1

Iloitsen neljästä vuodenajasta. Juuri nyt niistä paras on syksy. Taivaan sininen katto on kohonnut kesäistä korkeammalle. Ylhäällä kaartelevat merikotkat. Korpit kommentoivat hiljaisen kylän menoa männyn latvoista lahden molemmilta puolilta. Haavikot on kullattu. Väljä, kuulas ilma tuoksuu omenoilta ja sieniltä, ohuesti maalta ja laholta. Pilviä tulee hentoina hahtuvina. Pilviä venyy kaarelle ohuina juovina. Ne kertyvät kumpareiksi ja röykkiöiksi. Tuuli nousee hetkessä. Monesti pilvet kirmaavat huimaa vauhtia yli saaren ja pudottavat märän lastinsa vasta rannikolle. Yhtä monesti myös meillä sataa ja riepottaa.

Syyspäivä saaristossa ajaa seitsemällä hevosella. Vanha sanonta tahtoo sanoa, että kannattaa ottaa sadetakki tarakalle, kun lähtee polkemaan kauppaan.

2

Illat pimenevät, aamukahvihetket pitenevät ja lounaspöytäänkin tarvitsen kirjallista seuraa. Onneksi on kirjahylly. Minulla se täyttää seinän ja on poikinut pienempiä hyllyjä pitkin kotia.

Kirjat eivät ole aakkosjärjestyksessä. Eivät ne ole myöskään värijärjestyksessä. Edes Tammen Keltaisen kirjaston selät eivät välttämättä seiso vierekkäin.

Järjestyksen tapainen löytyy teemoittain. Ylhäällä vasemmalla käydään sotaa. Taistelujen alla asuvat runot. Runoista oikealle, kotimainen kertomakirjallisuus. Sen alla ja siitä eteenpäin ulkomaiset kertojat. Siellä Tanskan prinssi nojaa apinain kuninkaaseen. Näiden aatelisten ja muiden kuviteltujen hahmojen alla hallitsevat tietokirjat.

Lasin takana, ettei myrkky valuisi matolle, lusivat vankileirien kauhuista ja hirmuhallitsijoiden oikuista kertovat kirjat. Solovetskista ja Kolymasta voi ammentaa suhteellisuuden tajua, jos tuntuu, että ulkona on kylmä ja elämä muutenkin mälsää. Jo pari lukua Kiinan suuresta nälänhädästä saa hoksaamaan, ettei tyhjäkään ruokakaappi ole täysin tyhjä.

Alimmat hyllyt täyttää tutkimusmatkailu. Sieltä löytyy tarinoita, jotka luettuaan muistaa taas nauttia lämpimästä suihkusta ja omia aikojaan pyörivästä pyykkikoneesta. Läpi hyllykön tapaa sarjakuvamassoja. Yksi erillissatelliiteista on UFO-hylly hölynpölyherkuilla.

Rakastan kirjahyllyäni. Jos en muuta tekemistä keksi, istun sen eteen jumppamatolle ja silmäilen selkiä kallella päin. Kansien välissä on tarinoita, mutta oma tarinansa on myös jokaisella niteellä.

3

Hylly pyrkii pursuamaan, koska kaikkialla, ihan siis todella kaikkialla, myös meidän lauttarannassa on kirjanvaihtopiste. Paljon paremmin otan kuin jätän.

Viime viikolla löysin penkille lasketusta laatikosta Erkki Toivasen vuonna 2002 julkaistun kokoelman Iltakävelyllä. Samalla nimellä Yleisradion erikoiskirjeenvaihtaja Toivanen teki viidentoista vuoden aikana radioon yli sata ohjelmaa. Useimmissa ohjelmissa kuljetaan Toivasen kotikaupunkien Lontoon ja Pariisin kulmilla. Kirjaan valikoidut kohteet ovat pääosin muualta.

Tarinat ajoittuvat kahta puolen vuoden 1989 murrosta. Toivanen pohtii eurooppalaisuuden olemusta ja tulevan Euroopan muotoa rautaesiripun murentuessa. Hän käsittelee vaivatta, lähes jutustelevaan sävyyn valtavia kokonaisuuksia. Hän kääntää esiin tapahtumien taustoja ja kummia kulmia. Hän seuraa historian kiemuraisia polkuja. Toivanen tuntee maiseman, josta kirjoittaa. Hän on käynyt paikoissa ja tavannut ihmisiä. Aivan varmasti Toivanen on myös lukenut muutaman kirjan enemmän kuin useimmat meistä.

Hävettää tietää niin vähän vaikkapa Liettuan tai Ukrainan historiasta. Toisaalta tämän hienon pienen kirjan luettuaan on taas vähän paremmat eväät ymmärtää Ranskan keltaliivejä, Unkarin Fidesziä tai Puolan sisäpolitiikkaa.

Toivanen on kirjaa kootessaan saanut tilaisuuden arvioida juttujaan muutaman vuoden takaa. Lukujen alussa tai lopussa hän omien sanojensa mukaan jälkiviisastelee. Sävy on toiveikas. Tämän päivän Euroopassa tapahtuu kuitenkin asioita ja vaikuttaa voimia, joita vuonna 2011 kuollut Toivanen ei osannut aavistaa. Varsinkaan hän ei osannut kuvitella Brexitiä. Sivulla 164 Toivanen kirjoittaa: ”Yhä useammat britit tuntevat ja tietävät kuitenkin olevansa nyt myös ’eurooppalaisia’. Enää ei Euroopasta puhuta kuin etäisestä, vieraasta mantereesta. Enää ei korviin kantaudu vaatimuksia maan erottamiseksi Euroopan yhteisöstä ja paluusta Kansainyhteisön helmaan.”

4

Seuraavan kirjan kurotan vasemmalla kädellä keittiön ikkunalaudalta. Myös tämän kirjan kirjoittaja on kävelyllä Euroopassa. 18-vuotias brittipoika Patrick Leigh Fermor pakkasi reppuun vähän vaatteita, pari runokokoelmaa ja nipun suosituskirjeitä. Hän oli päättänyt patikoida halki Euroopan Hoek van Holland, Hollannin kulmasta Konstantinopoliin.

Leigh Fermor lähti liikkeelle 8. joulukuuta, vasten talven hyisiä tuiskuja. Vuosi oli 1933. Ensimmäinen maailmansota oli järjestänyt Euroopan uuteen uskoon. Vanhan maailman jälkiä voi silti kohdata Unkarissa, Tsekissä ja Itävallassa. Venäjällä oli ollut vallankumous, mutta Itä-Eurooppaa ei vielä ollut kätketty rautaesiripun taakse. Hitler oli noussut valtaan Saksassa. Siihenkin aikaan oli Eurooppa murroksessa.

Nuori matkamies nukkuu ladoissa ja paimenten majoissa. Hän etsii syötävää talven hiljentämistä kylistä ja palelee maantiellä. Joskus hän saa turvan luostarin seinien sisältä. Toisinaan hänet kutsutaan paremman väen kivitaloihin ja maalaiskartanoihin. Ihmiset ovat vieraanvaraisia. Vastaanotto on useimmiten lämmin. Paddy tutustuu ja ystävystyy. Oluttuvassa hän siteeraa kilvan kreikkalaisia klassikoita ja Rooman suurmiesten puheita. Ei tarvitse osata kaikkia kieliä, jos osaa kreikkaa ja latinaa. Klassinen sivistys yhdistää Euroopan kouluja käynyttä nuorisoa.

Päiväkirjojen ja muistikuvien varassa kirjoitettu A Time of Gifts julkaistiin vuonna 1977. Tähän mennessä Leigh Fermor oli jo kirjoittanut useita kirjoja. Hän oli kasvanut aikuiseksi ja seikkailut useammankin elämän edestä. Hän oli ansioitunut toisessa maailmansodassa, jossa Euroopan nuoriso murhasi toisiaan miljoonin. 62-vuotias kirjailija tavoittaa vielä hienosti untuvaisen itsensä, avoimen, luottavaisen ja poikakirjaseikkailuun valmiin nuorukaisen, mutta hän myös tietää, mitä Euroopassa tapahtui patikkaretken jälkeen.

Leigh Fermor saapui Istanbuliin tammikuussa 1935. A Time of Gifts päättyy Tonavalle. Matkan toisen osan kattava Between the Woods and the Water alkaa, kun kirjoittaja ylittää Mária Valérian sillan ja saapuu Unkariin. Näillä sivuilla kuljetaan Romanian rajalle asti, Rautaportin kanjoniin.

Matkakertomuksen Kolmas osa, Artemis Cooperin nuoren Paddyn päiväkirjoista ja 1960-luvun käsikirjoituksesta kokoon kirjoma The Broken Road: Travels from Bulgaria to Mount Athos julkaistiin vuonna 2013, kaksi vuotta Sir Patrick Leigh Fermorin kuoleman jälkeen. Jatko-osien odotan ilmestyvän lauttarannan kirjakoppiin viimeistään viikolla 48.

5

Kirjahyllyn kolmannelta tasolta, ylhäältä laskien, kotimaisen kertomakirjallisuuden rivistä, Simpauttajan vierestä, löytyy erikoiskirjeenvaihtaja Toivasen uusi asemapaikka. Erkin tuleva naapuri oikealla puolella on Pena.

Pentti Saarikosken laajasta tuotannosta seisoo hyllyssäni vain yksi teos. Se ei ole runokokoelma. Se ei ole käännös. Sillä on romaanin mitta, 176 sivua, mutta romaani se ei ole, ei ainakaan siinä mielessä, että siitä löytyisi juoni. Parin sivun mittaisissa kappaleissa kuljeskelee päähenkilö, Saarikoski itse, mutta päiväkirjakaan tämä ei ole.

Tässäkin kirjassa ollaan liikkeellä Euroopassa. Saarikoski asuu Ruotsissa, poikkeaa Norjan Stavangeriin, sovittaa itseään Bretagneen ja vierailee Dublinissa. Paikkojen sijainnista tulee vuonna 1982 julkaistun kirjan nimi Euroopan reuna.

”Vaeltavaa proosaa Saarikosken jäljittelemättömään tapaan”, kuvaillaan takakannessa. Teksteissä mainitaan tuolloin ajankohtaisia tapahtumapaikkoja ja tapahtumiin vaikuttavien nimiä, Falklandin saaret, Maggie Thatcher ja Ronnie Reagan. Mainitaan myös muinaisia ja kirjallisia nimiä, kuten Homeros ja Joyce. Toivasen ja Leigh Fermorin tavoin myös Saarikoski oli klassisesti sivistynyt.

Teksti hurmaa ja pyörryttää ja naurattaa ja inhottaa nopeilla kierteillä. Kristuksesta mennään nokkahaukeen ja Whitmanista vittuun jo muutaman sanan lauseilla. Nuo lauseet suodattavat itseensä kuvia kylien kujilta, kirkoista ja kalasatamasta. Ne tulevat täyteen kirjailijan pään sisältä, repusta kaivetusta lestistä ja kaukaa muinaisesta Ateenasta.

Kaiken aikaa tuntuu, että Saarikoski on ihan huulilla, että oivallus elämästä ja taiteesta ja vähän kaikesta on kuin sen entisen naapurin nimi, kielen päällä, tavoittamattomissa sittenkin, tulossa mieleen huomenna jos ei paljon painosta.

Kimmo Ylönen