Me olisimme viihtyneet laajemmassakin Ysäri-näyttelyssä – 1990-luku esillä Tampereen Werstas-museossa

03.02.2023
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Näyttelyssä voi astua puhelinkoppiin. Kuva: Työväenmuseo Werstas

NÄYTTELY | Työväenmuseo Werstaan Ysäri-näyttely kertoo lankapuhelimien, laman ja lumputtavien kansitakkien sekä Berliinin muurin sortumisen ja Neuvostoliiton hajoamisen ajasta.

”Keskustelun virikkeitä kyllä saimme, sillä huomaamatta yhdeksänkymmentäluvun parissa meni pari tuntia.”

Päivi Vasara, teksti

Lähdimme toimittaja Janica Branderin kanssa kaksin selvittämään, miltä tuntuu Työväenmuseo Werstaan Ysäri-näyttely kahdesta sen ajan eläneestä mutta eri-ikäisestä ihmisestä. Koska naisilta ei kysytä ikää, riittää kun sanotaan, että Janica oli sillä vuosikymmenellä koululainen ja minä olin vakituisen toimittajan työpaikan onnekkaasti ennen lamaa saanut nuori nainen.

Ensimmäiseksi Janica menee puhelinkoppiin ja kääntää puhelinluettelosta auki B-kirjaimen kohdan. Hänen isänsä Juhani Branderin kohdalla on lankapuhelinnumero, jossa ei ole vielä kolmosta edessä, se tuli myöhemmin.

– Ja sitten tässä on outo mummoni. Hän asui Hipposkylässä ja lankapuhelinnumeron edessä piti olla rouva, vaikka hän oli eronnut. Siihen aikaan ammatti tai titteli vain täytyi olla.

Numerot olivat julkisia, oho!

On oikeastaan jotenkin viattoman luottavaista, että puhelinnumerot olivat vapaasti kenen tahansa katsottavissa julkisissa luetteloissa.

Minäkin käytin puhelinkoppeja paljon. Oli sellaisia korttejakin, johon voi ladata puheaikaa, niin ei tarvinnut häärätä kolikoiden kanssa.

Julkisten puhelinluettelojen ja puhelinkoppien vuoksi oli mahdollisuus myös tehdä kiusaa, kuten soitella tumppu naaman edessä pilapuheluita. Tämän tunnustaa Janica vanhentuneena syntinä.

Werstaan Ysäri-näyttelyyn on saatu esineitä ja kuvia noin sadalta lahjoittajalta. Tämä on ensimmäinen museonäyttely 1990-luvusta. Se kertoo varsinkin arjesta.

Tuntuu suppealta, että kokonainen vuosikymmen on mahdutettu yhteen näyttelyhuoneeseen. Etenkin musiikille saisi olla oma tilansa, koska nyt se vähän häiritsee.

Lama oli sen sukupolven talvisota

Ysari E liike Hakan lippua lasketaan alas toiden paatyttya konkurssiin kuvaaja Arja Jokiaho kuva Tyovaen arkisto TA47568

Lama ysärillä näkyi erityisesti rakennusalalla. Rakennusliike Hakan lippu laskettiin alas salosta, kun konkurssi tuli. Kuvaaja: Arja Jokiaho / Kuva: Työväen Arkisto

Berliinin muurin sortumisen ja Neuvostoliiton hajoamisen ohitamme Janican kanssa noin vain sutjakasti, koska nämä merkkipaalut jäivät Janicalla lapsuusiän horrokseen.

Minulla ei ole mitään erikoisia tunnemuistoja näistä suurista tapahtumista, koska niiden seuraaminen jäi lähinnä televisiouutisten seuraamisen tasolle, enkä tehnyt ulkomaan uutisia. Ylen iltauutiset olivat siihen aikaan vielä kansakuntaa kokoava voima.

Janica: ”Oivalsin vasta parikymppisenä, että Neuvostoliiton hajoaminen vei isältä työt, ei vain lama. Isä oli mallimestari, joka teki kaavoituksia ja sarjoituksia nahka- ja turkisalalla. Kun Neuvostoliiton kauppa hiipui, työt olivat siinä. Isä oli ollut työnarkomaani. Hän oli niin paljon työmatkoilla, että arastelin häntä, kun hän harvoin oli kotona. Isä opiskeli uuden alan eli ammattiaineiden opettajaksi, mutta ikänsä vuoksi hän oli liian kallis, eikä häntä koskaan vakinaistettu. 1980-luvun nousukaudella lähiökaksioon oli puolestaan hankittu kaikki mahdolliset statussymbolit: isä mahdutti keittiöön kuntopyörän ja soutulaitteen ja äidillä oli pöytäsolarium.”

Minä ehdin onnekkaasti saada vakituisen toimittajan työpaikan ennen kuin rytisi. Jotenkin sitä luotti työpaikan pysyvyyteen nuoren ihmisen optimismilla, vaikka kaikki heilui. Yyteetkin oli, niissä hankkiuduttiin eroon ikääntyneistä.

Olin ostanut puolikkaan omistusasunnosta 1980-luvun lopulla ja lainan maksu ei asp-järjestelmän suoman suhteellisen matalan lainakoron ansiosta kauheasti rasittanut.

Janica: ”Laman ilmapiiri oli lannistunut ja toivoton. Se vaikuttaa edelleen minuun niin, että mietin tänä päivänäkin hyväosaisena, riittääkö rahat, ja olen huolestunut ylisuorittaja. Nuorena ei ollut laman takia tulevaisuuden näkymiä, pelkäsin syrjäytyväni. Lama on minun näkymätön talvisotani. Ärsyttää, että jokaista nuorta sukupolvea vuorollaan nimitetään pullamössöporukaksi. No, ei pullaa mössötetty, kun isän yrittäjäkaverit teki itsemurhia. Toisaalta osan 1990-luvusta elin lapsuuden sumeassa taikamaailmassa, jossa tärkeitä olivat sodat A-talon ja B-talon kesken, poken ja roken leikkiminen ja Maija Mehiläinen.”

Entäs ne kamalat vaatteet

Ysari verkkaritytot Tyovaenmuseo Werstas

Ysärin verkkarimuotia. Kuva: Työväenmuseo Werstas

Näyttelyssä on kuva kadusta kulkijoineen. Tästä pääsemme haukkumaan ysärin muodin.

Janica: ”Katukuva oli kuin olisi ollut ainaisen loskainen kevättalven sää. Ihmiset lompustivat liian isoissa kansitakeissa. Värit olivat ankeita: beigeä, metsänvihreää. Minua 90-luvun nostalgisointi ärsyttää, sillä en kaipaa Matti Nykäs -farkkuja ja lumputtavia kansitakkeja. Olin Radio Moreenissa vuonna 2003 ja aivan innoissani Ultra Brasta ja maatuskahuivistani. Muistan miten toimituspäällikkö Alpolan Ritva sanoi, että hän ei jaksa innostua enää taistolaislauluista. Ymmärrän nyt häntä.”

Minulla oli kansitakki, sininen. En jää sitä kaipaamaan. Ensinnäkään en ymmärrä, miksi olen ostanut sinisen vaatteen, varmaan se oli käytännöllinen säässä kuin säässä. Hämmästyttävän paljon käytin yhdeksänkymmentäluvulla jakkupukuja ja housupukuja.

Janica: ”1990-luvulla pukeutuminen oli tarkkaa nuorten keskuudessa. Et ollut mitään, jos sinulla ei ollut Levi’s 501 -farkkuja, ja ne olivat jumalattoman kalliit. Salihousuja ja vyölaukkua inhosin. Minulle ostettiin lepakkohihaisia roiskekuvioisia puseroita. En pitänyt niistä, mutta jälkeenpäin ajatellen, ne olivat hienoja. Raitaverkkarit olivat pakollisia. Muistan, että tanssiesitystä varten minua vaadittiin hankkimaan raitaverkkarit, muuten en olisi päässyt mukaan. Jotenkin se järjestyi halpakaupasta.”

Janica antaa ymmärrystä kuitenkin 1990-luvun lopun lökäpöksymuodille, se on hänen mielestään sympaattista. Myös trumpettihousut hän hyväksyy. Minä ohitin lökäpöksyt, se oli nuorempien juttu.

Janican puhelin oli siisti

Janican ensimmäinen kännykkä oli Nokia 3110. Siinä oli punainen nahkasuojus. Se maksoi 2 000 markkaa ja oli juhlava ja hieno. Hän pelasi matopeliä. Sen sijaan Nokian Ringo oli naurettava.

Janica: ”Kamala tämä hilekynsilakalla sutattu nokialainen. Minä pidin puhelimeni aina siistinä. Se oli minusta hienoa. Kuoriin, logoihin, tilattaviin soittoääniin ja taustakuviin sai menemään rahaa. Tekstiviestit olivat taidetta. Kaikenlaisilla merkkiyhdistelmillä ilmaistiin asioita.”

Minä olen viimeinen dinosaurus monessakin asiassa, joten ensimmäisen kännykkäni hankin vasta vuonna 2005. Sitä ennen minusta oli vain mukavaa, että minua ei saanut aina kiinni. Perheessä toki oli kännykkä miehen työn ansiosta ihan alkuajoilta asti.

Janica: ”1980-luvulla isällä oli Motorola, se iso. Sitten sen annettiin mummulle mökkipuhelimeksi, koska sinne ei ollut puhelinlinjaa. Isä sillä soitteli ja arvuutteli vastaajalle, missä hän on ja sitten leuhki, että mökiltähän tässä soitetaan.”

Jo koulussa netti

Koska meillä on reipas ikäero, Janica tutustui tietokoneeseen jo koulussa, kun minä taas olen aloittanut juttujen kirjoittamisen sähkökirjoituskoneella. Töissä vietettiin oikein juhla, kun ensimmäinen kokonainen lehti oli taitettu tietokoneella.

Janica: ”Ala-asteella meillä oli Pekka Pyykkönen opettajana ja oli ihan oma tietokoneluokka. Tätä nykyä hän on Tammelan koulun rehtori. Välitunnilla sai pelata pasianssia ja tehdä esitelmiä. Olin tehnyt Wordillä esitelmän valmiiksi ja sitten sammutin koneen. Sinne meni, en ymmärtänyt tallentamisen tärkeyttä. Suuri riemu oli Kiss FM -chattihuone. Se oli sellaista hahmojen trollaamista ja treffailutyyppisten aiheiden seuraamista. Jännää oli, että vaikka oli tavattu chatissä, niin yhteydenpito vaihtui vanhanaikaiseen kirjeenvaihtoon seuraavassa vaiheessa.”

Janicalla oli iso tukku sähköpostiosoitteita, se mahdollisti pilailun. Kun omaa lentävän mielikuvituksen ja on salamyhkäinen, voi pelleillä.

Yhden kepposen Janica paljastaa nyt tässä. Hän oli töissä Tele-Mansella ja anonyymiyden verhon suojassa nuoret houkuttelivat Hämeenkadun vastapäiseen Spiesin matkatoimistoon ihmisiä hakemaan henkilökohtaisesti palkintonsa, jota ei ollut olemassakaan.

Minä pidin ja pidän edelleen sähköpostin helppoudesta ja nopeudesta. Onhan siinä omat ketkunsa – jos mukana on useita vastaanottajia, voi tuloksena olla paljon sotkuja väärinkäsityksiä, mutta edistys ihmiskunnalle se kuitenkin on.

Kotiin hankin tietokoneen vasta aikojen päästä. Halusin pitää kodin vapaana töistä. Silloin oli ylellisiä kolmen viikon kirjoittamiskoulutuksia työnantajan kustannuksella, ja lainasin työkaverilta lopputyön tekoon möhkäletietokoneen disketteineen.

1990-luvun työelämässä oli vielä aikaa kepposten tekoon. Ne olivat joskus aika julmia, enää sellaisia ei hyväksyttäisi, ajat muuttuvat.

Ja ne arvet eivät umpeudu koskaan

Ysari nuorten juttuja Tyovaenmuseo Werstas

Näyttelyyn lahjoitettuja leluja, koulukirjoja ja suosittu koulukalenteri. Kuva: Työväenmuseo Werstas

Kun Janica kävi ala-astetta, opettajat olivat lomautettuina, ja yksi opettaja vahti kolmeakin luokkaa. Ehdottomasti ei saanut kirjoittaa tehtäväkirjaan, vaan tehtävät piti suorittaa vihkoon. Koulukirjat päällystettiin kontaktimuovilla ja siitä kilpailtiin kenellä oli hienoimmat muovit ja vähiten kupruja.

Janica: ”Nyt kun oma lapsi on koulussa, ihmettelen sitä, miksi tehtäväkirjat saa täyttää. Se on järjetöntä, sillä tehtävät voisi tehdä vihkoihin. Pankkikriisi oli lamavuosina minulle ihmettelyn aihe vain siksi, että SYP ja KOP, jotka olivat kivankuuloiset sanat, häipyivät.”

Minä muistan, että töissä säästettiin jopa lyijykynistä. Ja Iiro Viinasen madonluvut jäivät mieleen. Sitä ei 1990-luvulla tajunnut, kuinka lähellä yhteiskunta oli keikahtamista.

Aholaita ja muut halpakaupat olivat Tampereella 1990-luvulla voimissaan. Kaikki niissä kävivät, koska se nyt vaan oli fiksua.

1990-luvun ihmeitä olivat kotiviinikaupat, kokonaiset kaupat, joiden ainoa liikeidea oli myydä kotiviinin valmistamiseen tarvittavia välineitä. Tätä minä en ole tehnyt. Laukontorillakin oli tosi iso kotiviiniliike.

Janica: ”Hippoksen mummuni teki kotiviiniä. Häntä kävimme auttamassa pullottamisessa. Mummu möi kotiviiniä Hippoksella ja matkusti niillä rahoilla talvella Turkkiin.”

Naiset tulivat politiikkaan näkyviksi

Politiikan sivuutamme kevyesti. Janicalla oli ala-asteella leikkipresidentinvaalit ja hän äänesti Ahtisaaren, Rehnin ja Ilaskiven joukosta Ilaskiveä, koska se oli kiva sanana. EU:sta Janica äänesti leikisti vastaan, koska kotona oli puhuttu, ettei se ole hyvä juttu. Minä äänestin oikeasti vastaan, mitä olen kyllä katunut.

Se presidentinvaali-ilta, kun Rehn hävisi, oli toimituksen naisille musta hetki. Joku sovitteleva mies pyysi nätisti, voitaisiinko tehdä lehti valmiiksi, vaikka tässä kävi näin. Tehtiin totta kai. Nuorempana naisena Janica ei miellä sitä, kuinka suuri asia oli naisten tulo näkyviksi poliitikoiksi, koska hänelle se on itsestään selvää.

Kettutytöt olivat 1990-lukua. Yksi näyttelyyn kuvia lahjoittaneista onkin Mia Takula, kettutyttö.

Janica: ”Turkikset olivat ysärillä ihan ookoo. Äitini kuuluin eläinsuojeluyhdistykseen ja niihin kokouksiin hän lähti kettupuuhka kaulassa viuhuen, eikä kukaan ihmetellyt. Niiltä ajoilta on jäänteinä minkkihiusdonitseja, jollaisen äitini olisi halunnut antaa lapsenlapselleen, mutta sellainen on nyt todella ei-kosher.”

Ruotsin risteily oli unelma

Janica: ”Meidän perheemme ei voinut matkailla, koska ei ollut rahaa. Ruotsin risteily oli tavoitettavissa ja pidän niistä edelleen. 2000-luvulla menin TYKiin ja se oli hieno lukio. Oli balettia, kielikursseja Italiassa, minä olin kuin ulkoavaruudessa ja mietin, miten tämä on mahdollista. Ensimmäisen kerran olin lentokoneessa abikeväänä. Kirjoitin ruotsista laudaturin, saksasta ja englannista eximian, ja olin ollut vain koulutunneilla kielten parissa.”

Minä matkustin jonkin verran. Tavallisia seuramatkoja etelään. Ei joka vuosi, ehkä joka toinen. Silloin oli tavallista ottaa äkkilähtö, ja sitä voi päätyä yhden tähden ilmastoimattomaan hotelliin Balkanin kesän kuumuuteen.

Koulumuistoni ovat aikaisemmilta vuosikymmeniltä. Yläasteella olin valinnut laajan englannin ja olisin kyllä halunnut englannin kielikursseille, mutta sitä toivetta en koskaan vanhemmilleni sanonut, koska se olisi maksanut paljon. Minulla oli tunne, että koulussa numeroita jaettiin ääntämyksen aitouden mukaan ja se sieppasi. Tästä syystä en ollut jatkossa umpi-innostunut kielten lukemisesta.

Sosioekonominen luokkanousu

Janica: ”Olen tehnyt sosioekonomisen luokkanousun akateemiseksi ja toimittajan ammattiin. Nyt elän etuoikeutettua elämää. Mieheni työssä on paljon reissaamista. Neljä vuotta sitten menimme hänen matkassaan Japaniin. Lapseni pääsi nippa nappa kuusivuotiaana Osakaan, Kiotoon ja söi puikoilla. Minulle ruotsinlaiva oli lentokone.”

Minä saan kiittää Suomen koulutusjärjestelmää suvun suurin piirtein ensimmäisestä ylioppilaslakista, maksuttomasta peruskoulusta, jossa opin erittäin hyödylliseksi myöhemmin osoittautuneen kymmensormijärjestelmän ja miten tehdään makkarakuppi. Maaseutupiireissä ei ollut kova sana, että opiskeli yliopistossa, kun se juttu olivat kudotut mattometrit, mutta ajat muuttuvat ja ovat muuttuneet jo ison loikan.

Estonia ja MM-kulta

Ysari Havis Amanda Tyovaenmuseo Werstas

Miesten jääkiekon maailmanmestaruus vuonna 1995 toi lohtua lama-Suomeen. Näyttelyssä hetkeä voi muistella Havis Amandan silhuetin äärellä. Kuva: Työväenmuseo Werstas

1990-luvun suurista uutistapahtumista Estonian uppoaminen sai Janican pelkäämään, että ruotsinlaiva kaatuu. Hänelle selvitettiin, että se on mahdotonta. Minä menin taittamaan lehteä Estonian uppoamispäivänä. Jonkinlaisen pelon onnettomuus jätti, joten siedän merta eniten, kun se on ihan tyyni kesäisenä hellepäivänä. Aina pitää olla selvillä, missä ne pelastusliivit ovat.

MM-kulta jääkiekossa nosti kansakunnan mielialan laman alhosta. Me ollaan jotakin ja ne muutkin huomaa, että me ollaan hyviä.

* *

Näin olemme purkaneet lamatraumojamme pari tuntia. Olisimme katselleet 1990-luvun kuvia ja esineitä laajemmankin otoksen. Musiikkikopissa soi Darude aika lujaa. Jos tilaa olisi enemmän, musiikille olisi voinut antaa näyttelyssä oman huoneen.

Ysäri-näyttelyssä hämmästyttävää, mitä kaikkea ihmiset ovat säästäneet, kuten täysmuovisia siilinmuotoisia stressileluja.

Menkää ihmeessä, sillä 90-luku on jo historiaa!

Ysäri-näyttely Tampereen Työväenmuseo Werstaalla (Finlayson) 8.10.2023 asti.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua