Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Timo Kanerva suosittelee digitaalista Readly-palvelua ja Kathryn Williamsin lämmintä folkia.
1
Maailma muuttuu. Ja Tampere siinä mukana.
Ihmisten ostokäyttäytyminen on murroksessa, ja sen myötä ovat uusiksi menneet kaupungin kaupat. Jo kauan sitten kuihtui pois Tampereen Kirjakauppa, jonka toisesta kerroksesta löysin monia hienoja englanninkielisiä pokkareita. Eikä enää ole Epe’s Music Shopia, tuota Tampereen musiikkielämän keskusta. Puutarhakatukin tuntuu autiolta ja tyhjältä ilman Anttilaa, jonka levy- ja video-osastolta löytyi loputtomasti sekä todella hyvää että oikein outoa materiaalia – ja tapasi samalla kavereita, jotka myös tulivat sinne säännöllisesti laareja selailemaan. Onpa kaupungin ainoa kunnon tavaratalokin kuollut pystyyn: nykyään Stockmann on vain sekalainen joukko firmoja saman katon alla, ja sen alakerroksen on vallannut Ruotsin-laivat mieleen tuova tuoksuhelvetti.
Tampereella on kuitenkin yksi erikoismyymälä, joka pitää pintansa vuodesta toiseen. Pian neljä vuosikymmentä on vaateliaita viihde-elektroniikan käyttäjiä palvellut Hifistudio.
Alusta pitäen olen kuulunut sen asiakaskuntaan. Laitteita kun pitää säännöllisin väliajoin uusia. Niitä ei uusita siksi, että ne olisivat menneet rikki, vaan siksi, että jokin uutuus nyt vain voi soida paremmin tai näyttää ratkaisevasti parempaa kuvaa.
Viime viikolla uusin televisiohuoneen koko kaluston. Hifistudion asiantuntija saapui paikalle, laati suunnitelman ja teki tarjouksen. Muutaman päivän kuluttua pakettiauto toi uuden laitteiston. ”Avaimet käteen” -periaatteella ne sitten asennettiin ja kalibroitiin.
Nyt kelpaa katsoa elokuvia, jalkapalloa, jääkiekkoa, Netflixiä ja Areenaa!
2
Vuonna 1974 Liverpoolissa syntynyt Kathryn Williams kiinnitti huomioni vuosituhannen alussa ilmestyneellä kakkosalbumillaan Little Black Numbers. Lämpimällä, akustisella musiikilla hän otti paikkansa parhaiden nuorten laulaja-lauluntekijöiden harvassa joukossa.
Sittemmin olen hankkinut häneltä muutaman levyn. Aina ne ovat osoittautuneet omaperäisiksi ja kiinnostaviksi. Läheskään kaikkea en kuitenkaan ole Kathryn Williamsilta kuullut.
Sen aukon saattoi paikata nyt kerralla. Artisti on nimittäin julkaissut täydellisen boksin. Kathryn Williamsin ytimekkäästi nimetty Anthology (One Little Indian Records) pitää nimittäin sisällään kymmenen virallista cd:tä sekä toiset kymmenen levyllistä ennen julkaisemattomia äänitteitä, kovakantisen tekstikirjan sekä kirjasen, jossa Jude Rodgers esittelee ansiokkaasti Kathrynin tähänastisen uran.
Tässä laatikossa riittää sulattelemista useammaksi päiväksi. Tosin minun on vaikea ymmärtää, miten näin ison laatikon voi myydä viidellä kympillä!
3
Lontoon-matkalla on tapana käydä useissa taidenäyttelyissä. Huipuksi nousi tällä kertaa Royal Academy of Arts. Suomalaisiahan sinne vetää Helene Schjerfbeck. Eihän tämän Suomen merkittävimmän naistaiteilijan teoksia ole aiemmin Britannian kenties tärkeimmässä museossa esitelty.
Näyttely lunastaa lupauksensa. Erityisesti avara huone, jonka seinille on ripustettu kronologisessa järjestyksessä Schjerfbeckin omakuvat, tuo suorastaan käsin kosketeltavaksi ihmisen vanhenemisen suuren tragedian.
