Taidemaalarit valotaiteilijoina – Teija-Tuulia Ahola Voipaalassa ja Erika Adamsson Kangasalla

Yleisnäkymä Teija-Tuulia Aholan näyttelystä Voipaalan taidekeskuksessa. Kuva: Charles Sandison

Teija-Tuulia Aholan maalauksia hallitsevat metallivärit, etenkin lyöntimetallit, jotka luovat kultaisen hohteen lähes hänen kaikkiin teoksiinsa. Kun maalausten äärellä liikkuu, kun niitä katsoo eri suunnista – ja parhaassa tapauksessa näkee ne useampaan kertaan erilaisessa valossa, eri vuorokaudenaikoina, jopa eri vuodenaikoina – ne elävät ja muuntuvat. Aholan teokset muistuttavat meille hyvin konkreettisesti, mistä näkökyvyssämme on kysymys: kaikki mitä näemme on valon heijastusta.

Maatuvan ja hengellisen välinen jännite

Aihetasolla Aholan maalauksia hallitsevat kasvit ja orgaaniset muodot, metallinhohteen taustalla tai rinnalla vaikuttavat maanläheiset värisävyt. Aiheiden maailma on luonnon- ja maanläheinen, paikoin myös maatumista lähenevä. Metallivärien runsaus puolestaan kohottaa teokset arjen ja ajallisuuden tuolle puolen.

Lyöntimetalleista etenkin kultaa on käytetty eri kulttuurien uskonnollisissa pyhäköissä kuvastamaan korkeampaa tietoisuutta ja hengellisyyttä. Jännite Aholan maalausten orgaanisten, vapaiden kasviaihemuotojen ja kultaa kohti kurkottavan ideaalitason välillä synnyttää kokonaisen maailmankuvan.

Aholalle ominaisessa kuvastossa ja visuaalisessa maisemassa ovat läsnä niin elämän kiertokulun perusasiat, kasvu ja maatuminen, kuin myös tarpeemme kokea jotain aineellisesta irtautuvaa, kenties kadoksissakin olevaa hengellisyyttä, jonka ilmaisijana näissä maalauksissa toimii metallisissa sävyissä hehkuva ja varioiva valo.

Voipaalan näyttelyssä nähtävät teokset ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa, osan muistan nähneeni Galleria Himmelblaun näyttelyssä vuonna 2017. Vai muistanko oikein? Maalausten syntyaikaa ei teosluettelon tiedoissa mainita. Kaikki nämä vuodet Ahola on joka tapauksessa pysynyt tyylilleen ja työtavoilleen uskollisena, ja parhaimmillaan hänen maalaustensa äärellä voi kokea tavoittavansa myös ajattomuuden kokemuksia.

Ahola on sisällyttänyt teoksiinsa myös viittauksia taidehistoriaan sekä erilaisiin kulttuurisiin tyylikausiin ja ilmiöihin. Japanilainen estetiikka, länsimaisen taiteen historiasta tutut Claude Monet’n (1840–1926) Lumpeet, Vincent van Goghin (1853–1890) Iirikset ja Akseli Gallen-Kallelan maalaus Démasquée (1888) ovat saaneet uuden elämän tämän näyttelyn teoksissa.

Kirjallisena inspiraationa näyttelyn taustalla on toiminut Eino Leinon kokoelma Helkavirsiä II (1916), jonka runo Auringon hyvästijättö on lainannut nimeään näyttelyn nimiteokselle. Se on ollut yksi Aholan teinivuosien lempirunoista.

Vaan yritäpä ottaa selfie Auringon hyvästijätön äärellä. Et voi välttyä sädekehältä pääsi päällä! Teos todella luo hohdettaan kuin aurinko. Näyttelyvalvoja kertoo, kuinka hän illan tullen valot sammutettuaan pysähtyy vielä hetkeksi ihailemaan juuri tätä teosta. Kun valot on sammutettu, maalaus hehkuu vielä, tuikahtaa kuin heijastaen illan viimeisen auringonsäteen.

