Kaarina Lehtisalo

Tyler Durden.

Niille, jotka ovat nähneet elokuvan Fight Club, nimi Tyler Durden tuo mieleen voimakkaita värejä ja mielikuvia.

Vaaleanpunainen saippua. Iholla kupliva lipeä. Punaiset aurinkolasit. Karsea punaruskea nahkatakki, joka ei voi sopia kenellekään muulle kuin Brad Pittin näköiselle Tyler Durdenille.

Ja tietenkin ne sitaatit.

”Ennen pitkää tavarat, jotka omistat, omistavat sinut.”

”Vasta kun olet menettänyt kaiken, olet vapaa tekemään mitä tahansa.”

Tyler Durden on nimi, joka tekee mieli sanoa ääneen: tai-ler döö-dön. Monta kertaa.

Omituista. Mutta sopii mainiosti kuvaan. Fight Club on elokuva, joka on täynnä omituisia, kiellettyjä asioita. Asioita, joita ei saisi haluta tapahtuvaksi. Asioita, joita ei saisi sanoa ääneen.

* *

David Fincherin ohjaama elokuva Fight Club tuli ensi-iltaan kaksikymmentä vuotta sitten, vuonna 1999. Elimme silloin vuosituhannen vaihteen kynnyksellä, ja Fight Club ilmestyi määrittämään juuri tuota milleniaalista momentumia. Maailmaa, jossa tärkein tehtävämme oli kuluttaa, ostaa Ikea-huonekaluja ja tehdä työtä, jolla ei ole merkitystä yhtään kenellekään. Ja kaiken tämän ritualistisen pakkotekemisen alle piilotimme inhimilliset tunteemme ja alkukantaiset viettimme.

Kuulostaako tutulta? Aivan. Jos elokuvassa näkyviä lankapuhelimia ei lasketa, Fight Club ei ole vanhentunut lainkaan.

Elokuva perustuu Chuck Palahniukin samannimiseen romaaniin vuodelta 1996. Sekä kirjan että elokuvan päähenkilö on nimetön Kertoja, tunne-elämänsä sammuttanut valkokaulustyöläinen, joka ei pysty nukkumaan. Mies, joka käy kuolemansairaiden tukiryhmissä voidakseen kokea oikeita tunteita. Kun Kertoja kohtaa vinksahtaneita, mutta oudosti paikalleen osuvia aforismeja latelevan saippuakauppiaan, Tyler Durdenin, koko hänen entinen elämänsä suistuu raiteiltaan.

Tyler Durdenin kanssa Kertoja alkaa perustaa fight clubeja, salaisia tappeluklubeja, joissa tapellaan verisesti mies miestä vastaan. He tappelevat tunteakseen olevansa elossa, tunteakseen olevansa Miehiä. Ennen pitkää ei enää ole kyse pelkistä tappeluklubeista, vaan koko yhteiskuntajärjestelmän romuttamisesta. Terrorismista.

Ensi-iltansa jälkeen Fight Club sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Jotkut inhosivat elokuvaa, toiset rakastivat. Useimmat ymmärsivät elokuvan osuneen ajan hermoon, mutta pelkäsivät, mihin elokuva voi johtaa. Elokuvahan näytti tarjoavan väkivaltaa ratkaisuksi postmodernin miehen moniin ongelmiin.

Ja kyllä, elokuvan viettelevä väärinajattelu myös vetosi. Syntyi tosielämän tappeluklubeja. Joidenkin omatekoisten pommiviritelmien väitettiin olevan kopioita Fight Club -elokuvasta.

* *

Sekä kirja että elokuva ovat yhteiskuntasatiireja, ja niissä suhtaudutaan pilkallisesti paitsi kulutusyhteiskuntaan, myös terrorismiin. Tämä ei ole siltikään estänyt halukkaita lukemasta Fight Clubia pelkkien Tyler Durden -sitaattien avulla kuin piru raamattua. On myös väitetty, että nykyinen äärioikeisto on poiminut sanastoaan suoraan Fight Clubista. 

Yhtä hyvin tylerdurdenismit voisivat kelvata polttoaineeksi mille tahansa ääriaatteelle, sillä Tyler Durden on hahmo, johon oman elämänsä pakkoihin jumiutunut ihminen haluaa samastua. Ja on silkkaa roolittamisen neroutta, että elokuvassa häntä esittää 1990-luvun seksisymboli, Brad Pitt.

Mutta: Tyler Durden ei ole sankari. Ei kirjassa, eikä elokuvassa.

Tarinan päähenkilö on Edward Nortonin esittämä nimetön Kertoja, joka on täysin Tyler Durdenin vietävänä. Ei hänkään tietenkään mikään sankari ole, mutta haluaisi olla – ja siitähän elokuva juuri kertookin. Ihminen haluaa ottaa oman elämänsä haltuunsa, vaikka sitten vaikeimman kautta. Vaikka vetämällä itseään turpaan.

Ei ole sattumaa, että yksi Kertojan tukiryhmissä käyttämistä peitenimistä on ”Travis”. Tällä viitataan tietenkin toiseen unettomaan yksinäiseen: Martin Scorsesen Taksikuskin päähenkilöön. Taksikuski Travis Bickle rakensi minuuttaan omalla omituisella tavallaan, toteuttamalla väkivaltaiseksi kääntyvää missiotaan.

Fight Club kuvaa aikaamme pirullisen tarkkanäköisesti, ja tekee sen, mitä taide parhaimmillaan tekee: näyttää mitä maailmassa tapahtuu. Jos kuva ei miellytä, ei ehkä ole aihetta syyttää peiliä. Fight Clubia tänä päivänä katsoessa tulee kylmäävä tunne, että elokuvan näyttämä maailma on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Elokuvan loppu on nerokas, ja ehdottomasti yksi tärkeimmistä syistä nähdä elokuva isolla kankaalla. Loppu on yhtä aikaa karmea, kaunis, vapauttava, romanttinen ja hauska. Siinäpä yhdistelmä, johon ei ole taidettu missään muussa elokuvassa päästä. Fight Club onnistuu ihan viimeisiin kuviin saakka olemaan poikkeuksellinen elokuva.