Mikä on kirjailijan tehtävä? ”Tärkeintä on kuunteleminen”, vastaa japaninkorealainen Yū Miri

Yū Miri. Kuva: Raisa Porrasmaa

Jutun kirjoittaja Raisa Porrasmaa tapasi Yū Mirin Helsingissä kesäkuussa 2022, jolloin Yū vieraili Suomessa Lahden kirjailijapäivien esiintyjänä. Yū Mirin romaani Uenon asema ilmestyy loppukeväästä 2023 Porrasmaan suomentamana ja Sammakko kustannuksen julkaisemana. Haastattelun proosakatkelmat ovat kyseisestä teoksesta.

* *

”Värisin kuin yksinäinen kaisla, olisin halunnut puhua niin paljon kuin suinkin, mutten tiennyt, miten sen tekisin, etsin uloskäyntiä; vaikka olinkin sen näkevinäni, ei pimeys langennut eikä valoa kajastanut. Kaikki oli jo ohi, mutta jatkui silti… Sietämätön levottomuus, suru, yksinäisyys…”

Mikä on kirjailijan tehtävä? Jos kirjailija Yū Miriltä kysytään: pikemminkin ottaa vastaan kuin pyrkiä ilmaisemaan itseään. Tärkeintä on kuunteleminen. Vain kuuntelemalla voi tulla ääneksi heille, jotka itse eivät pysty puhumaan.

Kirjailijana Yū (oikealta nimeltään Miri Yanagi [柳美里], s. 1968) kokee haluavansa seistä heikkojen, syrjittyjen rinnalla.

Yū on antanut vaikeassa asemassa oleville muutakin kuin äänen: lämpimän oleskelupaikan, ruokaa ja suojaa. Hänen Fukushiman Ōkuma-machin kaupungissa toimiva kirjakauppa-kahvilansa Full house on avoin kaikille: sinne voi pistäytyä vaikka vain lämmittelemään ja kirjoja lukemaan, mutta ruokaakin siellä myydään. Tavoitteena ei ole voiton tavoittelu, vaan fukushimalaisten tukeminen.

Tällä hetkellä kahvilaa pyörittää kaksi nuorta, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ydinvoimalaonnettomuuden vuoksi ja kohdanneet kiusaamista uudessa asuinpaikassaan. Fukushimalaiset kantavat edelleen stigmaa, vaikka eivät todellisuudessa säteilyä levitäkään.

Projekti eteni pikkuhiljaa. Alun perin Yū saapui Fukushimaan vuonna 2012 paikallisen radioaseman kutsumana pitämään omaa ohjelmaa. Myöhemmin hän teki vapaaehtoistyötä myös opettamalla lähialueen koulussa ainekirjoitusta. Koulu oli palautettu voimalaa 20 kilometrin säteellä ympäröivälle, onnettomuuden jälkeen suljetulle alueelle, jossa oli varsin autiota, koska useimmat liikkeet tai asukkaat eivät olleet palanneet takaisin. Yūta huoletti, että oppilaat joutuivat odottamaan junaa ulkosalla, iltapimeälläkin. Hän avasi kirjakaupan, jossa saattoi oleskella mitään ostamatta. Myöhemmin kaupan yhteyteen syntyi kahvila, jotta lähiseudun vanhukset saisivat lämmintä ruokaa.

Yū itse kokee vain tehneensä, mitä ympäristö on häneltä pyytänyt, reagoineensa kuulemiinsa tarpeisiin; hän on pyrkinyt kulkemaan fukushimalaisten rinnalla, jakamaan arkensa heidän kanssaan. Nykyään Full housessa on oma teatterikin, mikä sopii kokonaisuuteen hyvin, koska Yū on alun perin näytelmäkirjailija.