Siinä, missä Schjerfbeck on melkein liiankin tuttu, yllätti minulle oikeastaan täysin tuntematon sveitsiläinen Fèlix Vallotton monipuolisuudellaan ja persoonallisella näkemyksellään Royal Academy of Artsin toisessa näyttelyssä. Useimmista taiteilijoista poiketen Vallotton näkyy olevan kaikkien tekniikoiden taituri.
Kumpikaan näyttely ei ole yleisömenestys. Ja taiteen ystävällehän se on vain iloinen asia. Teoksia saa siis katsella omaan tahtiinsa ja kaikessa rauhassa. Kukaan ei töni, eikä kukaan ei työnny eteen ottamaan lähikuvaa kännykällään.
Näiden levollisten taidekokemusten vastakohdan tarjosikin sitten Olafur Eliassonin In Real Life -näyttely Tate Modernissa. Se oli kuin pelkillä karkeilla ja energiajuomilla elävien ADHD-lasten kesäleirin viimeinen päivä.
Pakenin paikalta…
4
Kun takavuosina ohitti Lehtipisteen, tuli usein katsottua, onko uusia musiikkilehtiä ilmestynyt. Nykyään sellaista ei tee milloinkaan. Siihen on kaksi syytä: pääosa noista lehdistä on jo lopettanut toimintansa ja ne lehdet, jotka yhä ilmestyvät, on luettavissa digitaalisesti Readly-palvelussa.
Readly on ollut päivittäisessä käytössäni jo vuosia. Esimerkiksi kuluneen syyskuun aikana olen sillä lukenut Uncutia, Mojoa, Record Collectoria, Shindigiä, Progea, Jazz Timesia, Long Live Vinyliä, Goldminea, Rolling Stonea, Classic Rockia, Classic Popia, Stereophileä ja Billboardia. Noiden musiikkilehtien lisäksi tulevat vielä ainakin Newsweek, Atlantic, Time, The Week, FourFourTwo ja The Times Literary Supplement.
Eihän tämä tietenkään mitään oikeaa, syventyvää lukemista ole, selaamista pikemminkin, mutta Readlyn avulla pysyy ajan tasalla.
Ainakin pinnallisesti!
5
En muista, koska tapasin Jussi Niemen ensimmäisen kerran. Sen kuitenkin muistan, kuinka kerran Tampereen kaupunginkirjastossa juttelimme pitkään juuri ostamastani LP:stä. Se oli The Paul Butterfield Blues Bandin The Resurrection of Pigboy Crabshaw. Kun tuo levy bändin diskografian mukaan ilmestyi vuonna 1967, niin onhan tässä yhteistä taivalta kertynyt.
Olen siis auttamattoman jäävi arvostelemaan Aviadorin kustantamaa teosta Kootut Naamakirjat Vol. 1. Remix. Niinpä en arvostelekaan. Totean vain yllättyneeni siitä, kuinka innostuneesti luin teoksen kannesta kanteen. (Sen oikean arvion kirjoitti näille sivuille Erik Ahonen.)
Yllättynyt olin siksi, että olin jokaisen jutun lukenut jo aiemmin. Ne on julkaistu aiemmin Soundissa, ja itse asiassa minä tämän esseesarjan idean ja nimen keksin jo reilut seitsemän vuotta sitten.
Joskus kirjaksi kerätyt lehtiartikkelit toimivat, joskus taas eivät. Naamakirjan tapauksessa ne toimivat. On syntynyt oikea kirja, eikä mikään sekalainen juttukokoelma. Onnistumisesta on kiittäminen Jussi Niemen syvää musiikin rakkautta, eläytymiskykyä ja rohkeaa heittäytymistä, joka sulattaa kaiken nähneet tähdet kerran toisensa jälkeen. Jussi tuntuu pääsevän samalle aaltopituudelle kaikkien kanssa. Se ei ole kiinni musiikin genrestä, kotimaasta tai ihon väristä.
Pelkkä nimilistakin kertoo, että teos syleilee koko maailmaa: Dr. John, Rauli ”Badding” Somerjoki, Ali Farka Toure, John Fahey, The Pretty Things, Nico, Doug Sahm, Burning Spear, Donovan, Jukka Tolonen, Isaac Hayes, Joan Baez, Iggy Pop, Jim Pembroke, Hawkwind, William S. Burroughs, Pekka Pohjola, Tom Waits, Tricky…
Timo Kanerva