Juha Kurkikangas

I Uran alku

Giorgio Moroder syntyi Italian ja Itävallan välisellä vuoristoalueella 79 vuotta sitten. Sujuvan saksan ja italian kielen lisäksi pikku Giorgio oppi myös paikallista, tuolloin jo hyvin harvinaista murretta, jota hänen kodissaan puhuttiin ensimmäisenä kielenä. Myöhemmin kielitaito vahvistui myös espanjalla, ranskalla ja englannilla. Pojan virallinen nimi on Giovanni Giorgio Moroder, mutta läheiset käyttivät hänestä kutsumanimeä Giorgio sekä, varsinkin äitinsä, myös sen saksalaista lempinimiversiota Hansjörg.

Moroderin ensimmäinen ihastus kevyeen musiikkiin syntyi radiossa esiintyneen kanadalaisen Paul Ankan kautta. Tuolloin vielä englantia osaamaton poikanen tosin kuvitteli kuuntelevansa kappaletta nimeltä ”Italiano” (tai jotain sinne päin). Vasta levykaupassa selvisi, että biisin oikea nimi oli Diana.

Teini-iässä musiikista kiinnostunut Giorgio harjoitteli sekä kitaran että pianon soittoa mutta ei koskaan oppinut, ainakaan omasta mielestään, soittamaan niitä kovin hyvin. Niinpä hän suosiosta päätyikin paikalliseen tanssiorkesteriin basistiksi.

Moroder keikkaili rivijäsenenä sen aikaisista hiteistä cover-versioita soittavassa ryhmässä, joka kierteli Eurooppaa ja kävi Englannissakin asti. Parikymppinen Giorgio tottui pikku hiljaa ajatukseen siitä, että hänen tulevaisuutensa oli musiikin parissa. Jossain vaiheessa urahaaveet tarkentuivat säveltämisen ja tuottamisen suuntaan, mikä johti siihen, että Moroder vihdoin vuonna 1967 rohkaistui ottamaan uransa kannalta ratkaisevan itsenäisyysloikan. Tuolloin 27-vuotias wannabe-musiikkituottaja muutti Berliiniin, tätinsä alivuokralaiseksi.

Berliinissä elämä oli kuitenkin niukkaa eikä säveltäjä-tuottajan ura siellä ottanut tuulta alleen. Giorgio joutui henkensä pitimiksi haalimaan soittokeikkoja, ja lauluosuudet tuottivat miehelle tuskaa, sillä hänellä oli live-tilanteessa taipumus unohdella kappaleiden sanoja.

Pari vuotta kärvenneltyään Giorgio päätti vaihtaa maisemaa ja siirtyi Müncheniin uuden ja paremman alun toivossa vuonna 1969. Uudessa kotikaupungissa Moroder onnistui saamaan sen verran lainaa, että pystyi polkaisemaan pystyyn oman tuotantoympäristön nimeltä Munichland Studios. Studiota pyörittävä yhtiö sai nimekseen Oasis Records.

Oman artisti-tuottajauransa alkuvaiheessa Giorgio soitti itse (lähes) kaikki instrumentit ja toimi myös biisiensä laulusolistina, sillä oman studion suojissa laulaminen ei enää tuntunut pakkopullalta. Tuon aikakauden Moroder-materiaali sisälsi saksalaisia schlager-tyylisiä ralleja, joilla mies haki tulevalle soundilleen suuntaa. Schlager on saksalainen versio musiikkilajista, joka Suomessa tunnetaan nimellä iskelmä.

Giorgio oivalsi olevansa oikeilla jäljillä viimeistään silloin, kun hän onnistui saamaan Saksan markkinoilla aikaiseksi ensimmäisen kultalevysinglensä, tuotannoltaan vaatimattoman mutta menestykseen riittävän mukiinmenevällä kertosäkeellä varustetun purkkapop-rallin nimeltä Looky Looky. Kappale löytyy myös Moroderin ensimmäiseltä LP-julkaisulta, joka hieman itseironisesti sai nimekseen That’s Bubble Gum – That’s Giorgio. Älppäri ilmestyi kauppoihin vuonna 1969, viisikymmentä vuotta sitten.

Ensimmäinen kansainvälinen hitti syntyi vuonna 1972. Kappale Son of My Father tarjosi jo huomattavasti tarttuvamman ja koukuttavamman kertosäkeen ja kuulosti aikaisempaan, hieman kökköön schlager-lällätykseen verrattuna ammattilaisen tekemältä modernilta popkappaleelta.

Moroderin itsensä laulama versio kappaleesta menestyi maailmalla hieman yskien, mutta myöhemmin samana vuonna julkaistu englantilaisen Chicory Tipin tulkinta olikin jo paljon isompi kansainvälinen menestys. Moroder joutui hieman paradoksaalisesti taistelemaan listasijoituksista omaa biisiään vastaan ja hävisikin sen kisan sata–nolla. Vilkaisu pankkitilille tarjosi kuitenkin oivan kompensaation ja helpotuksen tappion tuskalle.

Kappale kuulosti raikkaalta ja tuoreelta myös siksi, että siinä Moroder käytti urallaan ensimmäistä kerta hyväkseen uutta ihmeellistä laitetta nimeltä syntetisaattori. Vaikka Moroder myöhemmin tuli tunnetuksi nimenomaan elektronisesta soundistaan, ei hän missään vaiheessa hylännyt perinteisiä soittimia. Hienoimmat biisinsä hän rakensi molempia yhdistelemällä, ja syntikkavedoissakin oli studiossa aina vähintään rumpali paikalla.

Suomen markkinoille biisi levytettiin jo samana vuonna nimellä Maantieltä Taloon, ja siitä tuli yksi suosikkilaulaja Dannyn suurimmista käännöshiteistä.

II Moroder-soundin synty

Moroderin rakkaus elektroniseen musiikkiin syttyi vuonna 1968 julkaistun levyn Switched On Bachin kautta. Se on amerikkalaisen, myöhemmin sukupuolensa korjanneen Wendy Carlosin soittama ja tuottama levy, jossa ensimmäistä kertaa maailmassa kaikki musiikki soitetaan pelkällä elektronisella laitteella, jota virallisesti kutsuttiin nimellä Moog Modular Synthesizer. Nimi soittopeliin periytyi laitteen keksijältä, insinööri Robert Moogilta. Myöhemmin Carlos tuotti sillä äänimaisemat muun muassa kulttielokuviin Kellopeli Appelsiini ja Hohto. Giorgio ihastui Carlosin aikaansaamiin soundeihin ja päätti lähteä musiikkinsa kanssa samaan suuntaan.

Vuonna 1972 ongelma oli se, että Moog-syntetisaattoreita ei koko Saksasta löytynyt kuin pari kappaletta. Giorgion onneksi eräällä Münchenin sinfoniaorkesterin jäsenellä Eberhart Schönerillä oli kotonaan kyseinen laite, jonka hän oli hankkinut mielenkiinnosta uutta tekniikkaa kohtaan. Moroder änkesi miehen juttusille puoliväkisin ja pääsi perehtymään laitteen toimintaan. Tai tarkemmin ottaen, onnistui tekemään teknisen tukisopimuksen erään insinöörin kanssa, joka ymmärsi miten pienen kirjahyllyn kokoista, vanhalta puhelinvaihteelta näyttävää kömpelöä johto- ja piuhakaaosta käytetään. Schöner itsekään ei saanut laitteestaan ääntä irti ilman teknistä opastusta, sillä hän oli ostoksensa kanssa teknisesti yhtä avuton kun Moroderkin.

Paine oman Moogin hankintaan kasvoi viimeistään silloin, kun klassisen musiikkikoulutuksen saanut Schöner alkoi arvostella Moroderia tavasta, jolla hän syntetisaattoria käytti. Kauniin ja ns. tasokkaan äänitaiteen sijaan italialainen viiksivallu lähtikin repimään koneesta irti vulgaareja rahvaanomaisia jumpsjumps-soundeja.

Moroderin kiinnostus elektroniseen musiikkiin syntyi oivallisen saumaan, sillä juuri noihin aikoihin ilmestyi markkinoille myös prototyyppiään paljon näppärämpi, kannettava ja pöydälle mahtuva Mini-Moog. Moog alkoi saada kilpailijoita, ja laitteiden yleinen tekninen kehitys lähti huimaan kasvuun. Myös niiden hinnat tippuivat nopeasti tolkulliselle tasolle. Ensimmäisten käsityönä rakennettujen syntetisaattoreiden hankintakustannukset olivat olleet tähtitieteellisiä – samalla rahalla sai ostettua itselleen pienen talon.

Syntetisaattori ei ollut Giorgio Moroderille pelkkä laitehankinta. Sijoitus toi mukanaan myös täysin uudet työtavat. Hän ei enää pärjäisi jatkossa yksin instrumenttiensa kanssa, vaan tarvitsisi tiimiinsä teknistä apua ja osaamista. Giorgiolla oli vahvat visiot siitä mitä hän uudella ihmelaitteellaan tulisi tekemään, mutta kysymys kuului – miten? Ratkaisu löytyi, nykytermiä käyttääksemme, kumppaniverkostosta. Mies keräsi ympärilleen (aikaisempien tekstintekijöiden rinnalle) oman aikansa äänitekniikan supernörttejä, jotka vapauttivat maestron keskittymään ydinosaamiseensa: säveltämään kappaleita ja päättämään minkälaisia soundeja niiden toteutuksessa käytetään. Vieressä istuvan propellipään rooli oli keksiä, minkä napin takaa nuo soundit saadaan aikaiseksi.

Moroderin Munichland Studioista tuli ajan mittaan merkittävä paikka pop-musiikin historiassa, sillä moni eurooppalainen eturivin rock- ja pop-artisti kävi siellä nauhoittamassa levyjään. Giorgion tarjoamia palveluita käyttivät hyväkseen muun muassa Queen, Led Zeppelin, Electric Light Orchestra sekä Elton John. Studio sijaitsi erään ison (sittemmin puretun) hotellin kellarissa, joten muusikot pystyivät näppärästi koko nauhoitusviikkojen ajan asumaan samassa rakennuksessa sekä nauttimaan hotellin palveluista.

III Maailmanvalloitus alkaa

Bostonissa syntynyt LaDonna Adrian Gaines saapui Saksaan 1960-luvun puolessa välissä Hair-musikaalin esiintyjäryhmän mukana. Tuolloin paljain jaloin kävelevä ja kukkamekkoja pitävä Donna oli pesunkestävä hippityttö, joka rakastui itävaltalaiseen näyttelijään Helmuth Sommeriin. Nuoret menivät naimisiin ja elivät jonkin aikaa Itävallan Wienissä, mutta liitto ei kestänyt pitkään. Pari vuotta myöhemmin Donna löysi itsensä jälleen Saksan puolelta Münchenistä pienen tytön yksinhuoltajaäitinä, joka ansaitsi elantonsa kaupungin teattereiden musiikkiproduktioissa.

Giorgio Moroder etsi vuosina 1973–1974 tiimiinsä äidinkielenään englantia puhuvia naislaulajia. Donna näki lehdessä olleen ilmoituksen, kävi koelaulannassa ja sai paikan. Yhteistyö lähti synkkaamaan ja uusi artistinimikin löytyi luontevasti avioliitossa saadusta sukunimestä – tosin tuunattuna lontoonkieliseen muotoon ”Summer”. Yhteistä tekemistä helpotti myös, että Donna osasi puhua sujuvaa saksaa. Ei Moroderinkaan englanti enää tuolloin huonoa ollut, mutta vahvasta italialaisesta aksentistaan hän ei ole vielä vanhoilla päivilläänkään päässyt eroon.

Yhteistyön tuloksena syntynyt ensimmäinen hitinpoikanen oli 1974 Euroopassa julkaistu The Hostage, mikä otettiin parhaiten vastaan Ranskassa.

Seuraavana vuonna nauhoitettu Love to Love You Baby oli sitten jo paljon isompi menestys. Inspiraatio biisiin löytyi ranskalaisesta, erotiikkaa tihkuvasta Jane Birkinin ja Serge Gainsbourgin huokailusta Je t’aime… moi non plus. Giorgio halusi tehdä Donnalle esikuvaansa vielä julkeammin seksiä pursuilevan vastineen. Studiossa tunnelma laitettiin kuntoon pimentämällä koko paikka pelkän kynttilänvalon varaan. Koko henkilökunta Donnaa ja Giorgioa lukuun ottamatt tuupattiin ovesta ulos siksi aikaa, kun naisen orgasmia imitoiva, studion lattialla maaten toteutettu Donnan lauluosuus oli saatu purkkiin. Laulaja oli valmistautunut operaation omien sanojensa mukaan miettimällä miten Marilyn Monroe olisi biisin esittänyt.

Lopputulos oli alun perin tarkoitus julkaista vain Euroopassa, jotta Donnan vahvasti uskonnollinen äiti ei saisi kuulla tiukan katolisen kasvatuksen saaneen tyttärensä irstailua. Casablanca Recordsin pomo Neil Bogard kuitenkin ihastui kappaleeseen niin, että vaati saada levittää sitä myös Yhdysvalloissa.

Moroderin lähettämästä demosta tuli poikamies-Bogardin omissa (ja varsin vähäpukeisissa…) Hollywood-juhlissa niin suosittu, että hän joutui soittamaan vierailleen lyhyttä nauhaa jatkuvasti uudestaan ja uudestaan. Vatkaamiseen kyllästyttyään Bogart päätti teettää kappaleesta maxi-version, aluksi lähinnä omaan bilekäyttöönsä. Moroder teki työtä käskettyä, ja kappaleesta tuli peräti 17 minuuttia pitkä. Italialaisesta tuli näin puolivahingossa samalla myös maxi-sinkun isä. Tai noh, ainakin yksi niistä, sillä maailman ensimmäisen 12-tuumaisen oli vain pari kuukautta aikaisemmin ehtinyt kasata amerikkalainen miksaajaihme Tom Moulton (Gloria Gaynorin Never Can Say Goodbye).

Summer joutui suoranaiseen paniikkiin, kun kuuli kappaleen menneen levitykseen myös kotimaassaan. Donnan sisko tunnisti radiosoittoon päässeen kappaleen esittäjän, kertoi siitä perheelleen ja soppa oli valmis. Summerin äiti häpesi tyttärensä temppua niin, ettei pitkään aikaan kehdannut näyttää naamaansa kotikirkkonsa jumalanpalveluksissa.

IV EDM:n ensibiitit

Vuonna 1977 julkaistu Summer-kappale I Feel Love oli megahitti, joka lopullisesti räjäytti pankin. Kappaleen legendaarinen, hypnoottisen koukuttavasti rullaava bassokuvio syntyi itse asiassa vahingossa, kun eräs Moroderin studioinsinööri hoksasi käyttää sen taustalla kaikua, joka monisti alkuperäisen yksinkertaisen dii-dii-daa-dii-soundin muotoon didi-didi-dada-didi. Studion uusi Moog-syntetisaattori hyppi jatkuvasti pois vireestä, joten taustakuvio piti kasata tuskaisen hitaasti 4–5 sekunnin pätkistä. Taustasäksätyksen päälle myöhemmin syntynyt melodia ja kertosäe olivat Donna Summerin käsialaa.

Jo alkuvaiheessa ilmeni, että Giorgion löytö oli myös taitava nuottinikkari. Moni Summerin myöhempi superhitti oli laulajan itsensä säveltämä ja usein myös sanoittama. Moroder toimi lähinnä instrumentoinnin ja soundipolitiikan rakentajana.

I Feel Love tulkitaan tänä päivänä maailman ensimmäiseksi tyylipuhtaaksi EDM-kappaleeksi (Electronic Dance Music), mikä toimi inspiraationa ja suunnannäyttäjänä monelle myöhemmin supertähteyteen nousseelle artistille. Muun muassa David Bowie eräässä haastattelussaan muisteli miten Berliinissä työskennellessään hänen tuottajansa Brian Eno ryntäsi intoa puhkuen studioon uunituore I Feel Love -levy kainalossa julistaen, että tältä tulevaisuus ja tanssiklubit tulevat kuulostamaan seuraavat 15 vuotta. Ja kuinka ollakaan, aina uusille ideoille avoin Bowie otti käyttöönsä syntetisaattorin jo heti seuraavalla levyllään Heroes.

Moroderin ja Summerin yhteistyö tuotti vuosina 1974–80 kahdeksan albumia, joista jokainen myi vähintään kultaa. Kaupallisesti työparin uljain hetki osui vuoteen 1979, jolloin tupla-LP Bad Girls myi Yhdysvalloissa kolminkertaisesti platinaa. Levy oli myös tuotannollinen ja taiteellinen tanssipopin täysosuma, jolta ei löydy ainuttakaan heikkoa lenkkiä. Neljällä kappaleella Moroder itse toimi säveltäjänä, kaikki muut kuskattiin hänen tuotettavakseen ympäröivän apuritiimin toimesta. Donna Summer sai omat tekijäkrediittinsä peräti kahdeksaan levyn biisiin. Kumpikaan ei myöhemmin urallaan enää yltänyt vastaaviin myyntilukuihin, vaikka suoltivatkin isompia ja pienempiä hittejä vielä lähes koko seuraavan vuosikymmenen.

V Erään sadun loppu

Superparin yhteistyön loppuminen oli monen eri tekijän summa. Toisaalta Donna halusi lähteä itse kokeilemaan omien siipiensä kantavuutta, toisaalta hän oli äärimmäisen kyllästynyt tiukkaan otteeseen, jolla Casablanca Records hänen uraansa ohjasi. Jossain vaiheessa häntä alkoi heiluttaa koiraa, ja amerikkalaiset ostivat itselleen Moroderin Oasis Records -tuotantofirman. Donnasta ja Giorgiosta tuli molemmista tietyllä tapaa renkejä, eikä jälkimmäinen enää pystynyt vanhaan malliin suojelemaan laulajaansa musiikkibisneksen karuilta käytännöiltä. Sekä Donna Summerille että Moroder muuttivat Kalifornian aurinkoon, lähemmäs Casablanca Recordsia. Saksa ja München jäivät lopullisesti taakse vuonna 1980.

Uusi isäntä ei laulajalta itseltään paljon mielipidettä kysellyt, kun jenkit alkoivat kaupallisuuden nimissä luoda Donnalle pahan tytön imagoa. Seksiä huokuvan, eroottisen ja suorastaan huorahtavan diskodiivan habitus oli kuitenkin todellisuudessa lähes vastakohta oikeassa elämässä ystävälliselle, herttaisen höpsölle ja äärimmäisen hengelliselle laulajalle. Vaikka Donna oli ammatillisesti vaativa ja kunnianhimoinen, vaivasi imagoristiriita häntä koko uran ajan. Jopa niin rajusti, että yhdessä vaiheessa Summer yritti itsemurhaa; vain sattumoisin huoneeseen tullut siivooja sai estettyä Donnaa hyppäämästä newyorkilaisen hotellihuoneensa ikkunasta.

Mielialan vaihtelut olivat tyypillisiä Donnan luonteelle. Yhtenä päivänä hän oli angstisen masentunut, toisena iloinen ja jekkuileva räpätäti. Naisen psyykettä riepotteli hermostollinen sairaus, johon hän matkan varrella yritti hakea apua muun muassa horoskoopeista ja selvännäkijöistä. Vaiva saatiin vasta myöhemmällä iällä kunnolla diagnosoitua ja lääkkeillä jotenkin aisoihin.

Vaikka Summerin itsenäinen kausi vuosina 1981–87 tuotti joitakin listahittejä, oli hänen uransa vääjäämättä laskusuunnassa. Isojen hittien makuun hän pääsi vielä kerran vuosina 1989–91, kun aikakauden diskolistoja suvereenisti dominoinut tuottajakolmikko Stock–Aitken–Waterman otti laulajan talliinsa kahden levyn ajaksi. Niiden jälkeen jo aikaisemmin uskoon tullut Donna vetäytyi suosiolla juurilleen gospel-musiikin pariin, eikä enää koskaan palannut takaisin tanssipoppiin.

Donna Summer kuoli keväällä 2012 keuhkosyöpään. Hän oli tuolloin naimisissa ja kolmen lapsen äiti, ja asui perheineen Floridassa.

VI Moroderin oma tuotanto

Moroderin uran kokonaistuotanto sisältää omaa materiaalia, tunnettujen artistien kanssa tehtyjä yhteistyöprojekteja sekä elokuvamusiikkia.

Omaa itse soitettua ja/tai laulettua materiaalia löytyy peräti 16 albumin verran, suurin osa 1970-luvulta. Tunnetuimmat Moroder-älppärit ovat yhä raikkaalta kuulostava From Here to Eternity sekä maailman ensimmäiseksi digitaaliseksi nauhoitukseksi ilmoitettu e=mc2. Sen nimikappaleessa Moroder, tietokonerobotin äänellä ja ikään kuin leffan lopputekstejä lukien, luettelee kaikki levyn tuotannossa mukana olleiden henkilöiden sekä myös käytössä olleiden koneiden nimet.

Diskomusiikkia syntyi myös projektinimellä Munich Machine, jonka kappaleiden teossa Moroder kierrätti useita naislaulajia, tunnetuimpana amerikkalaista Chris Bennettiä.

VII Elokuvamusiikki

Moroder on uransa aikana ollut vastuussa 11 soundtrackin sisällöstä, joiden lisäksi hän sävelsi tai tuotti irtokappaleita myös moneen muuhun elokuvaan. Giorgion merkittävimmät elokuvasaavutukset ovat:

Midnight Express, 1978: Ohjaaja Alan Parker oli tykästynyt I Feel Loven soundimaailmaan, ja halusi omaansa saman tyylistä materiaalia. Giorgio sai vapaat kädet luoda uutta, perinteisestä jousiorkesteri-elokuvamusiikista poikkeavaa tavaraa ja hoiti työnsä niin hyvin, että kuittasi jo heti kättelyssä uransa ensimmäisestä soundtrackista Oscarin.

Thank God It’s Friday, 1978: Moroder tuotti Saturday Night Feverin jälkihöyryissä nopeasti kasaan kyhättyyn diskoelokuvaan musiikin, joka on historiankirjoituksessa jäänyt pahasti hänen muun materiaalinsa varjoon. Kappaleet ovat kuitenkin paljon mainettaan tasokkaampia; yksi niistä, Donna Summerin laulama Last Dance tuotti säveltäjä Paula Jabaralle jopa Oscar-pystin. Nyt jo edesmennyt Jabara tunnetaan myös myöhemmästä kasaridiskohitistään It’s Raining Men. Tuottaja Moroder ja laulaja Summer eivät elokuvasta Academy Award -palkintoa saaneet, sillä tuohon maailman aikaan se jaettiin ainoastaan parhaan leffabiisin säveltäjälle ja sanoittajalle.

Foxes, 1980: Sittemmin kulttimaineeseen noussee teinidraaman kaupallinen menestys jäi alussa varsin vaatimattomaksi, mutta sen tarjoama musiikki oli ehtaa Moroderia: soundtrackilta löytyy muun muassa Donna Summerin suuri hitti On The Radio ja Cherin esittämä Bad Love.

American Gigolo, 1980: Richard Geren tähdittämä elokuva aloitti Moroderin ja ohjaaja-tuottaja Gerry Bruckheimerin menestyksekkään yhteistyön. Moroder sävelsi leffan pääteeman alun perin Stevie Nicksin (Fleetwood Mac) laulettavaksi, mutta tämä kieltäytyi kunniasta. Tilalle löytyi Blondie-bändi ja Debbie Harry, joka ensitöikseen muutti biisin työnimen ”Man Machine” muotoon Call Me, mikä laulajan mielestä kuvasi elokuvan ydinteemaa paljon paremmin.

Cat People, 1982: Vuonna 1942 kuvatun elokuvan uusintaversio muistetaan Nastassja Kinskin rohkean eroottisesta roolityöstä. Moroder teki scifi-draamaan tummanpuhuvaa uhkaa kumisevan soundtrackin, jonka suurimmaksi hitiksi nousi David Bowien laulama Cat People, Putting Out The Fire. Teemabiisin mahtipontiset alkusävelet kuullaan elokuvassa ensimmäistä kertaa vasta päätöstekstien alkaessa. Jotain biisin vetovoimasta kertoo se, että yleisö jäi istumaan paikoilleen loppukrediittien ajaksi vain kuullakseen kappaleen kokonaan.

Moroder on myöhemmin lämpimästi muistellut Bowie-yhteistyötä kahden raudankovan, kollegaansa isosti arvostavan ammattilaisen kohtaamisena, jossa homma toimi kuin unelma ilman tarvetta hieromiselle tai säätämiselle. Kappale saatiin purkkiin vain parilla otolla, jonka jälkeen lähdettiin kahville.

Työnarkomaani-Moroder oli alan piireissä tullut tunnetuksi nopeutta ja tuottavuutta arvostavana miehenä, joka ei sietänyt turhaa näpräämistä tai ajan haaskuuta. Giorgion johtamassa tiimissä päätökset tehtiin aina ripeästi; yksityiselämässä lunki ja leppoisa italiaano muuttui studiossa tehokkaaksi saksalaiseksi koneeksi, mikä omalta osaltaan selittää hänen erityisen laajaa tuotantoaan.

Flashdance, 1983: Yhteistyö ohjaaja Jerry Bruckheimerin kanssa jatkui soundtrackilla, josta Moroderin tuottamana tuli vuoden 1983 myydyin LP. Myös Donna Summer, jälleen kerran, oli levyllä mukana. Laulaja Irene Cara oli alun perin ideoinut vetävän kertosäkeen teemabiisiin Flashdance, What a Feeling, mutta nainen jäi biisinsä muiden osien kanssa pahasti jumiin. Moroder tuli hätiin ja viimeisteli rutiinilla kappaleen esityskuntoon. Palkinto oli makea: käteen lyötiin uran toinen Oscar-patsas ja Irene Carakin sai takanreunukselleen kiiltävää täytettä.

Scarface, 1983: Vanhan, vuoden 1932 kulttielokuvan uudelleenohjauksesta vastasi tällä kertaa Moroderille uusi kumppani Brian de Palma. Soundtrackin tekoon löytyi kuitenkin vanha tuttavuus, Debbie Harry, joka tällä kierroksella oli liikkeellä sooloartistina ilman Blondie-bändiään. Soundtrackin musiikkia on käytetty myöhemmin myös videopelissä Grand Theft Auto III.

Neverending Story, 1984: Alun perin saksalaisen lastensadun filmatisointi tuotti yhden Moroderin tunnetuimmista popmelodioista. Teemabiisin esittäjäksi valikoitui juuri KajaGooGoo-bändistä potkut saanut sähäkkätukkainen Limahl, jonka taiteilijanimi on anagrammi miehen sukunimestä Hamill. Nuoren staran viskinhuuruinen illanvietto studiovisiittiä edeltävänä yönä meni hieman pitkäksi, eikä Limahl siksi pystynyt hoitamaan kaikkia hänen laulettavakseen suunniteltuja biisin korkeampia nuotteja. Taustalaulaja Beth Anderson hoiti kyseiset kohdat hövelisti miehen puolesta. Hauska yksityiskohta kappaleessa on myös se, että se sekä alkaa että loppuu häiveellä – onhan kyseessä päättymätön tarina, jolla ei ole alkua eikä loppua.

Electric Dreams, 1984: Hieman vähemmälle huomiolle jäänyt, tietokoneista kertova leffa toi Moroderin studioon Human Leaguen laulajan Phil Oakeyn, ja nimenomaan sooloartistina ilman bändiään. Vinkki laulajasta saatiin elokuvan ohjaajalta Steve Barronilta, joka oli alun perin hankkinut kannuksia tunnettujen pop-videoiden (Dire Straits, A-ha, Michael Jackson) tekijänä.

Kappaleen Together in Electric Dreams äänityksessä ei kauaa aikaa kulunut. Moroder ilmoitti jo ensimmäisen oton jälkeen, että hyvä oli – kelpaa. Giorgion työskentelytyyliin tottumaton Phil Oakey kuvitteli tuottajan pelleilevän, sillä hän omasta mielestään oli vasta hieman availlut ääntään. Oakey vaati painokkaasti uusintaottoa, minkä Moroder laulajaa rauhoittaakseen hänelle antoi tietäen, että tulee kuitenkin käyttämään levyllä ensimmäisen kierroksen vetoa.

Kaikesta huolimatta miehet tulivat lopulta keskenään toimeen niin hyvin, että päätyivät leffan lisäksi nauhoittamaan Oakeylle kokonaisen soololevyllisen tavaraa. Suurista odotuksista huolimatta levyn muut, periaatteessa täysin hittikelpoiset kappaleet eivät jostain syystä kuitenkaan nousseet listoille, mikä oli molemmille suuri pettymys.

Top Gun, 1986: Tom Cruise -klassikko oli kolmas elokuva, jossa Moroder teki yhteistyötä Jerry Bruckheimerin kanssa. Sen ylivoimaisesti suosituimmaksi biisiksi nousi Giorgion säveltämä Take My Breath Away, vaikka kappale ei ollut leffan virallinen tunnari. Sävellystä tarjottiin ensin Motels-yhtyeen laulettavaksi, mutta bändi kieltäytyi tehtävästä. Kalifornialainen new wave -nippu Berlin otti haasteen vastaan, vaikka sen nokkamiehellä, ei-niin-pieni-egoisella John Crawfordilla olikin suuria vaikeuksia tottua ajatukseen, että hänen bändinsä mahdollisesti suurin hitti tulisi olemaan jonkun muun säveltämä. Biisin arvioidut myyntiluvut painoivat vaakakupin lopulta yes-äänen suuntaan. Ruhtinaallisesta palkkiosta huolimatta vastarannan kiiski Crawford vihasi biisin esittämistä livetilanteissa, toisin kuin yhtyeen laulaja Terry Nunn, joka vieläkin katsoo sen olevan omien soolokeikkojensa kohokohta.

Take My Breath Awayn sanoituksen syntyhistoria on hieman koominen. Moroder tuskaili biisin sanojen kanssa pitkän aikaa kunnes muisti, että hänen Ferrariaan korjaillut kaveri nimeltä Tom Whitlock oli musiikkimiehiä ja kuulemma osasi vääntää myös tekstejä. Whitlock rustasi biisin sanat puolessa tunnissa autonsa ratissa kotimatkallaan ja Moroder hyväksyi ne sellaisenaan. Vuotta myöhemmin autonkorjaaja-Whitlock löysi itsensä Academy Awards -juhlista Oscar-palkinto kädessään. Vieressä patsasteli Giorgio Moroder jo kolmannen pystinsä kanssa.

Myöhemmin Whitlock pääsi tekemään sanoituksia myös useille eturivin popartisteille, ja onnistui lopulta hankkimaan sen ihan ikioman Ferrarinsa.

* *

Yllä mainittujen elokuvien lisäksi Moroder teki musiikkia useisiin muihinkin produktioihin (Superman III, Rambo III, Beverly Hills Cop II).

Yksi erikoisimmista projekteista oli Giorgion kunnianhimoinen tavoite saada rekonstruoitua värilliseksi legendaarinen 1920-luvun lopun scifi-elokuva Metropolis. Sen uudella soundtrack-levyllä hän vuonna 1984 teki yhteistyötä muun muassa tuolloin Queenistä sapattivuosia pitäneen Freddie Mercuryn kanssa. Yhteistyötä Freddien kanssa Moroder on luonnehtinut näin: ”Vaikein tyyppi, jonka kanssa koskaan tein hommia.” Sen enempää tahdikas Giorgio ei ole koskaan suostunut tapausta avaamaan. Sessioiden lopputuloksena syntyi kappale nimeltä Love Kills.

1970- ja 1980-lukujen muusta artistiyhteistyöstä voidaan mainita Sigue Sigue Sputnik, The Three Degrees, Sparks, Kenny Loggins, Diana Ross, Elton John, Chaka Khan, Bonnie Tyler, Amii Stewart, Madleen Kane ja Suzi Lane.

VIII Giorgion dream team

Giorgion studioilla pyöri 1970- ja 1980-luvuilla paljon teknistä ym. henkilöstöä, jotka kaikki omalla panoksellaan vaikuttivat Moroder-soundin syntyyn. Joukko sisälsi saksalaisen schlager-musiikin tunnettuja tuottajanimiä (uran alkuvaiheessa), kovan luokan studiomuusikkoja, sanoittajia ja äänitekniikan guruja, artisteja tietenkään unohtamatta. Varsinkin Yhdysvaltoihin muuton jälkeen tekeminen laajeni suorastaan liukuhihnamaiseksi; Moroderin rooli oli hypätä studiohuoneesta toiseen työväkeään sekä artisteja paimentaen. Tuossa vaiheessa uraa hän enää harvoin osallistui itse soittamiseen.

Tärkeimmät yhteistyökumppanit Moroderin tuotantotiimissä olivat:

Pete Bellotte: Biisien sanoittaja, tuottajakumppani ja Moroderin pitkäaikaisin työkaveri. Giorgio itse ei ollut kummoinen tekstinikkari, ja sen hän tiesi itsekin. Julkisuutta välttävästä englantilaisesta Bellottesta maestro sai loppuiäkseen luottokaverin, joka tulisi jatkossa sanoittamaan muun muassa Donna Summerin kanssa suuren osan laulajan hiteistä. Bellotten tunnetuin sävellystyö oli Summerin megahitti Hot Stuff, jossa Moroderille jäi pelkkä tuottajan rooli. Myöhemmin Bellotte loi myös omaa säveltäjä-sanoittaja-tuottajan uraa ja teki yhteistyötä muun muassa Janet Jacksonin, Elton Johnin, Cliff Richardin sekä Tina Turnerin kanssa.

Harold Faltermeyer: Absoluuttisella sävelkorvalla siunattu insinööri, josta vuonna 1978 tuli Giorgion tärkein tuki ja turva ääniteknisissä tarpeissa. Hän loihti syntikkasoundit LP-levylle e=mc2, joka on yksi Moroderin musiikkituotannon merkkipaaluja. Harold oli osallisena myös Donna Summerin 1970-luvun lopun biisien nauhoituksissa sekä Hot Stuff -hitin sävellystyössä.

1980-luvun vauhdikkaimpina vuosina Hollywood-tuottajat pommittivat Moroderia leffateema-pyynnöillään niin ahkerasti, että tämä joutui tarjoamaan ei-oota hyvillekin projekteille. Eräs tällainen oli Kaliforniaan sijoittuva, jälleen kerran Jerry Bruckheimerin tuottama dekkaritarina, jonka teeman sävellystyön Moroder delegoi ystävälleen Haroldille. Elokuvan johtoryhmä ei aluksi digannut saksalaisen heille tarjoamasta sävellyksestä, mikä kuulemma oli liian outo. Kiire aikataulu pakotti heidät kuitenkin lopulta antamaan periksi. Hyvä näin, sillä muuten olisi yksi maailman tunnetuimmista leffatunnareista jäänyt syntymättä. Kyseessä oli Beverly Hills Cop -elokuvan sittemmin legendaariseksi korvamadoksi noussut Axel F.

Keith Forsey: Studiomuusikko, joka hoiti Donna Summerin levyillä lyömäsoittimet. Forsey oli aikaisemmin niittänyt mainetta Saksassa operoivien diskoartistien (Boney M., Lipstique, Claudja Barry,  LaBionda) rumpalina.

Myös Forsey osoittautui loistavaksi säveltäjäksi, ja hänkin sai nimensä monen Donna Summerin biisin tekijälistaan. Moroderin luottorumpali toimi (päämiehensä kanssa) toisena säveltäjänä myös Flashdance-elokuvan hittitunnarin rakentamisessa, napaten siitä oman Oscarinsa.

Miehen oman säveltäjäuran kirkkain helmi lienee skottibändi Simple Mindsin tunnetuksi tekemä Don’t You (Forget About Me). Kappale oli alun perin suunniteltu Billy Idolille, jonka ensimmäisen LP-levyn Forsey tuotti. Myös Idolin suurin hitti Rebel Yell oli Forseyn käsialaa.

IX Hiljaselo ja paluu estradeille

1980-luvun lopulla Moroderin intohimo musiikin tekoon alkoi silminnähden hiipua. Kolmien olympialaisten ja yhden MM-jalkapalloturnauksen tunnusmusiikkien teko osoitti miehen yhä nauttivan toimeksiantajiensa luottamusta, mutta Donna Summerin kulta-ajat kokeneille faneille projekteissa alkoi olla jo väsynyttä rääppiäisten makua.´

1990-luvun puolella maestro siirtyi vähin äänin muille taiteen aloille ja innostui muun muassa Photoshopilla luodusta grafiikasta. Hän oli jo aikaisemmin, musiikinteon ohessa, ollut kiinnostunut kuvanveistotaiteesta ja tuottanut itsekin näyttelyitä. Keski-ikään päässeen Giorgion elämän sisältö alkoi pikku hiljaa liukua musiikista poispäin.

Kovana automiehenä Moroder toteutti myös erään unelmansa ja teetätti ex-Lamborghini-työntekijöillä itselleen oman urheiluauton. Miljoonia maksanut harrastus kantoi nimeä Cizeta-Moroder V16T, ja autoja rakennettiin käsityönä myös myyntiin. Kaupat tosin tehtiin yhteensä vain alle 20 kappaleesta, mutta kuitenkin. Kaksi autoista kärrättiin Brunein sulttaanille.

Vielä ainakin 1990-luvun lopulla oli mahdollista ostaa 4 sekunnissa nollasta sataan liikahtava Moroder-rassi, jos taskunpohjalta sattui löytymään ylimääräiset 800 000 taalaa. Sittemmin superauton tuotanto lienee kokonaan lopetettu.

Moroder eli poikamieselämää lähes 50 vuotta ja asettui aloilleen vasta 1990, jolloin hän meni naimisiin. Yhä onnellisesti yhdessä olevalla pariskunnalla on yksi aikuinen poika nimeltä Alex.

Debbie Harry antoi kerran haastattelussa hieman vinkkiä Moroderin menetysvuosien yksityiselämästä: ”Oh, boy… He really liked women.” Eittämättä naisten suuressa suosiossa olleesta, suorastaan karikatyyrisen gigolomaisesta mursuviiksi-italorakastajasta on kuitenkin erittäin vaikea löytää minkäänlaisia seikkailutarinoita, skandaaleista puhumattakaan. Mies ei ryypännyt, ei käyttänyt huumeita eikä sekoillut Hollywoodin julkkisbileissä. Tanssiklubeillakin diskomusiikin kuningas kävi äärimmäisen harvoin, ja silloinkin lähinnä työasioissa tarkistamassa miten hänen soundinsa toimivat livetilanteessa. Kaikki muu mitä Moroder mahdollisesti yksityiselämässään touhusi, on näihin päiviin asti pysynyt visusti miehelle uskollisen sisäpiirin tietona.

* *

2000-luvun alku meni hiljaisuudessa, mutta vuonna 2013 mies yllättäen ja suuren kohun saattelemana pulpahti jälleen julkisuuteen ranskalaisen Daft Punk -bändin levyjulkaisun yhteydessä. Bändi oli medialta salassa haastatellut nyt jo yli 70-vuotiasta legendaa ja käytti tätä tarinankertojan roolissa kappaleessaan Giorgio by Moroder. Mitään tähdellisempää roolia Moroderilla ei levyn tuotannossa ollut, mutta miehen kiinnostus tanssimusiikkiin oli taas herätetty henkiin.

Vuonna 2015 Moroder julkaisi ensimmäisen albuminsa yli 30 vuoteen. Levyllä hän osoitti yhä olevansa EDM-skenessä vahvasti ajan hermolla tehden yhteistyötä mm. Britney Spearsin ja Kylie Minoguen kanssa. Samassa yhteydessä Moroder aloitti myös, ensimmäistä kertaa elämässään, dj-keikat, joilla hän soitti tanssikansalle uudelleen miksattuja versioita vanhoista hiteistään. Maestro oli jälleen palannut kehiin, ja teki sen tyylillä! Yksi soittokeikka ulottui tuolloin myös Suomeen, kun diskomusiikin isä täytti Helsingin huvilateltan ääriään myöten innokkailla faneillaan.

Tänä vuonna 2019 Moroder on kiertänyt Eurooppaa hieman aikaisemmasta päivitetyn, myös livelaulajia sisältävän show-produktionsa kanssa.

X Moroderin perintö

1970-luvun lopun Moroder-soundi toimi esikuvana muun muassa sellaisille yhtyeille kuin Human League, Depeche Mode, Orchestral Manoeuvres in The Dark, Visage ja Pet Shop Boys.

Tänä päivänä Giorgion perintöä ylpeästi ylläpitävät myös dance-massatapahtumien ylipapit, kuten Tiësto, Armin van Buuren ja David Guetta.

Tuleville sukupolville antamansa inspiraation vuoksi Moroder-nimen perään tungetaan nykyään sellaisia määritteitä kuin elektronisen tanssimusiikin isä, kummisetä tai isoisä. Kehujen kohde itse kavahtaa nimikkeitä, vaikka muuten myöntääkin nauttivansa saamastaan arvostuksesta.

Moroderiin on vuosien varrella liitetty myös väitteitä, jotka eivät pidä paikkaansa.

Hän ei ollut ensimmäinen syntetisaattoria kevyessä musiikissa käyttänyt artisti, sillä muun muassa Kraftwerk oli jo julkaissut monta levyä, kun Giorgio vasta ryhtyi keräämään elektronista kalustoa ympärilleen. Mutta siinä missä moni muu lajin pioneeri käytti uutta tekniikkaa joskus hyvinkin vaikeaselkoisten äänitaideteosten luomiseen, valjasti Moroder syntikkansa helposti lähestyttäväksi ja tanssipopyleisön tarpeet tyydyttäväksi käyttötavaraksi häpeilemättömän kaupallisin motiivein.

Kraftwerkin, Jean-Michel Jarren tai esimerkiksi Tangerine Dreamin sinänsä ansiokkaalla tuotannolla ei 1970-luvun puolella ollut diskojen tiskijukille käyttöarvoa, koska niiden tahtiin ei juurikaan voinut tanssia. Vasta 1980-luvun puolella esimerkiksi Jarren ja Kraftwerkin biiseistä alettiin miksata diskoissa pelittäviä versioita. Moroderin tanssibiitti osui valtavaan markkinarakoon, jossa ei aluksi moneen vuoteen ollut mainittavaa kilpailua.

Moroder ei säveltänyt kaikkia hittejä, jotka hänen nimeensä yhdistetään. Yli puolet oli yhteistyökumppaneiden tai miehen ympärilleen keräämien työmuurahaisten hengentuotteita. Monesti vasta studiossa, prosessin tuotantovaiheessa, astui Giorgio kuvaan ja lähti viemään saamiaan aihioita maaliin omalla pettämättömällä tyylillään.

Kaikki mihin Moroder koski ei muuttunut kullaksi. Miehen tuotanto sisältää yllättävänkin paljon kaupallisia huteja. Mutta koska työnarkomaani-Giorgion aikaansaaman materiaalin määrä on niin valtava ja miehen aktiiviura kesti lähes 20 vuotta, heikommin menestyneet projektit tulivat tallotuksi juhlittujen onnistumisten jalkoihin.

Kuuden vuoden takaisella Deja Vu -älppärillään elektronisen diskomusiikin isä julkaisi ikinuoreen asenteeseensa hyvin istuvan, modernisoundisen syntikkakappaleen nimeltä 74 Is The New 24. Toivoa sopii, että pääsemme vielä joskus kuulemaan siitä version 94 Is The New 24.

On se vaan niin äijä. Tuo Giovanni Giorgio.

Kirjoittaja Juha Kurkikangas on tamperelainen, 1970-luvulla Giorgio Moroderin ja Donna Summerin tuotantoon hurahtanut ex-diskohile, joka yhä harrastaa lajia muun muassa juontamalla kerran kuussa kasarimusaa käsittelevää nettiradio-ohjelmaa nimeltä KasariKlässiksiä. Lähteet: Kymmenet eri lehti- sekä internet-artikkelit, biografiat sekä Moroderista saatavilla olevat radio- ja tv-dokumentit. Kuvien copyright: Giorgio Moroder ja Anna Maria Zunino Noellert. Videot: Youtube