Voipaalan taidekeskuksen yläkerrassa hehkuu Teija-Tuulia Aholan näyttelyn nimiteos, maalaus Auringon hyvästijättö. Etualalla installaatio Poikien leikit. Kuva: Charles Sandison

Teija-Tuulia Aholan maalausten tärkein aihe on valo. Ilman valoa eivät toki voi elää myöskään kasvit, jotka ovat hänen teostensa keskeistä kuvastoa. Tämän näyttelyn nähtyäni tajuan, että Ahola todellakin on nimenomaan valotaiteilija. Erittäin kiinnostavaksi tuon oivalluksen tekee se, että Ahola ei tee teostensa valoja sähköllä, tietokoneilla, tekoälyllä tai muilla digitaalisilla tekniikoilla, vaan juurevasti ja haastavasti nimenomaan maalauksen keinoin. Hänen välineinään ovat maalauksen ja sekatekniikan ohella lehtimetallit, kuten kulta, hopea, palladium, messinki, sinkki, alumiini ja musta hopea.

Teoksista juuri mustan ja hopean sävyihin keskittyvät Nousu ja Hehku assosioituvat ajankohtaisesti hälyttäviin ympäristökatastrofeihin. Uutiset kesän maastopaloista kohoavat näiden maalausten äärellä vääjäämättä mieleen. Näyttelytiedotteessaan Ahola kertoo niiden syntyneen Ranskan työskentelyresidenssinsä aikana, kun Marseillen lähistöllä oleva luonnonsuojelualue tuhopoltettiin. Pian Aholan saavuttua Suomeen myös Notre Dame paloi (2019).

Olemukseltaan mustanpuhuvat ja hopeanhohtoiset Nousu ja Hehku poikkeavat melko jyrkästikin näyttelyn kullanhohtoisesta yleisilmeestä. Ne luovat kokonaisuuteen kontrastia, hiukan järkyttävät kultaisen onnelan rauhaa, vaikka ovat yleisilmeeltään hillittyjä. Niiden mustuus luo näyttelyn visuaaliselle ilmeelle myös hyvää tekevän vastapainon.

Ripaukseen mustaa rinnastuessaan muut sävyt ja valoisuus terästäytyvät entisestään. Läsnäolollaan nämä mustanvoittoiset teokset kärjistävät eetoksen, joka läpäisee myös Aholan muun tuotannon: päällimmäisenä on kauneus, mutta esiin nousee myös ajatuksia ja tunnelmia, jotka muistuttavat kuolevaisuudesta ja tuhon mahdollisuudesta.

Oikeassa reunassa Teija-Tuulia Aholan maalaus Hehku. Kuva: Charles Sandison

Voipaalan taidekeskuksen salien kaunis, monelta suunnalta sisään tulviva valo on Teija-Tuulia Aholan maalauksille kenties paras kuviteltavissa oleva ympäristö. Näyttely on ripustettu tyylikkäästi, yläkerran tilaa jakava kivikuutioista koostuva installaatio Poikien leikit tuo kokonaisuuteen kolmiulotteista rytmiä. Teoksen neliskanttiset kivenmurikat on järjestetty täsmällisiin rivistöihin kuin marssille lähetettävät sotilaat tai sankarihautojen kivilaatat.

Assosiaatio on omani, ja näinhän taide elää, imien tulkinta-aineksia vallitsevasta maailmantilanteesta. Joka tapauksessa tämäkin teos osaltaan vakuuttaa, että valon ja kauneuden maalari näkee myös pimeyden ja varjojen vaikutuksen.

Teija-Tuulia Ahola: Auringon hyvästijättö. 3.9.2023 saakka, Voipaalan taidekeskus, Sääksmäentie 772, Valkeakoski.

* *

Erika Adamsson: Red Atmosphere (Petäjikkö) 2022, öljy akryylille. Kuva: Erika Adamsson / Kimmo Pyykkö -taidemuseo

Teospohjista kumpuaa valo ja maalausjäljen luisto

Erika Adamssonin maalauksissa erityisen merkitykselliseksi tekijäksi nousevat taustat, siis maalauspohjat, joille hän teoksensa synnyttää. Adamsson maalaa värikkäille, läpinäkyville plekseille ja tanakoille hopeanhohtoisille alumiinilevyille.

Voimakkaan punainen pleksi antaa maalauksille väkevän tunnelman jo itsessään, samalla kun se tarjoaa erityistä kaikupohjaa taiteilijan värikokeiluille. Adamsson maalaa sekä pleksin taka- että etupuolelle. Kun taakse maalaa vihreällä, etupuolelta katsoen väri näyttäytyykin ruskeana tai jopa mustana.

Punaiset pleksit ovat valikoituneet teosten taustoiksi etenkin Kangasalan urkutehtaan historiaa käsittelevässä tuoreessa maalaussarjassa, jonka Adamsson on luonut juuri tätä Kimmo Pyykkö -taidemuseon DECADES-näyttelyä varten. Tehtaanjohtaja Tulenheimon (sukunimi oli vuoteen 1906 asti Thulé) porvariskodin salien upottavan pehmeiden itämaisten mattojen ja tyylihuonekalujen tunnelma sekä salien hämärä valo ovat alkaneet elää Adamssonin maalauksissa nimenomaan punaisen pleksin päällä.

Hillityn ja historiallisen porvariskodin hämärä tunnelma kasvaa kuumaksi. Interiöörin valopaikat heijastuvat huonekalujen valoisimmista huippukohdista rauhoittavina, viilentävinä vaaleansinisinä. Tämä on maalauksellisesti hieno, lämpimien ja kylmien sävyjen kontrastiivisuudelle perustuva ratkaisu.

Erika Adamsson: Vieraalla maalla kaukana, 2022, öljy akryylille. Kuva: Erika Adamsson / Kimmo Pyykkö -taidemuseo

Myös urkutehtaan kaikelle kansalle (tai ainakin keski-ikäiselle ja sitä iäkkäämmälle kansanosalle) tutuimpien soitinten, koulujen urkuharmonien maailmaa kuvaavien teosten pohjana ovat punaiset pleksit. Ne ovat valikoituneet maalauspohjiksi myös pienten matkaharmonien sodanaikaisia tehtäviä ja ympäristöjä, kenttähartaustilanteita käsitteleviin riipaiseviin teoksiin.

Veljeyden elämänmittainen kaari ja Kangasalan urkutehtaan historia

Veljeydestä kertovan, vaikuttavan maalaussarjan pääsävy on punaisen sijaan keltainen. Adamsson pohtii veljeyteen eri ikäkausina liittyviä rooleja, veljesten välisiä välirikkoja ja niihin liittyvää sovun mahdollisuutta. Etäisyyden ja läheisyyden välinen jännite on onnistuneesti luotu näyttelyyn myös maalausten harkitun ripustuksen avulla. Korkea päätyseinä jakautuu sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti, antaen tilaa koko elämänmittaisen veljeyden kaaren käsittelylle.

Yleisnäkymää Erika Adamssonin näyttelystä DECADES – vuosikymmeniä. Näyttelytilassa on esillä myös Kangasalan urkutehtaan valmistama urkuharmoni. Kuva: Jussi Koivunen / Kimmo Pyykkö -taidemuseo

Adamsson on tehnyt laajahkon sarjan myös tilannemuotokuvia. Niiden taustana toimivan alumiinin tarkoituksellisesti näkyviin jätetyt kiillot, maalaamattomat kohdat, ovat tärkeitä valon esiintuojia. Siinä missä Voipaalan taidekeskuksessa esillä oleva Teija-Tuulia Ahola luo valon heijastuksille avaria mahdollisuuksia metallivärein ja lyöntimetallein, Adamsson luo niitä jättämällä vahvasti valoa heijastavan metallipinnan paljaaksi.

Näyttelyn toisessa kerroksessa on nähtävillä video, jolla Adamsson paljastaa tekniikkansa yksityiskohtiakin: liukkaan alumiinin päällä olevaa muovikalvoa harkitusti poistaen, esimerkiksi kirurginveitsellä leikaten, hän saa aikaan tarkasti kohdistettuja, tarkkarajaisia maalausjälkiä, vaikka maalauspohjan pinta on äärimmäisen liukas.

Turku ja muita aiheita

Näyttelyä on markkinoitu Kangasalan urkutehtaan historiaa käsittelevänä, mutta onhan siellä paljon muutakin. Hyvä niin, esillä on Adamssonin uran vaiheita eri vuosikymmenien varrelta. Edellä mainittujen tilannemuotokuvien ohella mukana on esimerkiksi sarja Adamssonin kotikaupunkia Turkua käsitteleviä maalauksia, joissa käsittelyssä ovat niin Turun torin lähihistoria, Tuomiokirkko kuin Ylioppilaskyläkin. Näyttelyn ääniopas kannattaa ottaa kierrokselle mukaan, Adamsson itse kertoo kiinnostavasti ja ihan mahdottoman mukavasti teostensa taustoista ja synnystä.

Erika Adamsson on tallentanut maalauksiinsa myös Turkua. Vasemmalla näkymä Ylioppilaskylään, sen vieressä nyt jo purettu Turun torin taksikoppi. Oikealla esimerkki Adamssonin tilannemuotokuvien sarjasta. Kuva: Jussi Koivunen / Kimmo Pyykkö -taidemuseo

Mukaan näyttelyyn on ikään kuin eksynyt myös pari kankaalle maalattua öljymaalausta. Vuonna 1997 valmistunut Toipilas (Tenttiinlukija) sekä maalaus Ehtoinen emäntä (2003) ovat tyyliltään varsin erilaisia kuin pleksille ja alumiinille maalatut tuoreemmat teokset. Ne ovat ilmeisiä omakuvia ja toisaalta kiinnostavia kurkistuksia Adamssonin kehityskaareen taiteilijana. Ne jäävät kuitenkin teknisesti pleksi- ja alumiinitaustoille toteutettujen teosten varjoon vakuuttaen, että Adamsson saa hämmästyttävällä tavalla maalauksensa elämään nimenomaan pleksi- tai alumiinitaustoilla. Hän on tämän tekniikan mestari, jonka taituruus on ilo löytää nyt Kangasalta.

Yksi näyttelyn helmistä on asetettu näyttelyripustuksessa vähän sivurooliin. Yövartio (öljy alumiinilla, 2016) on hieno peilaus maalaustaiteen klassikon ja nykyajan kaupunkilaisnuoruuden välillä. Siinä taidehistoria ja nykyhetki osuvat ikään kuin suloisen sattuman kautta dialogiin. Kun nuorisoporukka istuu öisen kaupungin kadunvarren penkillä, heidän takanaan, heidän tiedostamattaan, gallerian ikkunasta heijastuu yksi maalaustaiteen suurista klassikoista, Rembrandtin Yövartio (1642).

Erika Adamsson: Yövartio. Öljy alumiinille (2016). Kuva: Katri Kovasiipi

Tuollaista tilannesidonnaista rinnastusherkkua voi kai tapahtua vain tosielämässä – taiteilijan tehtävänä puolestaan on nähdä ja siirtää se muidenkin nähtäväksi. Adamsson kaappaa intensiivisiä, eläviä hetkiä maalauksiinsa käyttäen usein valokuvia teostensa aiheina. Virtaavan käsialan rinnalla hänen teoksissaan elää hetkien autenttisuus.

Adamssonin maalausjäljessä viehättää liukkaus ja liukuvuus, johon alumiinipohja antaa erityisen antavan luiston. Tämän hienon näyttelyn voi nähdä Kangasala-talon Kimmo Pyykkö -museossa vielä sunnuntaina 27.8. Suosittelen lämpimästi!

Erika Adamsson: DECADES – Vuosikymmeniä. 27.8. saakka, Kimmo Pyykkö -taidemuseo, Kangasala-talo. Kuohunharjuntie 6, Kangasala, to 11–19, pe–la 11–17, su 11–15. Sunnuntaina 27.8. klo 13 yleisöopastus.

Katri Kovasiipi
Suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua