Sain kaupungin kirjastosta ainoan kappaleen Pimeyden ytimestä – kaikki kirjat eivät vanhene vuosikymmenissäkään

Pariisi on yksi kirjan tapahtumapaikoista. Kuva: Ulla-Maija Svärd

Tein syksyllä aika paljon jalkatyötä etsiessäni Marianne Alopaeuksen romaania, joka oli jäänyt mieleeni nuoruuden lukukokemuksena. 

Eräs ystäväni on nimittänyt osan kirjallisuutta lue-ja-unohda-kirjoiksi. Pimeyden ydin (suom. Elvi Sinervo; 1966) ei kuulu tähän joukkoon, sillä jos sen on lukenut, se on tehnyt vaikutuksen ja sen kyllä muistaa.

Tampereen parhaassa divarissa Lukulaarissa kirjaa ei ollut. Kirjastossa sitä on yksi varastokappale. Mielenkiintoista, miten kirja on varastokirjaksi päätynyt, sillä kirjassa oli omistuskirjoitus. Ehkä kirjan omistaja tai hänen sukulaisensa ovat vieneet kirjan kirjaston kierrätyshyllyyn. Sieltä kirjaston väki poimii hyväkuntoisia teoksia, jos niitä ei ole enää valikoimassa.

* *

Joku aikalainen 1960-luvulta on arvioinut, että Pimeyden ydin on suomenruotsalaisen kirjallisuuden klassikko. Siitä ollaan eri mieltä, onko se vanhentunut.

Ystäväni Hilkka Hyrkkö lukee kirjan aina kesälomansa aluksi. Pimeyden ydin on hänelle yksi kaikkien aikojen lempikirjoista. Viime kesänä lomarituaali jäi väliin.

Olen lukenut kirjan alle 20-vuotiaana ja silloin se tuntui rohkealta. Toisen kerran luin sen nuorena naisena. Silloin olin valmis nimeämään sen kaikkien aikojen parhaaksi rakkausromaaniksi. Enää en ole tästä yhtä varma, mutta toisaalta en osaa nimetä, mikä olisi vaikuttavampi.

Kirjan tunnelma lienee se seikka, joka on tehnyt vaikutuksen.

Syksyllä luin kirjaa hyvin hitaasti. Hitauteen oli ehkä syynä se, että ajattelin kirjoittaa kirjasta ajatuksiani. Sain uusittua laina-aikaa monta kertaa, mutta sitten tyssäsi, kun kirjaan ilmaantui varaus. Koska romaani on Tampereen kirjaston ainoa kappale, se jäi hetkeksi kesken sivulle 198. Ulla-Maija Svärdin kirjahyllystä löytyi pokkariversio.

Kirjan lukeminen on hidasta senkin vuoksi, että tajunnanvirtatekniikan seuraaminen vaatii keskittymistä. Tässä tyylissä Alopaeus otti Wikipedian mukaan mallia Simone de Beauvoirilta.

* *

Kirjan päähenkilö ja kertojaääni Mirjam on sanomalehtinainen. Ehkä sen vuoksi löysin tästä samastumiskohdan.

Hän elää niin vapaana naisena kuin mahdollista Pariisissa. Kirjoittaa artikkeleita suomenruotsalaisiin lehtiin. Hänellä on omaa rahaa, tosin niukasti, oma huone eli asunto ja mies on kuollut sodassa. Poika opiskelee Lontoossa.

Hän viettää paljon aikaa kahviloissa, samastuttavaa sekin.

Taustaltaan Mirjam kuuluu suomenruotsalaiseen eliittiin ja on sivistyskodin kasvatti. Tähän en pysty samastumaan, mutta se on kirjoitettu niin yksityiskohtaisesti isoäidin kartanoineen ja isän lukeneisuutena että se on uskottava.

Mirjam elää poikkeuksellisessa vapaudessa. Hänellä on miessuhteita, mutta hän ei kaipaa avioliittoa pönkittääkseen asemaansa. Hänen luonteensa on levoton.

* *

Alopaeus on kertonut haastattelussa Tuva Korsströmille teoksen syntymisen taustoista, ettei koskaan päässyt yli järkytyksestä, jonka natsien tuhoamisleirit hänessä aiheuttivat: Pimeyden ytimen taustalla on natsismi. Kun hänen poikansa oli 12-vuotias, hän arveli että tämä on riittävän vanha tietämään niistä ajoista. Pojan kauhistunut reaktio oli, että äiti on erehtynyt: ”Eihän niin voi tehdä toisille ihmisille.” Niinpä Alopaeus kirjoitti kirjan pojalleen ja omisti sen pojalleen ja tyttärelleen.

Pimeyden ydin kertoo monenlaisesta ajattelun ahtaudesta. Päähenkilön Mirjamin paras lapsuuden ystävä on venäjänjuutalainen Jurek, ja sitä suvun on vaikea sulattaa – varsinkaan, kun Mirjam kasvaa teini-ikäiseksi.

Pariisissa hän rakastuu algerianjuutalaiseen kommunistiin Jacobiin. Sekään ei ole ongelmatonta, vaikka suhde pidetään salassa.

* *

Syksyllä keskustelin pikaisesti teatterissa tästä kirjasta Kulttuuritoimituksen kirjoittajan Ritva Alpolan kanssa. Hän oli innostunut juttuideastani. Tämä teksti on siis ollut tekeillä kauan. Nyt kun pääsin kirjoittamisen alkuun, kysyin Ritvalta, mitä hänelle jäi Pimeyden ytimestä mieleen, jotta saisin tekstiin useamman lukijan näkökulman.

Näin hän kommentoi ja korosti, että tuntemukset ovat nuoren ihmisen.

“Olin lukiossa, kun lainasin luokkatoveriltani Pimeyden ytimen, ja se meni todella ytimiini. Vain rakkaus ja oikeudenmukaisuus kiinnostivat tuohon aikaan nuorta itseäni, politiikka ei juuri lainkaan, toisin kuin monia muita tuolloin 1970-luvun alussa. Politiikka iskulauseineen tuntui niin päälle liimatulta ja teennäiseltä, mutta rakkaus oli aitoa asiaa! Siksi olen todennäköisesti harpponut kirjassa ne kohdat, joita olen pitänyt tylsinä.

Kirjan Mirjam asui lapsena Katajanokalla Helsingissä, Uspenskin katedraalin lähellä. Hän piti ikäisestään Jurek-pojasta, ja kuvaili tämän korvia sanomalla, että ne muistuttivat posliinikupin korvia. (Muistanko oikein?). Jurekia ei hyväksytty Miriamin toveriksi, mutta syytä (juutalaisuus) ei taidettu sanoa suoraan.

Myöhemmin, kun aikuinen Mirjam asui Pariisissa, suomalaisteiniä sävähdytti sikäläinen vapaa suhtautuminen lemmenasioihin ja julkinen suutelointi kahviloissa. Keskusteluja pidin osin syvällisinä, osin ristiriitaisina. En tainnut ymmärtää paljonkaan, mutta jotenkin ylevältä kaikki tuntui. 

Eläydyin tarinaan ja heijastelin sen henkilöiden tuntemuksia. Miksi kirjan luoma tunnelma on mielessäni yhä? En tiedä. Ehkä kuvittelin, että aikuisena tavoitan samankaltaisen maailman ja löydän vastaukset.”

Hämmentävää, kuinka tarkasti Ritva muisti kirjan tapahtumia. Itse muistin lähinnä tunnelman, en kovinkaan paljon juonesta. 

* *

Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Suvi Ahola kirjoittaa Alopaeuksen muistokirjoituksessa, että Pimeyden ytimen julistuksen ytimessä ovat pasifismi, globaalisuus, suvaitsevaisuus ja ihmisen vapaus.

Kun ajattelee kirjan ilmestymisvuotta, niin sen eurooppalaisuus on poikkeavaa. Matkustettiin paljon, ja nainen voi olla kirjeenvaihtajana Ranskassa.

Ote Helsingin Sanomien muistokirjoituksesta:

“Suomenruotsalainen kirjailija Marianne Alopaeus kuoli 10. marraskuuta 2014 Eiran sairaalassa Helsingissä. Hän oli kuollessaan 96-vuotias. Alopaeus asui liki loppuun asti Tukholmassa omassa asunnossaan, mutta sairastuttuaan muutama viikko sitten hän toivoi pääsevänsä Suomeen hoitoon. ’Täällä voimat sitten loppuivat’, hänen tyttärensä Simone Alopaeus kertoo.

Kirjailija oli syntynyt Tammisaaressa 9. lokakuuta 1918. Hän asui suuren osan elämästään ulkomailla: Ranskassa, Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Hän työskenteli myös piirtäjänä, mainostoimittajana ja lähetystövirkailijana.”

* *

Todisteeksi siitä, että Pimeyden ydin ei ole lue-ja-unohda-kirjoja käy se, että niinkin myöhään kuin vuonna 2012 historiatutkija Ilona Kemppainen kirjoitti siitä blogissaan.

Pimeyden ydin kannattaa lukea ainakin kerran. Se on kiinnostava. On miellyttävää, että Mirjam ei selaa puhelintaan kahviloissa ja että hänen ystävättärensä Gaby kirjoittaa kirjeitä ennen lounasta.

Herkullisin Wikipediaan poimittu kommentti kirjasta on tämä: professori Timo Vihavainen muistelee, että kun hän luki kirjan vuonna 1966, ”se tuntui jotenkin falskilta vasemmistosnobbailulta, joka peilasi itseään poroporvarilliseen taustaan ja kehitteli suuria jonninjoutavista aineksista. Toki kirjoittaja oli kuvissa hyvännäköinen.”

Vihavaisen teilauksesta huolimatta lukekaa, jos kirja on lapsuudenkotinne kirjahyllyssä tai varatkaa kirjastonne varastokirja, jono ei kuitenkaan ole niin pitkä kuin syksyn uutuuskirjoissa.

Päivi Vasara

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua