Tommi Toija kääntää katseen katsojaan ja Nastja Säde Rönkkö lohduttaa runollisesti

Tommi Toija ateljeessaan Taidehallissa. Kuva: Anna Autio

Tommi Toijan Tunteiden arkeologia Helsingin taidehallissa 6.10.2024 asti. Nastja Säde Rönkön Selviytymisopas maailmanlopun lapselle HAMissa 8.9.2024 asti ja Kuka on eläin 18.8.2024 asti.

En ihan päässyt perille, kuka loistoidean keksi. Sitä ei muistanut tarkalleen taiteilija Tommi Toija eikä museon henkilökunta. Kun suuri yleisö pääsee taiteilijakoteihin yleensä vasta tekijän kuoltua, nyt päätettiin siirtää Toijan ateljee Taiteilijakoti Lallukasta kesän ajaksi Helsingin taidehallin kuvanveistosaliin yksi yhteen. Muuttomatka oli 700 metriä, mutta homma ei ollut ihan vähäinen. Sponsoriksi saatiin muuttofirma, kuinkas muuten.

Ajatus on vallan mainio. Toija on lupautunut välillä työskentelemään ateljeessa yleisön nähden. Seinään on kirjoitettu aiheellinen teksti: Rikottu teos on ostopäätös.

* *

Taidehallin edustalla kuikuilee ulko-ovea kohti peräti 3,70 metrin korkuinen Vitun voimamies -ukkeli ja portaikossa tilan ottaa haltuun sarjan ensimmäinen, pieni vahaveistos Pikku pelkuri, joka oli ensi kertaa näytteillä Mäntän kuvataideviikoilla vuonna 2003.

Toija on yksi tunnetuimpia suomalaisia nykyveistäjiä. Hänet yhdistetään ennen muuta suuripäisiin ukkeleihin, joiden skaala vaihtelee. Ilmeikkäät hahmot ovat helposti lähestyttäviä. Ne ovat muodostaneet oman viihdyttävän todellisuutensa, joka ei kyseenalaista eikä ota kantaa isoihin kysymyksiin.

Ukkeli on Toijan jäljittelemätön tavaramerkki siinä missä The radiant baby, säteilevä lapsi, oli yhdysvaltalaisen aktivistitaiteilija Keith Haringin tavaramerkki. Haringin lapsi symboloi kaikkein puhtainta ja viattominta ihmisyydessä, Toijan ukkelihahmossa on myös jotain viatonta ja vilpitöntä.

Tommi Toija, Palaset, 2023. Kuva: Anna Autio

Taidehallissa on komea kattaus Toijan veistoksia, piirroksia ja kollaaseja. Jokaisella salilla on oma ilmeensä. Itse keramiikkaukkelit istuskelevat ja nojailevat pääosin ateljeen puolella.

Toijalla on vahva muodon taju ja kyky vangita teoksiinsa ihmisen mielenliikkeet hienovaraisesti. Kuluneen vuosikymmenen aikana ilmaisu on monipuolistunut. Yksi taidehallin sali täyttyy suurista ekspressiivistä sekatekniikkapiirroksista. Osa niistä on työstetty krouvisti vanerille moottorisahalla lisätehoja tuoden. Tuttu ukkelin hahmo tuijottelee täälläkin useimmiten hämillisen oloisena ja varuillaan aivan kuin näkymätön uhka vaanisi nurkan takana – silloinkin kun on aihetta hymyyn.

Yksi saleista on täynnä uusia pronssivaluja. Nämä repaleiset avonaiset rintakuvat ovat näyttelyn kova ydin. Mykkinä tuijottavissa rujoissa kasvoissa näkyvät eletyn elämän jäljet. Ne tuovat särmää ja riitasointua lapsenomaisten keramiikkaukkeleiden hermeettiseen maailmaan. Vaihteleva patinointi ja avoin rakenne paljastavat taiteilijan ja valurin saumattoman yhteistyön teknisessä toteutuksessa.

* *

Nastja Säde Rönkkö: Selviytymisopas maailmanlopun lapselle (pysäytyskuva), 2022. Puvustus: Juha Vehmaanperä. Kuva: Aake Kivalo

Helsingin vanhan tennispalatsin kaarihallissa kuuluu sirinää ja kumahtelee tuomiopäivän gongi. Jättiläiskädet kurottelevat jotain kiinteää, johon takertua. Suurilla screeneillä ja pienemmillä näytöillä pyörii 26 surumielistä ja välillä hyytävän ajankohtaista luopumisen ja lopun tarinaa.

Nastja Säde Rönkön tuotantoa esiteltiin Tampereen taidemuseossa vuonna 2019, jolloin hän oli Vuoden nuori taiteilija. Rönkkö tekee mediataidetta, videota, performanssia. HAMiin on viritetty parin vuoden takainen, uusilla töillä täydennetty videoinstallaatio. Siinä taiteilija kyselee runollisesti mitä meidän pitäisi tästä ajasta muistaa, oppia ja välittää eteenpäin, ja miten voimme unelmoida uudenlaisia tapoja elää. Kysymysten lähtökohtana on huoli maailman tilasta, muutoksista, jotka eivät kovin lupaavilta näytä.

Taiteilijan videokamera pyyhkii autioita meren rantoja, apokalyptista vuorimaisemaa, muutamaa jäljelle jäänyttä ihmistä. Minäkertojan ääni pitää tunnelman toteavan melankolisena, oli kyseessä yksilötason tragedia tai yhteiskunnan täydellinen tuho. Seurasin teoksia osan sieltä, toisen täältä ja yritin ymmärtää mikä niitä yhdisti. Ydinsanomaksi kiteytyi ihmisyys ja välittäminen. Ne jäävät, kun kaikki muu on menetetty. Näyttelystä huokuva maailmanlopun ja tuhoutumisen tunnelma oli sen verran musertava, että tuohon toivon pilkahdukseen oli kuitenkin vaikea tarttua. Pakko myöntää, että tunteisiin meni. Taide teki tehtävänsä, vaikutti ja vakuutti.

* *

Esko Männikkö: Untitled, 2005. HAM Helsingin taidemuseo. Kuva: Yehia Eweis

Rönkön rinnakkaisnäyttely HAMissa esittelee eläintä länsimaisen taiteen kontekstissa.

Koiran- ja kissanomistaja käyttää lemmikistään persoonapronominia. Se on yksi ulottuvuus keskustelussa eläimen ja ihmisen suhteesta. Viime vuosina yhä useampi taiteilija on tutkinut muunlajisia itseisarvoisina ja tuntevina yksilöinä ja tarkastellut miten ihmisen yhteiselo niiden kanssa sujuu. Taiteen mikroskooppi on suunnattu jopa bakteeritason elämään.

HAM tuo keskusteluun oman panoksensa. Mukaan on valittu 91 eläinaiheista teosta 1800-luvulta nykypäivään teemoittain ryhmiteltyinä. On eläimet yksilöinä, on elinympäristöjen muutokset ja muuta.

Otsikko Kuka on eläin lupaa paljon. Lopputulos on kuitenkin kesy ja perinteinen museonäyttely. Se ei haasta katsojaansa. Kipeitä ja kiusallisia kysymyksiä käsittelevä taide puuttuu. Söpöt eläimet ovat söpöjä, ketäpä kiinnostaisi broileri tai muu tuotantoeläin. Hän, jonka elämä on lyhyt ja karu. Plussaa kuitenkin siitä, että lapsia varten on tehty oma seikkailemaan kutsuva eläinpolku.

Seppo Metso

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua