Varmemman päälle laskettua elokuvaa ei olekaan kuin Maleficent 2: Pahan valtiatar. Siinä on aivan kaikki mitä nykyaikaisella, sadun muotoon leivotulla hittielokuvalla pitää olla: ihana mutta valju prinsessa, komea pölkkypäinen prinssi, heidän ympärillään liitelemässä höppänöitä keijukaisia vaivaksikin asti ja terästahtoisia kuningattaria peräti kaksin kappalein.

Viiden vuoden takainen edellinen elokuva Maleficent – Pahatar piti keskeisenä ilkeän haltijattaren hahmoa (Angelina Jolie), jonka inhimillistetty pahuus toimi leffan juonen polttoaineena. Uutuudessa nuoret eli prinsessa Aurora (Elle Fanning) ja prinssi Philip (Harris Dickinson) ovat hankkiutumassa naimisiin, sopi se vanhuksille tai ei.

Luonteiltaan vahvatahtoisten naisten, Maleficentin ja kuningatar Ingrithin (Michelle Pfeiffer) väistämättömästä yhteenotosta ei tule ikimuistoista mittelöä, mikä latistaa elokuvaa, jonka funktio on toimia lähinnä tehostesoftan esittelynä. Miesten osa tässä viihde-elokuvassa on jäädä koristeiksi. Aktiivista toimintaa heiltä ei kukaan odotakaan. Miehet olisivat vain tiellä, kun jutun naiset panevat hösseliksi.

Riskitön satu viitteillä nykyhetkeen

Elle Fanningin esittämä Aurora tahtoo naimisiin, kuten kunnon prinsessan kuuluukin.

Elokuvan kunniaksi on sanottava, että se muuntaa ja jatkaa edelliselokuvassa esiin nostettuja teemoja sotaisan kaupungin ja maaseutuna tai metsänä nähdyn monimuotoisen luonnon vastakkaisuudesta.

Elokuvan päästyä esittelemään ihmisten ymmärtämättömyyden takia maanpakoon joutuneet keijut ja sarvipäiset haltiat, käy selväksi miten leffan juoni heijastelee nykyistä ihmisten maailmaa. Maleficent 2: Pahan valtiatar kertoo maailmasta, jossa kaksi supervaltaa, ihmisten Ulstad ja keijujen ja haltioiden Moors, taistelevat vallasta ja elintilasta.

Asukkiensa epäonneksi maailmojen johdossa on sotaa ikävöiviä monarkkeja, joille rauha ja sopuisa rinnakkainelo ovat vain halveksittavaa heikkoutta. Disney-yhtiö on tuonut elokuvan työryhmään veteraanikäsikirjoittaja Linda Woolvertonin, jonka osaavaa varmuutta on nähty Kaunottaressa ja hirviössä (1991), Leijonakuninkaassa (1994), vuoden 2010 Liisa ihmemaassa -elokuvassa ja edellisessä Maleficent – Pahatar -elokuvassa (2014). Toinen toistaan suuremmat hitit kertovat, että tämänkertaisessa elokuvassa ei riskejä oteta.

Upealta näyttävää pitkää piimää

Kuningatar Ingrith (Michelle Pfeiffer) seuraa joukkojaan sotatantereella.

Asetelmana on rinnastaa kaupungissa asuvat ihmiset sekä lumotun metsän keijut ja muu fauna. Kovin syvälle siinä ei tietenkään mennä, onhan kyseessä suuren yleisön digitehostevetoinen viihde-elokuva.

Elokuvasta huomaa, että se on tehty Taru sormusten herrasta -elokuvien ja Game of Thrones -sarjan kasvattamalle yleisölle, joka on tottunut odottamaan viihteeltään näyttävintä mitä rahalla saa. Mutta tiivistä ja napakkaa tarinankerrontaa elokuvaan ei kuitenkaan ole saatu, sillä se tuntuu kahden tunnin kestossaan puoli tuntia liian pitkältä.

Leffa käyttää suhteettomasti aikaa tietokoneajoina tehtyihin huimapäisiin kuvankuljetuksiin etenkin Maleficentin lentokohtauksissa. Muutenkin elokuva on niin suuressa määrin tietokonetyönä tehty, että olisi perusteltua kutsua sitä animaatioelokuvaksi.

Antti Selkokari