Vaiherikas elämä

Tunnetun kliseen mukaan kirjailijan on elettävä värikylläinen elämä, ja tämän latteuden voi totisesti sanoa pätevän Yūn vaiheisiin. Väkivaltaisen isän ja levottoman äidin tytär yritti lukuisia kertoja itsemurhaa ja pakeni lopulta kotoa. Koulu jäi kesken ja Yū päätyi vain 16-vuotiaana 39-vuotiaan teatterin johtajan rakastajattareksi. Samalla kuitenkin aukeni tie näytelmäkirjailijaksi ja myöhemmin arvostuksen kasvaessa paletti laajeni romaaneihin. Vuonna 1997 Yū palkittiin Japanin arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, Akutagawa-palkinnolla, ja tunnustuksia ja arvostusta hän on niittänyt sen jälkeenkin kosolti.

Yū kokee, että kolmannen polven japaninkorealaisena hänen identiteettinsä on tyhjyyden ympärille rakentunut.

Japaninkorealaiset (zainichijin) ovat maan toiseksi suurin etninen ryhmä. Suurin osa Japanin nykyisestä korealaistaustaisesta vähemmistöstä periytyy väestöstä, joka muutti Japaniin – joko omaehtoisesti tai pakotettuna – maan hallitessa Koreaa vuosina 1910–1945. Yūn äiti ja isovanhemmat saapuivat maahan Korean sodan (1950–1951) aikana. Myös kirjailijan isä on korealaista syntyperää.

Oma henkilökohtainen kosketukseni tähän väestöryhmään on rakentunut japaninkorealaisten ystävien kautta. Vuonna 2014 Tokiossa asuessani japaninkorealaisiin kohdistuva vihapuhe saavutti puistattavat mittasuhteet: mielenosoituksissa heitä kutsuttiin torakoiksi ja käskettiin tappamaan ”niin pahat kuin hyvätkin japaninkorealaiset”. Tilanne kärjistyi siinä määrin, että YK puuttui asiaan ja käski Japanin hillitä vihan lietsomista.

Kuva: Raisa Porrasmaa

* *

Yūn mukaan vuoden 2014 mielenosoitusten takana oli äärioikeiston rummuttama valheellinen väite japaninkorealaisten nauttimista erityisoikeuksista, joita tietenkään ei todellisuudessa ole. Vuosikausia pinnan alla kyteneet ennakkoluulot ovat kihonneet internet-aikana sosiaalisen median kautta uudella voimalla esiin, ja perimmäisenä tavoitteena on karkottaa kaikki zainichit. Vuonna 2014 Tokion prefektuurin kuvernöörin vaaleissa Makoto Sakurai -niminen poliitikko käytti vihaa keppihevosenaan, löi vettä myllyyn keräten vähitellen kannattajia, kunnes raivo purkautui mielenosoituksiin.

Yūn mukaan viha japaninkorealaisia kohtaan on sittemmin vain kasvanut, mistä kertovat viime aikoina heidän koteihinsa kohdistuneet tuhopoltot. Kaunaisuutta ei ainakaan laimenna se, että vähänkin nuoremmat japanilaiset eivät Japanin lähihistoriaa, maan harjoittamaa kolonialismia ja sotarikoksia juurikaan tunne, koska kouluopetus pääosin sivuuttaa ne. Esimerkiksi hiljattain järkyttävästi murhattu pääministeri Shinzō Abe on kansallismielisellä politiikallaan vain kärjistänyt Japanin ja Korean välisiä ristiriitoja muun muassa uudistamalla koulun oppikirjoja nationalistisempaan suuntaan.

Poissiivottavat ihmiset

”Keisariperheen jäsenten saapuessa vierailemaan jossakin puiston useista museoista, suoritettiin erityinen siivousoperaatio ’jahti’, jonka aikana meidät pantiin purkamaan asumuksemme ja poistumaan puistosta, ja kun palasimme aamun koitteessa takaisin, ympäriinsä oli pystytetty kylttejä, joissa luki ’RUOHIKON KASVATUS KESKEN – EI SAA TALLATA’. Mökkien pystytykselle oli entistä vähemmän tilaa.”

