin ja erityisesti Gösta Sundqvistin elämään pureutuva esitys joka tapauksessa keräsi tuvan täydeltä, ja tunnelma oli katossa. Oman nostalgiansa kirjoittajille toi areena, Tampereen yöelämän legendaarinen ydinpaikka vuosikymmenien ajalta. Yo-talo on nykyään vähemmän keikka- tai diskokäytössä. Suomen musiikkiteatteri käyttää sitä esitystensä näyttämönä, ja sellaisena se toimi oikein hyvin.
* *
Etukäteen olimme miettineet, löytyykö Vasara ja nauloja -esityksestä draamaa vai onko se pelkkää hittipotpuria? Onko Göstan tarinasta saatu tuotua esille sellaisia piirteitä, jotka herkistävät? Saadaanko näyttelijöistä irti todellisia tunteita vai mennäänkö vain kaikille tuttujen biisien varassa? Saadaanko luotua aitoa ajankuvaa? Millaisilla sovituksilla biisejä tuodaan kansalle? Ja mitä kappaleita on mukaan valittu?
Kun Vakosamettihousuinen mies alkoi soida, muutama asia kävi heti selväksi. Hyvin riisutusti muutamalla huonekalulla, valoilla ja savulla luotu lavastus toimi jo pelkästään sen ansiosta, että nojatuolit olivat suoraan vanhoista Spede-leffoista eli juuri sellaisia hiukan vanhempaa perua olevia, käytössä kuluneita punaruskeita nahkaistuimia. Pelkästään niillä päästiin ajan hermolle. Myös AJ Keskisen tapa ottaa Göstan hahmo haltuun olemalla oman kuuloisensa mutta habitukseltaan hyvin samankaltainen esikuvansa kanssa vakuutti. Keskinen myös lauloi hyvin ja onnistui johtamaan esitystä valovoimallaan kuin Gösta aikoinaan Leavings-yhtyettä.
Keskistä ja naisrooleissa nähtyä Johanna Helmistä lukuun ottamatta kaikki muut näyttelijät taisivat myös soittaa. Rummut ja koskettimet oli sijoitettu lavan sivuun, kun taas kitaraa ja bassoa soitettiin pääasiassa lavan etuosassa. Ainoat esiriput kohtauksien vaihtoon luotiinkin valoja himmentämällä, jolloin bändin jäsenet laukkasivat lavalta instrumenttiensa ääreen tai kitarankaulasta puherooliin.
* *
Leevi & The Leavingsin historiaa käsiteltiin esityksessä vähän sinne päin, sillä esimerkiksi bändin henkilövaihdokset eivät saaneet mitään roolia. Taiteelliset erimielisyydet ja sisäiset ristiriidat käytiin toki jossain määrin läpi, mutta ilman kunnon tunteita. Vakavatkin erimielisyydet, kuten se kuuluisa 600 000 markan festivaalikeikka, josta Gösta kieltäytyi muiden toiveista huolimatta, kuitattiin puolessa minuutissa Göstan jumalointina, vaikka juuri tällaisista tilanteista olisi voinut ihan oikeaakin draamaa saada aikaan.
Göstan perhettä ja sukua ei julkisuudessa nähty eikä nähdä myöskään Vasara ja nauloja -esityksessä. Levymoguli Atte Blomista ei herunut juuri lisäväriä, ja Jörn Donnerin ja Lenita Airiston kaltaiset sivuroolit vedettiin aivan liian halvalla farssiksi. Näyttelijäntyölle ei annettu juurikaan avaimia, koska juoni oli ikään kuin Keskisen kertoma luento Göstan elämästä, jota välillä dramatisoitiin bändin kesken.
* *
Esityksessä ärsytti eniten kolme asiaa, niistä ensimmäisenä draaman ja juonen puute. Göstan elämä, ura ja käänteentekevät hetket käytiin läpi kuin suoraan Wikipediasta lukien. Lööppiotsikot käsiteltiin, mutta yksityiskohtia ei juuri nähty.
Tähän liittyy myös suurten tunteiden väisteleminen. Tarinan etukäteen dramaattisin hetki eli Göstan menehtyminen yllättävään sydänkohtaukseen kuitattiin lyhyellä itkuisella ”mitä me nyt tehdään” -kyselyllä ja kitaristi Simo Pirttimaan sankarisähkökitarasoololla, joka hieman hämmensi. Emme ihan saaneet kiinni siitä, mitä soololla tavoiteltiin, sillä mahdollisuuksia olisi ollut muitakin – vaikkapa hiljentyä jonkin kuolemaa perinpohjaisen surullisesti käsittelevän Göstan kappaleen (vaikkapa Pimeä tie, mukavaa matkaa tai Elina mitä mä teen) äärelle. Tai valoilla luotu Göstan varjokuva laulamassa ”haudan takaa”… Ehkä se olisi ollut liikaa viihdettä janoavalle kansalle, kuka tietää.
Toinen ärsytyskynnyksen yli noussut asia oli esityksen naiskuva. Johanna Helmisellä oli epäkiitollinen rooli vetää farssina Lenita Airistoa, Laura Jenna Ellinooran äitiä tai Rin Tin Tin -koiran emäntää. Puhumattakaan niistä halpoja karaokevideoita muistuttaneista tuhannen hunnun tansseista, joita käytettiin biisien värittämiseen.
Myös tapa, jolla hieno, herkkä ja rohkea kappale Poika nimeltä Päivi käsiteltiin, herätti suurta ärtymystä. Erikoista, että vielä vuonna 2019 joutuu näkemään esityksiä, joissa erilaisuudesta yritetään repiä maailman ankeinta huumoria kainalopierumeiningillä.
Kolmas närästystä herättänyt teema oli kappaleiden sovitusten köyhyys tai sovinnaisuus. Kun niin suuri määrä biisejä (25) luettiin läpi suunnilleen samalla kaavalla, ne muutamat, joissa mandoliini pääsi ääneen, nostivat heti peukun. Gösta ja Leavings olivat Suomen musiikkihistorian parhaita sovittajia, joten kappaleisiin olisi toivonut enemmän varianssia. Olisi toki ollut mahdollisuus sovittaa kappaleita myös ihan uudella tavalla. Kunnianhimoa olisi siis voinut olla enemmänkin mukana.
* *
Heti perään täytyy antaa samasta aiheesta positiivista palautetta. Alun pienestä hapuilusta huolimatta bändi oli hyvä. Biisivalinnoissa oli käytetty mielikuvitusta sen verran, että odotettujen hittien rinnalla kuultiin muun muassa Elämänmeno, Rakas Annika ja Elämää ikkunan takana.
Minkäänlaisessa kronologisessa tai juonta tukevassa asemassa biisivalinnat tai niiden järjestys olivat vain harvoin. Lähinnä tuli mieleen, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – kuten Lenita Airiston ranskalaisen visiitin jälkeinen Muotitietoinen – asiaa oli lähestytty lähinnä siitä näkökulmasta, että tarvitaanko nopea vai hidas kappale.
Teuvo, maanteiden kuningas -biisissä oli liian rockhenkinen sovitus, joka ei tehnyt kunniaa alkuperäisen kappaleen lakoniselle ja synkälle tulkinnalle. Teuvon myötä heräsi ajatus, että olisiko Gösta pystynyt halutessaan tekemään keikkaa. Minkälainen lavapersoona hänellä olisi ollut? Olisiko hän noussut lavan eteen ja huudattanut yleisöä vai olisiko hän mieluummin istunut lavan nurkassa keskioluttuoppi edessään ja tulkinnut ujosti biisinsä?
Tätä on mietitty kymmeniä vuosia, ja mysteeri säilyy. Tässä musiikkiteatteritulkinnassa biisejä kuitenkin esitetään ja ne alkavat kietoutua Göstan ympärille ja hänen esittämikseen. Meneekö lakonisista biiseistä teho, kun niitä mehustellaan, kuten kävi Vasara ja nauloja -esityksen Teuvon kohdalla?
Yli kaksi tuntia kestänyt esitys nousi väliajan jälkeen musiikillisesti lentoon. Osittain tämä johtui ensimmäistä puoliaikaa hittipainotteisemmasta biisimateriaalista, mutta myös pääosanesittäjä AJ Keskinen alkoi päästä vauhtiin. Unelmia ja toimistohommia oli erityisen kova veto!
Yleisö, joka täytti Yo-talon salin ääriään myöten, lauloi mukana, ja se oli sallittua. Yhteislaulu ei tuntunut yhtään pakotetulta tai siltä, että esiintyjät edes yllyttäisivät siihen, vaan se tapahtui hyvin luontevasti.
Niin, ja muistiko AJ Keskinen laulujen sanat, kuten lupasi parturissa ennen keikkaa? Kyllä muisti, lähes sanatarkasti.
Lari Aaltonen ja Ilkka Valpasvuo
