Käytännön apua, yleistä edunvalvontaa, arvostuksen nostamista ja taistelua rahoituksesta: kaikkea tätä on 10-vuotiaan Pirfestin taival täynnä. Mikko Manka jututti kaikkia kolmea toiminnanjohtajaa yhdistyksen historiassa.
Mikko Manka
Alueellisena festivaalien kattojärjestönä toimivan Pirkanmaan festivaalit – Pirfest ry:n 10 vuotta ovat olleet toiminnantäyteisiä: edunvalvontaa ja ääntä ulospäin, koulutusta ja projekteja jäsenille sävytettynä jatkuvalla epävarmuudella rahoituksesta. Tänä aikana festivaalit on kuitenkin tunnustettu vetovoimatekijäksi ja Pirfest toimijaksi.
Tänään 10-vuotisjuhliaan viettävä Pirkanmaan festivaalit – Pirfest ry on pirkanmaalaisten festivaalien toimintaedellytysten parantamiseen ja tunnettuuden lisäämiseen keskittynyt kattojärjestö. Yhdistys on kansallisestikin mielenkiintoinen tapaus juuri verkostomaisen toimintatapansa ansiosta: verkostoista ja niiden tarpeesta puhutaan paljon, mutta oikeasti toimiva verkosto on harvinaisempi ilmiö.
Kymmenen vuoden kypsään ikään päässyt, Tampereen edellisen kulttuuripääkaupunkihakemuksen jälkimainingeissa syntyneen, 36 jäsenfestivaalin Pirfest näyttäisi selvinneen haastavista lapsuusvuosistaan ja siinä on jo itsessään syytä onnitteluun. Pitkäikäinen tosin on myös koko maan tasolla samantapaisesti toimiva Finland Festivals: se aloitti toimintansa jo vuonna 1968.
Yleisömerta Tammerfestistä vuodelta 2017.
Joku voisikin kysyä, miksi festivaalit tarvitsevat oman yhdistyksensä myös Pirkanmaalla, jos valtakunnallinen festivaalitoimija on jo olemassa? Pirfestin nykyinen toiminnanjohtaja Tiina Kuusisto näkee, että kummallekin toimijalle on paikkansa ja festivaalijärjestöt tekevät myös toinen toistaan täydentävää yhteistyötä.
– Finland Festivals on enemmän valtakunnallinen edunvalvoja ja vaikuttaja sekä suomalaisen kulttuurin lähettiläs maailmalla, kun taas Pirfestin rooli on vahvemmin maakunnallinen. Maakuntatasolla toimiminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Pirfestillä olisi valtakunnallista ja osin jopa kansainvälistä arvostusta, Kuusisto summaa festivaalijärjestöjen erot.
G Livelab Tampereen toimitusjohtaja, Pirfestin toiminnanjohtajana vuosina 2014–2018 toiminut Annamaija Saarela ottaa myös esiin yhdistyksen maakunnallisen roolin. Hänen mukaansa on pitkälti Pirfestin ansiota, että festivaalit on alueella ylipäätään tunnustettu vetovoimatekijäksi muiden joukossa. Maakunnallisen kattojärjestön myötä yksittäisillä festivaaleilla onkin edustus esimerkiksi Tampereen kauppakamarin kongressi- ja matkailuvaliokunnassa sekä Visit Tampereen kumppanuusverkostossa.
Edunvalvontatyötä päättävissä pöydissä tarvitaan, jotta kulttuurin ja festivaalien arvo ei huku kaiken muun alle. Saarela toivoo erityisesti, että yhdistys olisi näkyvässä roolissa vuoden 2026 kulttuuripääkaupunkihankkeessa.
Tampereen elokuvajuhlta eli Tampere Film Festival kerää vuosittain noin 30 000 elokuvan ystävää ympäri maailman.
Pirfestin 36 jäsenfestivaalia antavatkin sisältöineen varsin hyvät eväät edunvalvontaan esimerkiksi vetovoimatekijöiden tai juuri kulttuuripääkaupunkihankkeen osalta. Tapahtumamatkailun näkökulmasta Pirfestin jäsenfestivaalien skaala nimittäin kattaa lähes kaiken aina pienistä paikallisista tapahtumista kansallisiin merkkitapahtumiin – kuten Tampereen elokuvajuhlat – joilla on jo merkittävää kansainvälistä vetovoimaa. Pienimmätkin festivaalit voivat olla paikallisesti merkittäviä matkailutarjonnan lisääjiä ja monipuolistajia, etenkin seuduilla, joissa muu kulttuuritarjonta on rajallista sekä paikallisille että vierailijoille.
Myös Pirfestin ensimmäinen (2009–2013) toiminnanjohtaja Susanna Markkola arvioi kattojärjestön edunvalvontaroolin tärkeäksi:
– Festivaalien merkitys alueen elävöittäjänä, taloudellisesti kuin muutenkin, on saatu yhteistyössä paremmin esiin.
Eikä Pirfestin nykyjohto väitä tähän vastaan. Kuusiston mukaan ”Pirfest on kymmenessä vuodessa kehittynyt maakunnallisesti ja myös valtakunnallisesti merkittäväksi ja tunnetuksi kulttuuri-, tapahtuma- ja matkailualan toimijaksi, jonka mielipidettä, kommenttia ja neuvoa kysytään tuon tuosta eri foorumeissa. Saamme siis jäsenistömme äänen kuuluviin ja pääsemme vaikuttamaan”.
Pirfest tarjoaa siis festivaaleille kasvot ulospäin, mutta kattojärjestön on samaan aikaan katsottava janusmaisesti sisäänpäin: jäsenfestivaaleihinsa. Kuusisto huomauttaa, että festivaalit ovat pääosin hyvin pieniä, ympärivuotisesti 0–2 osa-aikaista työntekijää työllistäviä organisaatioita. Näin pienten organisaatioiden – aivan kuten mikroyrittäjien – on mahdotonta osata itse kaikkea, etenkin kun resurssit – aika, raha, henkilökunta – ovat monessa suhteessa valitettavan rajalliset.
Pirfest onkin pystynyt tarjoamaan koulutuksellista apua, osaamisen kehittämistä, yhteistyömahdollisuuksia ja vertaistukea enemmän kuin yksittäinen festivaali itse pystyisi hankkimaan.
– Yhdessä ollaan enemmän kuin yksin, Markkola toteaa.
Tänäkin syksynä Pirfest tarjoaa kaikille tapahtumatoimijoille maksuttomia työpajoja muun muassa markkinointiviestinnän ja yrityskumppanuuksien kehittämisen osalta. Saarela lisää, että myös viime vuosina toteutetut festivaalien taiteelliset yhteisprojektit, kuten Lähiartisti ja Sananvapauden tarina, olivat suuria menestyksiä.
Rahasta puhutaan ja siitä on puute
Talouskysymykset nousevat esiin lähes aina kulttuurista julkisesti keskusteltaessa: monesti keskustelunsävy on negatiivissävytteinen johtuen pitkälti kulttuurin kroonisesta rahapulasta. Niinpä ei ole yllättävää, että festivaalien ja Pirfestin kohdalla rahoituskysymykset nousevat esiin toiminnan haasteita käsiteltäessä.
Suurin osa festivaaleista ei tunnetusti kylve rahassa eikä festivaalien kattojärjestönä toimiva Pirfest tee tästä poikkeusta: rahoituskysymys on ollut koko kymmenvuotistaipaleella yksi pysyvistä pohdinnan aiheista. Pirfestin toiminta on perustunut pitkälti hankerahoitukseen, jäsenmaksuihin ja avustuksiin.
Kaikki Pirfestissä työskennelleet toiminnanjohtajat Kuusisto, Saarela ja Markkola näkevät, että rahoituksen epävarmuus on jossain määrin haitannut toimintaa luoden siihen jatkuvaa epävarmuutta. On hankala tehdä pitkäaikaista kehitystyötä, mikäli ei tiedetä, onko toiminnalle enää muutaman vuoden päästä saatavissa mitään rahoitusta.
Vuodesta 1968 järjestetty Tampereen Teatterikesä on Pohjoismaiden vanhin vuosittainen ammattiteatterifestivaali.
Yleisesti ottaen kulttuuritoiminnan ja -matkailun kehittämisessä onkin 2000-luvulla ollut harmillisen tyypillistä, että perustoiminnaksi katsottavaa työtä on jouduttu pyörittämään erilaisilla hankerahoilla, joiden maksatukset tulevat normaalisti huomattavan myöhässä suhteessa kulutukseen. Lisäksi aina hankerahakauden päättyessä on toiminnan turvaamiseksi haettava taas uusia hankkeita. Toimijoille tämä tuottaa päänvaivaa:
– Mistä löytäisi sellaisen pitkäkestoisen toiminnan rahoitusmallin, joka mahdollistaisi työrauhan, ilman jatkuvaa huolta huomisesta, kysyy Kuusisto.
Ongelma ei toki koske yksin kulttuurialaa, vaan on varsin tuttu esimerkiksi tieteen rahoituksessa.
Kuitenkin raha voi kulttuurin yhteydessä nousta esiin myös positiivisesti. Pirfest on tehnyt pitkäjänteistä työtä nostaakseen esiin faktan, että alueen festivaalit ovat merkittäviä matkailun käyntikohteita ja näin ollen ”säteilevät” matkailutuloa ympäristöönsä.
Muun muassa tätä tarkoitusta varten Pirfest tekee vuosittain kävijäselvityksiä ja kerää jäsenfestivaaleiltaan määrällisiä tunnuslukuja, kuten kävijämääriä. Tunnusluvut ovat oleellisia vertailukelpoisen ja uskottavan tiedon tuottamiseksi. On kuitenkin huomattava, että luvut eivät tietysti tee mistään tiedosta uskottavaa, vaan se, miten lukuihin on päästy.
Joka tapauksessa määrällisten lukujen ja yleisemmin talousnäkökulman tuominen julki on kuitenkin erityisen tärkeää, jotta aiemmin yleiset puheet kulttuurista puuhasteluna loppuisivat. Lisäksi on tärkeää, että myös kulttuuritoimijoiden oman piirin ulkopuolelta nähtäisiin kulttuuri(matkailu) taloudellisesti merkittävänä toimintana – etenkin suhteessa panostuksiin. Festivaalien yhteisöllistä, kulttuurista ja taiteellista arvoa ei yleensä tarvitse erikseen osoittaa, se tuntuu olevan helpommin ymmärrettävissä.
Rahasta ja kulttuurista puhuttaessa ongelmaksi saattaa toisinaan muodostua (matkailu)talous- ja kulttuurinäkökulmien koettu ristiriita: kulttuuritapahtuman tai -festivaalin kaupallisen puolen voimakkaan korostamisen saatetaan nähdä vievän arvoa tapahtuman taiteelliselta arvolta. Keskustelu kulttuurin kaupallisuudesta typistyy helposti yksiulotteiseksi ja mustavalkoiseksi janaksi, jonka toisessa päässä on jalo, autenttinen kulttuuri ja toisessa kaupallinen pahuus suuryhtiöineen.
Asiat eivät tietenkään ole näin mustavalkoisia, vaan käsitteiden välillä vallitsee vuorovaikutussuhde: myös kulttuuritoimijoiden on puhuttava välillä ”talouskieltä” pärjätäkseen kilpailluilla rahoituskentillä.
Yhtenä täydentävänä rahoituslähteenä Pirfestissä onkin pohdittu yritysyhteistyön mahdollisuuksia. Kuusisto heittääkin lopuksi ilmaan haasteen.
– Haluaisin haastaa pirkanmaalaiset yritykset miettimään, voisiko joku jäsenfestivaaleistamme tai Pirfest-verkostona olla yrityksenne ”sielunkumppani”: sellainen samanoloinen ja -arvoinen toimija, jonka kanssa yrityksenne olisi valmis solmimaan pitkäaikaisen, ja molempia tahoja hyödyttävän yhteistyön. Uskon, että suunnitelmallisten ja pitkäkestoisten yhteistyökumppanuuksien arvo kasvaa tulevaisuudessa, ja festivaaliorganisaatioiden luovuuden tuntien voi luvata: yhteistyön sisältöjä suunniteltaessa vain taivas on rajana.
Voitaisiinko yllä kuvatun kaltaisella yritysyhteistyöllä, tiiviillä verkostolla ja koko Tampereen tuella päästä Susanna Markkolan visioon: Tampereen nostamiseen festivaalipääkaupungiksi Edinburghin rinnalle? Ehkä seuraavat kymmenen vuotta Pirfestin tulevassa historiassa näyttävät tämän!
Artikkelia varten lähetettiin viisi kysymystä Pirfestin 10-vuotisen historian kaikille toiminnanjohtajille: Susanna Markkolalle (2009–2014), Annamaija Saarelalle (2014–2018) ja Tiina Kuusistolle (2018–).