Runolliseen tyyliin kirjoitetun Uenon aseman (Sammakko, 2023; JR上野駅公園口, 2014) päähenkilönä tai pikemminkin minäkertojan näkymättömänä äänenä toimii Uenon puistossa viimeiset vuotensa kodittomana viettäneen vanhan miehen haamu. Yū päätyi kokoamaan materiaalia kirjaa varten jo yli 12 vuotta sitten saatuaan kuulla, että kyseistä Tokion puistoa kohennettiin ”erityissiivouksella” aina keisariperheen jäsenten vieraillessa alueen lukuisissa museoissa. Kodittomien keskuudessa ”jahtina” tunnetun puhdistuksen kohteena olivat he itse, ”ihmisroskat”.

– Keisarikin on ihminen, mutta hänen takiaan on siivottava likaisena pidetyt ihmiset pois silmistä. Ajattelin, että tämä on yksi japanilaisen yhteiskunnan puoli, jota moni ei tunne, ja halusin tutustua siihen, Yū kertoo

Yū yöpyi hotellissa Uenon puiston laidalla ja ”siivouspäivän” koittaessa kulki yhdessä kodittomien kanssa, seurasi miten he purkivat vaatimattomat majansa, siirsivät pressut ja muut tykötarpeet niille etukäteen osoitettuun paikkaan. Purkupuuhien lomassa hän jutteli Uenon asukkien kanssa, kuunteli mitä heillä oli sanottavana. Uenon aseman päähenkilön elämäntarinaa on koostettu näiden tapaamisten tuloksena syntyneestä aineistosta.

– Kodittomille jätetään yllättäen lappunen, jossa tiedotetaan ”erityissiivouksesta”. Turvallisuussyistä päivää ei saa paljastaa ennakkoon. Niinpä kodittomat eivät voi tietää, milloin heidän on lähdettävä liikkeelle: rankkasateen keskellä, taifuunin iskiessäkin. He elävät alituisessa levottomuudessa.

Alun perin Yū kertoo kiinnostuneensa kodittomista oman etnisen taustansa vuoksi. Hänen isovanhempansa pakenivat sotaa Japaniin lähes rahattomina salaa pienessä kalastusaluksessa ja olivat siten aluksi kirjaimellisesti kodittomia uudessa ympäristössä.

– Koulussa minua kiusattiin ja sanottiin bakteeriksi. Ja bakteerithan siivotaan pois, niin kuin kodittomat. Löysin siis yhteneväisyyksiä.

Eräs koditon mies piirsi kirjailijan kanssa rupatellessaan ilmaan talon ja totesi, että ”se, jolla tämä on, ei voi ymmärtää, millaista on olla se, jolla tätä ei ole”.

Silti Yū kokee, että hänellä ja tuolla miehellä oli paljonkin yhteistä.

Uenon aseman päähenkilö on mies ja teksti vieläpä japanilaisen minäromaanin (shishōsetsu) tyyliin kirjoitettu, mutta kuvaus tuntuu hyvin uskottavalta. Yūn mielestä yhtäläisyydet päähenkilön ja hänen välillään ovat merkittävämpiä kuin erot.

– Vanhempani erosivat, kun olin pieni, ja perheemme rikkoutui, joten minulla ei ollut kotia. Koulussakaan en pahemmin käynyt enkä saanut suoritettua sitä loppuun. Minulla ei juuri ole niitä asioita, joiden ympärille japanilaiset yleensä rakentavat identiteettinsä: omani rakentuu niiden asioiden ympärille, joita minulla ei ole. En ole korealainen enkä japanilainenkaan.

Fukushiman onnettomuuden jälkeen Yū työskenteli katastrofin jälkeiseen tiedotukseen perustetulla paikallisradioasemalla ja haastatteli ohjelmassaan peräti 600 fukushimalaista helmikuusta 2012 maaliskuuhun 2018, kuunteli heidän tarinansa. Hän kokee tuon kokemuksen vaikuttaneen merkittävästi Uenon aseman syntyyn, ja teoksessa onkin kuvattu elävästi myös Fukushiman elämää ja historiaa, samoin kuin tsunamikatastrofia.

– Ihmisiä kuunnellessani suljin sukupuoleni, asuinpaikkani ja kaiken muun vastaavan itsessäni kokonaan pois, keskityin ainoastaan kuuntelemaan.

Japanilaisilla kodittomilla on keskeinen rooli myös Fukushiman ydinvoimalan purkutöissä. Heti onnettomuuden jälkeen vuonna 2011 heitä rekrytoitiin varsin epämääräisillä järjestelyillä vaarallisiin purkutöihin, ja sama käytäntö jatkuu edelleen. Yū kirjoittaakin parhaillaan uutta aseman mukaan nimettyä romaania kodittomasta miehestä, joka päätyy töihin ydinvoimalaa purkamaan. Tälläkin tarinalla on totuuspohja: fukushimalaisessa Betsuin-temppelissä säilytetään japanilaiseen tyyliin krematoidun miehen luita. Purku-urakkaan osallistuneen työntekijän kuoltua kävi ilmi, että hän oli valehdellut nimensä, eikä kukaan siten tiedä miehen henkilöllisyyttä.

– Kenties hän on sortunut rikokseen tai myynyt yakuzalle (Japanin järjestäytyneelle rikollisuudelle) henkilöllisyytensä, Yū pohdiskelee.

– Seisoessani hänen jäännöstensä edessä ajattelin: tuonkin ihmisen on joku synnyttänyt, äiti on häntä sylissään pitänyt, jossakin hän on kasvanut ja hänellä on ollut perhe. Miten hän on päätynyt tänne, täysin vieraaseen paikkaan? Miten tuskallinen ajatus.

Japanilaisessa kulttuurissa on keskeistä muistaa oman suvun vainajia ja rukoilla heidän puolestaan. Olennaista on yhteyden (en) säilyminen, ja miltei kuolemaakin traagisempaa on päätyä unohdetuksi vainajaksi vailla muistajia, vailla yhteyttä kehenkään (muenbotoke).

Kuka ydinvoimalan purkaa?

Fukushimassa asuva Yū on hyvin perillä alueen nykytilanteesta.

– Jopa Japanissa moni kuvittelee, että Fukushiman ongelmat olisi ratkaistu, koska niistä ei uutisoida kuin paikallismediassa.

Onnettomuuden laajuutta on peitelty alusta lähtien, mutta totuus paljastuu pikkuhiljaa.

– Alussa puhuttiin, että voimalan purkamiseen menisi 30 vuotta, mutta jossain vaiheessa alettiin puhua 40 vuodesta. Nyt keskustellaan, riittääkö sekään.

Eräiden arvioiden mukaan purkamiseen ja puhditustöihin voi mennä satakin vuotta. Nykyään sentään avoimesti myönnetään, että saastunutta vettä lasketaan suoraan mereen.

– Paikalliset kalastajat toki vastustavat.

Myös Tokion olympialaiset ovat pahentaneet Fukushiman ongelmia. Yūn kuuleman mukaan kisojen takia ydinvoimalan purkutöiden tekijät valuivat Tokioon parempien palkkojen perässä rakentamaan infrastruktuuria olympialaisia varten. Niinpä nyt on jouduttu värväämään väkeä kaikkein köyhimmiltä alueilta, kuten etelästä Okinawalta tai Ōsakan kodittomien alueilta. Kirjailijalle tuttu rakennusyrityksen johtaja totesi hänelle tarvitsemastaan työvoimasta: ”Purkutöissä ei ole väliä, vaikka päässä ei juuri mitään liikkuisi, kunhan pää ja jalat toimivat”.

– Moni (purkutyöntekijöistä) kärsii jo alun perinkin diabeteksesta, alkoholismista tai syövästä. Kuulin paikallisen sairaalan työntekijältä, että kun purkutyöläiset joutuvat sinne hoitoon, he pakenevat maksun tullen, koska eivät ole edes yleisen terveysvakuutuksen piirissä, eivätkä siksi mitenkään kykene maksamaan laskuaan.

On myös työntekijöitä, jotka saavat potkut, mutta eivät rahattomina pysty lähtemään mihinkään, vaan jäävät elelemään kodittomina Yūn nykyisessä kotipaikassa, Minami-Sōmassa. Maaseutupaikkakunnalla ei kuitenkaan ole palveluita kodittomia varten, ja seutu kurjistuu näin entisestään, samalla kun maanjäristyksen ja ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen muualle muuttaneet eivät juurikaan ole palanneet.

– Kodittomat yöpyvät vessoissa ja heille annetaan maanjäristyksiä ja muita katastrofeja varten varattuja huopia, yritetään ruokkia vapaaehtoistyöllä.

Koronan pitkä varjo

Yū on kirjoittanut useita asema-aiheisia romaaneja. Mutta miksi juuri asemat? Kirjailijan mukaan teeman taustalla on itsemurhien ongelma: Japanin suurkaupungeissa epätoivoiset poloiset hyppivät jatkuvasti junien alle, ja ihmiset ovat siihen jo niin surullisen turtuneita, että lähinnä ärtyvät onnettomuuksista, koska junat myöhästelevät niiden vuoksi alituiseen. Yūn asemiin liittyvät kirjat kuvaavat päähenkilöiden elämänvaiheita itsemurhaan saakka, ja siksi myös Uenon aseman japaninkielisessä nimessä mainitaan ”puistonpuoleinen sisään/uloskäynti”.

– Kun matkustaja astuu asemalaiturille ja sitten asemalta ulos, vastassa on hänen elämänsä. Mutta itsemurhan tekijä saapuu asemalle ja astuu sen kautta ulos elämästä.

Yūn mielestä koronapandemia on nostanut esiin ongelmia, jotka ennen olivat vähemmän näkyviä japanilaisessa yhteiskunnassa: köyhyyden, luokkaerot, alueelliset erot, naisiin ja vähempiosaisiin kohdistuvan syrjinnän.

– Nuoret eivät palaa Fukushimaan, siellä on lähinnä vanhuksia, jotka kuolevat yksinäisinä. Ikäihmisten itsemurhat ovat lisääntyneet.

Korona heittää pitkän varjon japanilaiseen yhteiskuntaan, jossa hyvinvointivaltioajattelu ei käytännön tasolla laajemmin toteudu, vaikka sitä puheiden tasolla usein ihannoidaankin.

– Suurin osa kodittomista on miehiä, mutta naisten osuus on koronan takia kasvanut. Varsinkin naiset ovat joutuneet pandemian aikana työttömiksi, koska ei-vakituisista työntekijöistä enemmistö on naisia. Samoin nuorten kodittomien määrä on lisääntynyt. Moni yliopisto-opiskelija on keskeyttänyt opinnot, kun vanhemmilla ei ole enää varaa tukea taloudellisesti (korkeissa lukukausimaksuissa ja vuokrassa), ja on päätynyt kodittomien ruokajonoihin.

Yū suhtautuu ylipäätään varsin kriittisesti Japanin yhteiskuntaan ja kokee, että jopa demokratian toteutumisen kanssa on perustavanlaatuisia haasteita.

– Demokratian perustana on tasa-arvo, mutta Japanissa se edellytys ei toteudu. Luullakseni moni ei edes miellä, että kaikkien tulisi olla tasa-arvoisia. Harva lopulta haluaisi poistaa luokkaerot, vaan riittää, että itse vaurastuu. Se näkyy myös Fukushiman ongelmissa. Alun alkaenkin voimalassa tuotettiin sähköä Tokion tarpeisiin, ei paikallisille.

Kodittomien maailma on tuntematon useimmille japanilaisillekin. Mutta mitä Yū Miri haluaisi sanoa Uenon aseman suomalaisille lukijoille?

– Toivoisin lukijoiden pohtivan kirjassani asioita, joita ei normaalisti kerrota Japanista.

Sellaista pohdittavaa romaanissa todellakin riittää.

Raisa Porrasmaa

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua